Anna-Stina Nykänen kirjoitti Helsingin Sanomissa 13. syyskuuta korkeasti koulutettujen kukkoilusta, joka lietsoo populismia. Nykäsen esimerkkeinä olivat Sanna Marinin ja Jussi Saramon kohtaama halveksunta, toisen siksi että hän on työskennellyt kaupan kassana, toisen siksi, että hänellä on ”vain” datanomin koulutus.
Minulle tuli kirjoituksesta mieleen Kuntalehden juttu kesän alussa. Siinä kerrottiin Kuntaliiton teettämästä ilmastokyselystä kuntapäättäjille. Artikkeli kertoo tyrmistyttävän elitistisestä ilmastokeskustelusta.
Kyselyn päätulos oli, että kuntapäättäjät epäilevät suomalaisten mahdollisuuksia vaikuttaa globaaliin ilmasto-ongelmaan. Lehtijutun mukaan tämä varsin realistinen mielipide tulkittiin tutkimuksen tiedotustilaisuudessa ilmastonmuutostyön vastustamiseksi, mitä esimerkiksi Lahden kaupunginjohtaja Pekka Timonen oli luonnehtinut ”pysäyttäväksi”.
Mutta eikö ole selvä fakta, että viisimiljoonaisen kansan mahdollisuudet ratkaista kahdeksan miljardin ihmiskunnan aiheuttama ongelma ovat pienet? Täysin ilmastoaktivistien opettamalla tavalla Timonen kuitenkin päättelee tämän päivänselvyyden sanojat haluttomiksi ilmastotyöhön, ehkä jopa asenneviallisiksi.
Tällaisessa ei tietenkään ole järjen häivää.
Varsinkin kun saman kyselyn mukaan enemmistö kuntapäättäjistä suhtautuu ilmastotyöhön myönteisesti. Aivan järkevästi he ajattelevat, että ilmastotyölle on muitakin perusteita kuin se, että Suomi ratkaisee koko ihmiskunnan ongelman.
Kuntalehden mukaan ristiriita haluttomuuden – jota siis ei ole – ja myönteisten asenteiden välillä kiteytyy talouteen ja alueellisiin eroihin. Kuntapäättäjien mukaan se, mikä sopii ratkaisuksi jossakin, ei sovi ratkaisuksi kaikkialla.
Tämän ympäristönsuojelun perusteisiin kuuluvan itsestäänselvyyden toteaminen tuomitaan artikkelissa varautuneisuudeksi. Silti kyse voi olla jopa päinvastaisesta, kuten kustannustehokkaimpien ratkaisujen etsimisestä.
Kuntapäättäjiä huolettaa myös tasa-arvo. Monet ajattelevat, että ilmastotyötä tehdään vain aktivistien kanssa, se tukee eliitin työpaikkoja ja unohtaa vähäosaiset. Tämä ongelma tulisi Timosen mukaan hoitaa viestimällä ilmastonmuutoksesta ”laaja-alaisesti ja muutosta normalisoiden”.
Timonen ei siis näe ongelmaa siinä, että ilmastotyö syrjäyttää vähäosaisia. Jos he eivät tätä hyväksy, heidät pitäisi vain saada viestinnällä tuntemaan tilanteensa normaaliksi.
Kun tällaista lukee, ei todellakaan tarvitse ihmetellä, mistä syntyy populismin myrkkykaavun saanut poliittisen päätöksenteon vastustus.
Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 25.9.2020.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti