Suo siellä,vetelä täällä

Metsätaloutta on mukava moittia, koska se on turvallista. Se johtuu siitä, että sitä on niin paljon.

Voi myös olla varma, että metsätaloutta moittimalla ei leimaudu väärin. Ja jos moite meneekin ohi maalin, suurta haittaa ei syntyne, koska metsätaloutta on niin paljon.

On esimerkiksi tullut tavaksi moittia, että valtaosa maamme eliölajien uhanalaisuudesta on metsätalouden syytä. Ja tottahan se on: suuri osa uhanalaisista lajeista on metsälajeja.

Tarkemmin sanottuna 36,2 prosenttia. Mutta kuitenkin.

Vaan katsotaanpa lähempää. Katsotaan, mikä on uhanalaisuuden syy.

Selviää, että tutkimuksen mukaan metsien uhanalaisuudesta vain kolme neljäsosaa on metsätalouden toimien syytä. Loppu johtuu jostakin muusta, kuten metsästyksestä, saasteista tai siitä, että lajit muuten vaan ovat harvinaisia.

Mutta silti, melkein 30 prosenttia. Onhan se paljon.

Vaan katsotaanpa lähempää. Noin puolet metsien uhanalaisista on lehtolajeja. Ne ovat uhanalaisia siksi, että lehdot ovat vähentyneet.

Miksi? Siksi, että ne on raivattu pelloiksi. Olisiko syypää sittenkin maatalous, eikä metsätalous?

Ei, kyllä syypää on metsätalous, koska tutkimus niin sanoo. Sen mukaan maatalous ei voi olla syyllinen metsätalouden uhanalaisuuteen, koska sitä ei ole tutkittu.

Olen kuitenkin esittänyt – sekä julkisesti että yksityisesti – että metsiensuojeluun pitäisi perustaa hanke, jonka tavoitteena olisi peltojen palauttaminen lehdoiksi. Tähän on vastattu tyypillisesti: syy on myönnetty, mutta keino – ei kai sentään!

Ja ymmärtäähän sen: oletettavasti pelloiksi raivatut lehdot ovat niitä tuottoisimpia. Mutta koska tuotto – tai siis sen menetys – on ympäristöväkeä hirvittänyt?

Kun metsäväki kehuu onnistuneensa lisäämään metsien kasvua, ympäristöväellä on tapana vastata, että se on saavutettu soita ojittamalla. Tämä on osittain totta, mutta entä sitten? Ei se todista, että keino olisi jotenkin helppo.

Asian toinen puoli korostuu nyt, kun joudumme Durbanin ilmastosopimuksen jälkeisenä aikana maksamaan siitä, jos metsäpinta-alamme vähenee.

Jos se vähenee, miksi se vähenee? Keskustelussa on esitetty vain yksi syy: rakentaminen.

Tosiasiassa suurempi syyllinen on maatalous. Mutta on pienempikin syy: ojitettujen soiden palauttaminen luonnontilaan, eli suoksi.

Todellakin: vaikka ojitetun suon palauttaminen luonnontilaan on ympäristöteko, siitä joutuu kärsimään ympäristösyistä, sillä se tulkitaan metsäkadoksi ja siitä pitää maksaa. Suo siellä, vetelä täällä.

Myös pellonraivaus tulkitaan metsäkadoksi. Eikä sitä ole aivan vähän.

Euroopan unionin jäsenyyden aikana Suomessa on raivattu metsää pelloksi noin 10 000 hehtaaria vuodessa – kaikkiaan 200 000 hehtaaria. Oletettavasti tuottoisimmasta päästä.

Tätä on tehty aiemminkin. Ehkä jopa niin paljon kuin peltoa nyt on. Se tekee runsaan kymmenesosan Suomen tuottavan metsämaan pinta-alasta.

Onko se siis suuri synti, jos metsätalous on yrittänyt tehdä tilalle uutta metsää ja parantaa heikompien alueiden tuottoa, vaikka sitten raivaamalla suota?

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 26.3.2012.