Niinkö se on jos siltä näyttää?

Luontoaktivistit moittivat mielellään muita siitä, että nämä eivät piittaa tieteellisestä tutkimuksesta. Viimeksi tällaisen hyökkäyksen kohteeksi joutui maa- ja metsätalousministeriö edellisellä hallituskaudella.

Aktivistit kuitenkin itkevät krokotiilin kyyneleitä. He itse hylkäävät tutkimuksen heti, jos se tuottaa vääriä tuloksia.

Äskettäin Suomen luonnonsuojeluliiton puheenjohtaja Risto Sulkava väheksyi tämän lehden metsänomistajanumerossa 9. maaliskuuta säästöpuiden merkitystä metsäluonnolle:

"Muutamien haavasta riippuvaisten lajien tilanne on parantunut säästöpuiden ansiosta. Noin puolet metsälajeista on riippuvaisia lahoavasta puusta. Kun sitä on marginaalinen murto-osa puustosta, näiden lajien väheneminen on väistämätöntä."

Tutkijat eivät ole samaa mieltä. Näin todistivat viime uhanalaiskartoituksen tekijät työn julkistamistilaisuudessa vuonna 2010 ja niin todistaa myös Luonnontieteellisen keskusmuseon yksikönjohtaja Aino Juslén, joka Yliopisto-lehden (2/16) kirjoituksessa Kerran kadonnut, ikuisesti poissa. Kirjoituksessa hän ottaa ainoaksi hyväksi esimerkiksi koko maan uhanalaisasioissa juuri nämä säästöpuut.

Niin sanottua jatkuvaa kasvatusta Sulkava katsoi asiakseen kehua viime marraskuun alussa Keskisuomalaisessa, että se on ”lukuisin tutkimuksin” todettu toimivaksi ja tuottavaksi ja että ei ole olemassa tutkimusta, joka osoittaisi ”avohakkuumenetelmän” edes taloudellisesti tuottavammaksi.

Totuus on toinen: tutkimus ei anna kummankaan paremmuudesta selvää kuvaa ja avohakkuumenetelmän paremmuus on todettu monissa tutkimuksissa.

Tämäkin juttu on tutkittu (PTT, 8.12.2014).

Tutkimuksen halveksunnassa omaa luokkaansa oli kuitenkin usean eri ympäristöjärjestön yhteinen hyökkäys Luonnonvarakeskuksen lapinjärveläisen geenireservimetsän hoitoa vastaan helmikuussa.

Voisin lyödä isonkin veikan, että metsäpuiden geenireservien tutkimus ja suojelu on Luonnonvarakeskuksessa maailman huippua. Metsäaktivistien pätevyyttä se ei kuitenkaan ylitä.

Luonnonsuojeluliiton Paloma Hannonen väitti tutkijoiden viljelevän tekosyitä vain päästäkseen hakkaamaan. Luonto-Liiton Lauri Kajander totesi ”maastohavaintonsa” osoittavan, että tutkijat ovat väärässä.

Niin se on, jos aktivistin havainto sen näyttää. Korkeasti koulutettujen tutkijoiden vuosikymmenten työ ja sen aikana kertynyt osaaminen lentää sievästi romukoppaan. Päälle heitetään ylimielinen väite epäeettisestä toiminnasta.

En mielelläni neuvoisi muita siitä, missä osoittaa mieltä, koska voisinhan vaikuttaa siihen itsekin menemällä mukaan. Mutta tässä kohtaa täytyy sanoa, että tulitikunpään kokoisen tutkimusmetsän suojelu ei hyödyttäisi tämän maan monimuotoisuutta vähääkään.

On mahdoton uskoa, että aktivistien toiminnan takana on huoli luonnosta. näin siksi, että hakkuukielto, mitä aktivistit haluavat, tuhoaisi sen, mikä tämän metsän osalta on tärkeintä kaikkien pohjoisten metsien suhteen, nimittäin geenireservien suojelun.

Ainoa positiivinen johtopäätös on, että pakkohan asioiden on olla hyvin, kun yksillä on varaa ylläpitää ja toisilla levittää tällaistakin sirkusta.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 14.3.2016.