Ympäristöasian musta piste

Lyhyesti voisi sanoa näin: jos suomalaisessa liike-elämässä on paikka, missä ympäristöasioihin on perehdytty vähiten, se on tiedotusvälineiden toimituksissa.

Tässä mielipiteessäni en ole yksin. Jopa useat ympäristöaktivistit ovat kertoneet minulle, kuinka tuskastuttavaa on, kun toimittajat eivät ymmärrä käsillä olevasta asiasta yhtikäs mitään ‒ eivätkä edes viitsi yrittää. Se näkyy esimerkiksi niin, että katse alkaa harittaa kahta lausetta pidemmän virkkeen jälkeen.

Mutta ennen kaikkea tätä mieltä on liike-elämä. Sen ymmärtää.

Ympäristöasiat pyörittävät varsinkin suuryritysten arkea voimalla, mutta journalistit näkevät tämän vain kriisien kautta. Mikä yhteys ympäristöasioilla ‒ tai edes niillä kiistoilla ‒ on tulokseen, siitä emme näe analyysiä koskaan.

Toimittaja Markku Hurmeranta välitti journalistien ammattilehti Journalistissa viime marraskuussa terveisiä taloustoimittajille. Hän oli tehnyt väitöskirjaansa varten kyselytutkimuksen ”talousmedian ydinkohderyhmältä” talousjournalismin laadusta ja aihepiireistä.

Eniten tyytymättömiä vastaajat olivat ”ympäristöasioiden, makrotalouden, globalisaation etenemisen ja kansainvälisten asioiden seurantaan”. Ympäristöasioiden suhteen eniten tyytymättömiä löytyi organisaatioiden johdosta ja itsenäisistä elinkeinonharjoittajista.

Hurmeranta sanoi yllättyneensä eniten siitä, että nimenomaan ympäristöasioita seurataan ”ydinkohderyhmän” mielestä talousjournalismissa liian vähän. Journalistissa kirjoitus ei herättänyt enempää keskustelua.

Hurmeranta esitti monia varauksia tulokseen. Minusta ne ovat turhia.

Hän epäilee, että ympäristöasioita pidetään talouslehdissä ”pyöreärillisten viherpipertäjien” asiana. Tässä hän on sekä oikeammassa että vääremmässä kuin arvaakaan.

Oikeassa niin, että ympäristöasia on usein jätetty tendenssitoimittajien osaksi. ”Varsinaiset” toimittajat eivät ole asiasta juurikaan kiinnostuneet.

Silti hekin joutuvat yhä useammin asiasta kirjoittamaan, mutta se on usein kuin sokea taluttaisi toista. Perusteluksi saatetaan mainita, että ympäristöasiat ovat vaikeita.

Vaikeaa on kuitenkin kaikki, johon ei perehdy ‒ mutta miksi juuri ympäristöstä saa kirjoittaa siihen enemmin perehtymättä?

Ja tendenssitoimittajia on toisenlaisiakin. Nimittäin, sitten kun asia on iso, etenkin erinäiset vähemmän asioita tuntevat päällikkötoimittajat kiinnostuvat asiasta.

He taas katsovat oikeudekseen kirjoittaa ympäristöasiasta pelkästään ennakkoluulojensa varassa, ilman muistoakaan esimerkiksi lähteiden käytöstä ja tarkistuksesta.

Liike-elämän kannalta nämä paaviakin paavillisemmat kardinaalit ovat kuitenkin vain toiseksi pahimpia. Pahimpia ovat saman herätyksen kokeneet poliitikot.

Loputtoman huonosti asiat eivät ole. Siinä vaiheessa, kun tehtaita ajetaan alas aiheettomien ympäristösyytösten takia, rivitoimittajakin terhentyy.

Eivätkä kaikki tiedotusvälineet ole tässä suhteessa huonoja. Moni myös oppii, tosin valitettavan usein vain kantapään kautta.

Kirjoitus on julkaistu Tekniikka&Talous-lehdessä 2.3.2012.