Bolševikit katosivat, sotapolitiikka jäi

Aika ajoin esimerkiksi sosiaalisessa mediassa joutuu keskusteluun, jossa Venäjän bolševikkivallankumouksen myötä syntynyttä maata väitetään eri sanamuodoin rauhantahtoiseksi. Todellisuus lienee lähellä päinvastaista: bolševikkien rinnalla kaikki tsaarit olivat suorastaan rauhanruhtinaita, minkä jokainen Solženitsyninsä lukenut toki tietää.

Mutta siinä ei ole kaikki. Jos jotakin, nyky-Venäjä on omaksunut bolševikeilta perusteellisimmin juuri tavan käyttää sotilaallista uhkaa ja myös voimaa tavoitteidensa saavuttamiseen. Osa tätä on propaganda.

Se ei ole erityisen taitavaa, mutta se tuntuu vetoavan jatkuvasti ympäri maailmaa tai ainakin Suomessa, ilmeisesti koska siihen nimenomaan halutaan uskoa. Ehkä se on vain taitavaa liikkumista otollisessa maaastossa.

Kremlin toiveiden mukaisesti moni haluaa uskoa siihen, että tosiasiassa Venäjällä ei ole syytä hyökätä minnekään ja jos se hyökkää, kyse on vain vastauksesta paikallisten ihmisten avunpyyntöön, toisinaan myös puolustautumisesta oletettua aggressiota vastaan.

Tämähän on tavallaan tottakin. Nimenomaan Venäjällä tosiaankaan ei liene syytä hyökätä, mutta on perustavaa laatua oleva virhe kuvitella, että Venäjällä hallitsijan, Kremlin, edut olisivat Venäjän kanssa millään vastaavalla tavalla samanlaiset kuin esimerkiksi Suomen hallituksen ja Suomen edut.

En tiedä, onko olemassa naiivimpaa journalistista tyyliä kuin aika ajoin Suomessakin nähtävä, missä osallistutaan vaikka nyt Nato-jäsenyyskeskusteluun kysymällä pietarilaiselta kaduntallaajalta, että haluaisitko juuri sinä Venäjän hyökkäävän Suomeen.

Yleensä suuri enemmistö, ellei peräti kaikki, ovat haluttomia, mutta oleellisempaa on, kysytäänkö heiltä sitä koskaan, paitsi tässä absurdissa journalismissa.

Juuri tässä näkyy demokratian ja harvainvallan ero.

Kreml todellakin on lavastanut kaikki rajakonfliktinsa 1910-luvun lopusta alkaen vastauksiksi avunpyyntöihin, ja niin se haluaa meidän niistä ajattelevan nytkin. Aiemmin avunpyytäjät olivat bolševikkeja, nyttemmin etnisiä venäläisiä, tai jos sellaisia ei ole, ketä hyvänsä avuttomia – apuahan he pyytävät.

Eikä tämä ole minun keksintöni. Kannattaa lukea Osmo Jussilan kirja Terijoen hallitus 1939–40 (WSOY, 1985). Siinä hän osoittaa, että kyseinen hallitus ei ollut mikään oikku, vaan esimerkki bolševikkien tietoisesti käyttöön ottamasta metodista.

Hyökkäys naamioidaan avunannoksi avunpyyntöön – joko niin, että pyyntö oikeasti tulee joltakin bolševikkiklikiltä kohdemaassa, tai jos se ei onnistu, se voi tulla rajaseudulta jommalta kummalta puolen rajaa, tai rajan takaa sodan alkamisen jälkeen, kuten Terijoen hallituksen tapauksessa.

Tällaisten aggressioiden kohteina ovat olleet Viro, Latvia ja Liettua vuonna 1918, Ukraina vuosina 1918–19, Valko-Venäjä vuonna 1919, Hiva vuosina 1919–20, Azerbaidžan, Armenia, Buhara ja Puola vuonna 1920, Georgia ja Ulko-Mongolia vuonna 1921, Suomi ja Puola vuonna 1939, Viro, Latvia ja Liettua vuonna 1940, Unkari vuonna 1956, Tšekkoslovakia vuonna 1968, Afganistan vuonna 1979 ja viimein säännön vahvistava poikkeus Puola vuonna 1981.

Siellähän poikkeus vahvisti säännön siten, että Puolan kommunistit katsoivat paremmaksi hoitaa homman itse, koska vaihtoehtona oli – no niin, te tiedätte.

Bug-joella kesäkuussa 1941 hyökkäsi Saksa, mutta harvemmin muistetaan, miksi Saksa oli niin voittoisa sodan aluksi: koska Venäjä ei ollut ryhmittynyt puolustukseen, vaan hyökkäykseen. Saksa siis vain ehti ensin.

Se tosin on epäselvää, miten Stalin olisi hyökkäyksensä naamioinut. Venäjän arkistot ovat kiinni, eikä ole varmaa, oliko suunnitellun hyökkäyksen propagandavalmisteluja vielä edes aloitettu. Arvioiden mukaan se olisi voinut tapahtua aikaisintaan seuraavana syksynä.

1980-luvun lopussa Kremlin käytössä olevan Venäjän voimat loppuivat, mutta sittemmin niitä on taas kerätty. Tuloksena ovat Georgia vuonna 2008 ja viimeksi Ukraina vuonna 2014. Kaikissa niissä hyökkäys on naamioitu avunannoksi aivan bolševikkitapaan ja kaikissa niissä on oleellisinta, että Kreml ei ole syyllinen koskaan.

Tähän minulle on tietenkin viisaasti vastattu, että kuinkas monta kertaa sitten Neuvostoliitto-Venäjä taas on puolestaan joutunut hyökkäyksen kohteeksi. Mielestäni se on toinen asia ja osoittaa vain yritystä ohjata keskustelu – täysin Kremlille sopivaan tyyliin – pois keskustekun aiheesta.

En silti pane pahakseni, jos joku nämäkin kerrat laskisi. Jopa kannustan siihen.

Yhdessäkään niistä ei kuitenkaan ole käytetty tätä bolševikkien nerokasta strategiaa – ei valkoisten hyökkäyksessä bolševikkivallankumouksen aikaan tai sen jälkeen, ei Saksan eikä Japanin hyökkäyksissä toisen maailmansodan aikoihin.

Ja sen jälkeenhän niitä hyökkäyksiä on ollut vain Kremlin mielikuvituksessa tai keksityissä perusteluissa esimerkiksi värivallankumousten luoman uhkan suhteen.