Kuka onkaan luuseri?

Olen pitänyt Anna Puun äänestä jo ennen Emma-voittoa, ja pidän vieläkin, vaikka näinkin Annan laulusta C’est la vie tehdyn videon. Tiedättehän tuon laulun, jossa ”suhdanteiden” sanotaan olevan nyt niin, että tytöllä ei ole enää asiaa kotiin.

Tämä on kuvitettu kotiovella, jonka poikaystävä avaa, mutta pitää varmuusketjun päällä. Ikävä juttu. Kyllä kotiin pitää päästä.

Mikä on Anna Puun ratkaisu? Hän tulee oven taakse, katkaisee varmuusketjun metrisillä voimapihdeillä ja astelee huoneeseen, jossa poikaystävä katselee sohvalla telkkaria selin ulko-ovelle.

Sitten Anna iskee poikaa voimapihdeillä takaraivoon niin että tämä lentää lattialle sohvan eteen verissään. Anna käärii pojan mattoon ja pudottaa kaikkinensa parvekkeelta ainakin neljännestä kerroksesta pihalle. Matossa näkyy veripilkkuja.

Sitten Anna vie mattokäärössä hämmästyttävästi eloonjääneen poikaystävänsä kierrätyskeskuksen konttiin, useiden vastaavanlaisten joukkoon. Kuvista päätellen Anna on tyytyväinen tekoihinsa (ks. "viralliseksi" mainittu video täältä).

On sanottu, että Sellon ampuja ei sopeutunut Suomeen. On myös sanottu, että kyllä sopeutui, jopa pelottavan hyvin.

Tähän ei ole paljon lisättävää maassa, jossa nuorisoidolit markkinoivat alaikäisille faneilleen täysin silmitöntä väkivaltaa helppona ratkaisuna arkipäivän ongelmiin – ratkaisuna, joka kaiken lisäksi tosielämässä tappaa, mutta joka esitellään uhrilleen harmittomana.

Enkä malta olla kysymättä sitäkään, millainen meteli syntyisi, jos tehtäisiin sama päinvastaisilla sukupuolirooleilla?

Väkivaltatapausten – kuka enää muistaa, mitä niitä onkaan? – aiheuttama keskustelu on kaikkinensa kammottavaa. Näkyvillä on vain vastuun välttely.

Ehdotus toisensa perään tyrmätään, koska mikään niistä ei olisi estänyt tätä tai tuota. Kuitenkaan mikään yksittäinen keino ei voi estää mitään yksittäistä tekoa.

Emme siis voisi tehdä mitään – emme missään asiassa, lähtien yksinkertaisimmista liikennerikkomuksista. Eihän niitäkään voi estää millään kiellolla.

Rasismikeskustelun synty oli Sellon jälkeen ennustettavissa. Vastuullinen poliitikko olisi tuominnut sen mitä pikimmin.

Kävi päinvastoin. Itse pääministeri ryhtyi mielistelemään rasisteja ja kysyi, kuinka tappajaa ei oltu ajettu maasta. Muuta sanottavaa Matti Vanhasella ei ole asiaan ollut.

Yksikään ministeri ei ole ottanut minkäänlaista vastuuta. Sosiaalisella omatunnolla briljeeraavan vihreän liikkeen oikeusministeri höpisee jalkapannoista. Sisäministeri on jokaisen uralleen sattuneen joukkosurman jälkeen vaikuttanut siltä kuin ne olisivat olleet hallitusohjelmassa.

Sellon tappaja ja koulusurmaajat on – surmaajajournalismin jälkeisen huonon omatunnon paikkaamiseksi – pääkirjoituksissa leimattu luusereiksi. Todellako?

Määrätietoiset tappajatko ovat luusereita, vai päämäärättömät poliitikot? Kummalla heistä on kaikki asiaan liittyvä tieto ja lisäksi kaikki valta, ja kummat sitä käyttävät?

Kummat voisivat tehdä jotain merkittävää, luuserit vai ei-luuserit? Kumpaan joukkoon sinä kuulut?

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 7.2.2010.