Turun Sanomienkin pitäisi oikaista virheensä

Lähetin taannoin vastineen Turun Sanomissa 30. elokuuta julkaistuun Mai Suomisen, Lassi Suomisen ja Panu Kuntun yleisönosastokirjoitukseen. Osoitin kirjoituksesta jopa selviä virheitä, kuten että PEFC-metsäsertifiointijärjestelmä olisi ”teollisuusvetoinen” tai että se ei suojele luonnon monimuotoisuutta.

Journalistin ohjeiden mukaan tiedotusvälineen pitää julkaista oikaisu mahdollisimman pian sen jälkeen, kun lehden tietoon on saatettu, että se on julkaisut virheellistä tietoa. Tämä oikaisu pitää julkaista niin, että sen näkevät samat ihmiset, jotka ovat nähneet virheellistä tietoa sisältäneen artikkelin.

(Ei siis luulisi käyvän laatuun esimerkiksi sellaisen menettelyn, että Helsingin Sanomien aamupainoksessa, joka leviää Etelä-Suomeen, julkaistu virhe oikaistaan saman päivän seuraavassa painoksessa, joka leviää Pohjois-Suomeen!)

Oikaisu taas tarkoittaa tekstiä, joka vähintäänkin periaatteessa voi näkyä virheellisen tiedon nähneille ihmisille ja joka on toimituksen allekirjoittama.

Allekirjoittaja on erityisen tärkeä: jos sen allekirjoittaa kiista-asian osapuoli, virheestä tehdään mielipidekysymys, mutta jos sen allekirjoittaa toimitus, todesta ja valeesta ei tehdä mielipideasiaa.

Eihän Turun Sanomat tietenkään oikaisua julkaissut, vaikka päätoimittaja onkin vastuussa aivan kaikesta lehtensä sisällöstä yleisönosastokirjoituksia ja jopa mainoksia myöten. Nykyäänhän ajatellaan niin, että valeen saa präntätä, jos sen pystyy laittamaan jonkun suuhun.

Mutta että ei julkaissut edes vastinetta!

Siltä varalta, että joku ajattelee, että kirjoitukseni olisi ollut liian pitkä tai asiaton, julkaisen sen tässä. Saatte sitten itse päättää, olisiko tämä mahdollisesti asiantuntijatietoa sisältävä kirjoitus edistänyt keskustelua enemmän, yhtä paljon tai vähemmän kuin ne lukuisat, Suominen-Suominen-Kunttu-troikkaa tukevat tekstit.

Seuraavassa kursiivitekstit ovat lisäyksiä Turun Sanomiin lähettämääni tekstiin.

”Metsien käsittely uudistuu koko ajan

Mai Suominen, Lassi Suominen ja Panu Kunttu kirjoittivat metsänhoidosta (TS, 30.8.). Valitettavasti kirjoituksessa oli lukuisia harhaanjohtavia väitteitä ja jopa asiavirheitä.

Kirjoittajien mukaan ”Suomen metsissä on noin 800 uhanalaista eliölajia.” Metsien uhanalaisia on tietenkin paljon, koska metsät ovat Suomen yleisin luontotyyppi.

Kirjoittajat jättävät kuitenkin mainitsematta, että metsien uhanalaisten lajien osuus tutkituista lajeista oli sama vuoden 2000 ja 2010 kartoituksissa. Jos uhanalaisuus siis lisääntyi vuosisadan vaihteen tienoilla, trendi on tällä mittarilla saatu kääntymään paremmaksi.

Uhanalaistutkijoiden mukaan merkittävin yksittäinen syy hyvään kehitykseen ovat päätehakkuiden yhteydessä kaatamatta jätetyt säästöpuut. Niiden jättämiseen velvoittaa PEFC-sertifiointi, josta kirjoittajat siis totuudenvastaisesti sanovat, että se ei ”suojele luonnon monimuotoisuutta”.

Tosiasiassa näillä metsänomistajien vapaaehtoisesti ja omalla kustannuksellaan kaatamatta jättämillä säästöpuilla on ollut viime 20 vuoden aikana parempi vaikutus uhanalaisten lajien selviämiseen kuin esimerkiksi samaan aikaan jatkuvasti lisääntyneellä metsien tiukalla suojelulla.

