Suomen luonnonsuojeluliiton pitkäaikainen pääsihteeri Esko Joutsamo oli 2000-luvun alussa ylpeä: liiton metsäohjelma vuodelta 1989 oli toteutettu.
Hän oli myös vaatimaton. Oli tehty sellaistakin, mitä liitto ei ollut edes älynnyt esittää, kuten metsäsertifiointi.
Noihin aikoihin Metsäyhdistys tapasi WWF:n johtoa saunaillassa. Totesin takan ääressä, että metsäalan pitäisi löytää suojeluasioihin oma näkemys. WWF:n pääsihteeri Timo Tanninen sanoi, että ”nyt puhutaan asiaa, viimeinkin”.
Metsäalan näkemys ilmaistiin sittemmin Metsona tunnetussa suojeluohjelmassa. Ympäristöväki piti sitä hirveyden huippuna ja ryhtyi neliraajajarrutukseen.
Tosin aiempikin suojelulinja oli heidän mielestään epäonnistunut. Silti he vaativat sen jatkoa, jopa voimistamista.
Euroopan parlamentin jäsen Satu Hassi kirjoitti Aamulehdessä 26. huhtikuuta, että maa- ja metsätalous on siilivastarinnassa. Näin hän on sanonut myös siitä ajasta, josta Joutsamo kertoi.
Mutta kenen siilivastarinnalta kuulostaa, että ympäristöjärjestöiltä kesti vuosikausia myöntyä Metson suhteen edes linjalle ”hyvä, vaikka riittämätön”?
Metsäalan tahot ovat siilivastarintaisen laajasti menneet mukaan ympäristöjärjestöjen FSC-metsäsertifikaattiin, mutta metsänomistajien perustamaan PEFCiin ei ympäristöjäseniä ole ilmeisen siilimyönteisesti kuulunut.
Kun Suomi täytti 100 vuotta, metsäala keksi Luontohelmi-hankkeen, jota päätettiin äskettäin jatkaa. Toki hanke on siilivastarintaisen vähäinen.
Metsähallitus keksi aikoinaan ihan siilivastarintaisen itse jättää talousmetsistään puita kaatamatta esimerkiksi luonnon monimuotoisuuden, porotalouden ja saamelaiskulttuurin hyväksi.
Sitten se laski hankkeen kustannukset – lähes puolet liikelaitoksen tuloutuksesta valtiolle – minkä jälkeen ministeriö määräsi toiminnan siilivastarintaisen pysyväksi.
Säästöpuut, tekopökkelöt, suojatiheiköt, mätästys – kaikki tämä on otettu käyttöön metsäalan siilivastarintaisin voimin. Luonnontutkijat ovat todistaneet ne merkittäviksi, mutta ympäristöväelle ne ovat myönteisimmillään naureskelun aihe.
Usein ei ylletä siihenkään. Esimerkiksi käy Vesa Luhdan Suomen Luonnon numerossa 3/2021 julkaisema kirjoitus Jatkuvan vastustuksen menetelmä.
Metsäalalla ei tehdä mitään isompaa ilman, että ympäristöjärjestöt pyydettäisiin mukaan. Yhä useammin ne eivät tule, koska niitä ”ei kuunnella”. Itse ne eivät yleensä edes kutsu metsäalaa mukaan.
Voisiko ajatella, että tällaisesta luovuttaisiin?
Voi tietenkin vastata, että se on turhaa, mutta vielä turhempaa on kuuntelu, jos kukaan ei edes tule kuuloetäisyydelle.
Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 24.6.2021.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti