Kestävyys on ennen kaikkea politiikkaa

Tämmöisenä toimittajanrääpäleenä sitä aina ihastuu, kun omat ajatukset saavat tuulta alle. En toki kuunaan kuvittele, että sellainen johtuisi minusta, mutta joskus tulee mieleen, että kun oikein kauan jankkaa, sillä on merkitystä.

Muistan, kun 2010-luvun alussa kiersimme Sirpa Kärkkäisen kanssa Metsä puhuu -tulevaisuushankkeen nimissä puhumassa metsäalan suuresta tulevaisuudesta. Ei meitä muita ollut tuota ilosanomaa julistamassa.

Lanseeerasimme muun muassa seuraavan: kaiken sen, mitä voi tehdä öljystä, voi tehdä myös puusta. Silloinen Metsäteollisuus ry:n viestintäjohtaja nauroi meidät suohon. Nyt väite on esimerkiksi yksi Stora Enson johtolauseista.

Selvitimme metsäalan yhteistä Metsien Suomi -viestintähanketta varten, mikä kansalaisia kysyttää metsäalasta. Siis niitä muita, ei metsäsektorilaisia.

Yksi kysymys oli, että miksi hakkuutason kestävyydestä voi olla erimielisyyttä, eikö se ole tieteellinen fakta. Kysymys ei yllättänyt, olen törmännyt siihen usein.

Vastaukseni on ollut selvä: kestävästä hakkuutasosta ei voi olla yksimielisyyttä, koska se on politiikkaa. Meillä ei ole yhtä yhteistä mittaria kestävyydelle, ja vaikka olisikin, olisi todella vaikea päästä yhteisymmärrykseen siitä, mitä tämän mittarin pitäisi näyttää, jotta asiat olisivat hyvin.

Sosiaalisessa mediassa jopa ympäristöalan tutkijat ovat vastanneet tähän väheksyen, antaen ymmärtää, että en vain halua tunnustaa tosiasioita. Sitten on lueteltu lukuisia erilaisia mittareita, millä kestävyyttä voi mitata.

Niinpä niin, lukuisia. Jokainen voi valita oman mittarinsa.

Edes luonnon monimuotoisuudelle ei ole mittaria. Lajien uhanalaisuudelle on, tutkijat ovat laskeneet uhanalaisuusindeksin.

Se ei kuitenkaan kelpaa esimerkiksi metsäaktivisteille. He käyttävät ainoastaan heidän politiikkaansa palvelevia mittareita.

Siksi olinkin todella ilahtunut, kun Luonnonvarakeskuksen tutkijat ilmoittivat asiasta jotakin jotakuinkin, minun mielestäni, täydellisen oleellista. Heidän mielestään ei pitäisi puhua suurimmasta kestävästä hakkuutasosta, vaan suurimmasta ylläpidettävissä olevasta hakkuukertymästä.

Alan käyttää tätä määrittelyä heti.

Suurinta kestävää hakkuutasoa on kritisoitu siitä, että se ei huomioi ekologista ja sosiaalista kestävyyttä. Kritiikki on ollut aiheellista, olkoonkin että määrittely kyllä ottaa huomioon ekologisesta ja sosiaalisesta kestävyydestä aiheutuvat metsien käytön rajoitukset.

Parasta Luonnonvarakeskuksen tiedotteessa ovat kuitenkin perustelut, joiden alla on alan ehdottomien huippujen allekirjoitukset: Annika Kangas, Tuula Packalen ja Raisa Mäkipää.

Blogikirjoituksessaan he kirjoittavat näin: Perinteisissä metsätalouden kestävyyden mittaamistavoissa ”kiteytyy kestävyystarkastelun suurin ongelma: kun mittareita on useampia kuin yksi, metsien käyttö voidaan sopivilla painotuksilla tulkita sekä kestäväksi että kestämättömäksi”.

Tutkijat jatkavat: Se, mitä kestävyyttä painotetaan, ”perustuu yhteiskunnassa vallitseviin arvoihin, eikä sitä voida tieteellisin perustein päätellä”.

Tähän ei tarvitse lisätä mitään.

Kirjoituksen lyhyempi versio on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 25.2.2020.