PEFC-sertifioinnin väittäminen teollisuusvetoiseksi on kirjoittajien taustat (Panu Kunttu on ollut pitkään Suomen WWF:n metsävastaava ja WWF on metsäsertifioinnin keskeisiä vaikuttajia Suomessa) huomioon ottaen ilmeisen tarkoituksellista harhaanjohtamista. He kyllä tietävät, että se on ennen muuta pienmetsänomistajien hanke, kun taas teollisuus suhtautuu eri sertifiointijärjestelmiin neutraalisti.

Kirjoittajien mukaan ”suurin osa Etelä-Suomen metsäluontotyypeistä on todettu uhanalaisiksi”. Tulos on luontotyyppien uhanalaiskartoituksesta eikä sitä ainakaan tilaajan, eli ympäristöministeriön mukaan voi käyttää lisäsuojelun perusteena.

Kartoituksessa luontotyyppi lasketaan uhanalaiseksi, jos se on uhanalainen yhdessäkään kohtaa Suomen maa-alaa. Kirjoittajien logiikalla siis myös runsaimmin suojellut runsaslahopuustoiset kangasmetsät olisivat uhanalaisia – jopa suojelualueilla, mikä on tietenkin täysin järjenvastaista.

Kirjoittajien mukaan ”uhanalaisuuden keskeisimpänä syynä on voimaperäinen metsätalous: nimenomaan avohakkuut, maanmuokkaus, yhden puulajin viljely ja kuolleen puun puuttuminen metsistä”.

Täytyy kysyä, kuinka voimaperäistä on metsätalous, joka vuodesta toiseen käyttää systemaattisella työllä rakennetusta tuotantopotentiaalistaan vain 80 prosenttia? Missä muualla talouselämässä tätä pidettäisiin tehokkaana?

Kirjoittajat eivät myöskään näytä tietävän, että Suomen metsätalouden tavoitteena on jo pitkään ollut monikerroksinen ja monipuulajinen metsä, ihan niistä samoista syistä kuin kirjoittajatkin sitä kannattavat. Metsien käsittely uudistuu muutenkin kaiken aikaa, vaikka metsätalouden kriitikot eivät siitä paljoa tiedä.

Kirjoittajat ovat huolissaan virkistysmetsien riittävyydestä. Jos asiaa kuitenkin kysytään kansalaisilta, huoli on turha.

Suomen Metsäyhdistys kysyy säännöllisesti toistettavissa Metsä ja puu -mielipidetiedusteluissa, onko kansalaisten lähiympäristössä riittävästi virkistysmetsiä. Musertava enemmistö, noin 90 prosenttia vastaa kerrasta toiseen, että niitä on vähintäänkin melko riittävästi.

Vastaus osoittaa, että tavallisten suomalaisten mielestä hyvin hoidetut talousmetsämme ovat hyvä paikka myös virkistäytymiselle.”

Jälkikirjoituksena vastaan minulle kohta esitettäviin kysymyksiin, että miksi en tehnyt Turun Sanomien toiminnasta kantelua Julkisen sanan neuvostoon.

No, jos olisin kannellut, Turun Sanomat olisi vastineessaan vedonnut sananvapauteen ja todennut, että kyseessä on mielipide-ero. Journalistin ohjeiden toteuttamista valvova Julkisen sanan neuvosto taas olisi hyväksynyt sen – siihen voidaan luottaa, niin se tekee näissä tapauksissa aina.

Näin ne tekevät, ymmärtämättä, millaisen hallan aiheuttaa julkiselle keskustelulle ja koko kansakunnan moraaliselle selkärangalle se, että toden ja valheen välinen ero banalisoidaan mielipiteeksi.

Ei meidän tarvitse tuhota journalismia, se tekee sen ihan itse, omin pikku kätösin. Samalla menee paljon muutakin, valitettavasti.

Kirjoitusta ei ole tätä ennen julkaistu yhtikäs missään.