Syke puskee liuskekaasuun

”Suomi ei voita mitään puskemalla päätänsä turpeeseen”, otsikoitiin Keski-Uusimaassa ollut Suomen ympäristökeskus Syken professori Jyri Seppälän kirjoitus 11.9.2013. Seppälä ihannoi sitä, kuinka Yhdysvallat on liuskekaasulla kyennyt kääntämään kasvihuonepäästönsä laskuun, ja ”sama mahdollisuus on nyt Puolalla”.

Kirjoitus on hämmentävä todistus siitä, miten tutkija ja professori on kadottanut kokonaiskuvan ryhtyessään ajamaan politiikan asiaa. Tässä tapauksessa kansainvälisen ilmastopolitiikan asiaa.

Saman laitoksen tutkija Jari Liski on nostanut esiin hiilivelan käsitteen. Käsite sinänsä on kiistaton. Kun energiantuotantoon otetaan biomassaa, kuten kantoja, joita ei ennen ole siihen käytetty, ilmakehän hiilidioksidimäärä tietenkin väliaikaisesti kasvaa siihen asti, kunnes kannot olisivat lahonneet.

Tätä ilmakehän hiilidioksidimäärän väliaikaista kasvua kutsutaan hiilivelaksi. Kriitikoiden silmissä velkaa ei vähennä se, että kestävässä metsätaloudessa toisaalla kasvavat puut sitovat hiilen kuitenkin pois ilmakehästä.

Tosiasioiden lisäksi ympäristöviestinnässä pitäisi puhua myös oleellisista asioista. Tätä vaaditaan esimerkiksi markkinointiviestinnältä. Mutta kuten tiedämme, Suomen ympäristökeskus ei harjoita markkinointiviestintää.

Onko esimerkiksi kantojen nostosta syntynyt hiilivelka oleellinen?

Suomen metsien runkopuun määrä on 1950-luvun alun jälkeen kasvanut 800 miljoonaa kuutiota. Tähän kasvuun sitoutunut hiilimäärä vastaa yli 45-kertaisesti tieliikenteen hiilidioksidipäästöjä Suomessa vuonna 2008.

Samana aikana Suomen metsistä on viety energiantuotantoon yli 1600 miljoonaa kuutiota puuta. Näin on vältetty 22-kertaisesti ne hiilidioksidipäästöt, jotka turpeen ja fossiilisten polttoaineiden käyttö aiheutti Suomessa vuonna 2007.

Tämän rinnalla muutama miljoona kantokuutiota vuodessa on täysin vailla merkitystä.

Liskin hiilivelkapuhe korostaa surullisella tavalla sitä, miten Seppälä on hukannut kaikki kokonaisuudet. Kun Liski huolehtii kantojen myötä käyttöön otetusta uudesta biomassasta, Seppälä puolestaan pitää hyvänä sitä, että käyttöön otetaan uutta fossiilista massaa – joka siis ei koskaan tule sitoutumaan vastaavaan, kasvavaan biomassaan.

Professorien aivoituksia on vaikea selittää järjellä. Täytyy kuitenkin yrittää.

Nykyiset ilmastonmuutoksen vastaiset toimet pyrkivät siihen, että vuotuiset päästöt alenevat. Todellisuudessa tavoitteen pitäisi kuitenkin olla aivan muualla, nimittäin siinä, että mahdollisimman iso osa maan alla olevista fossiilisista raaka-aineista myös jäisi sinne.

Näyttää kuitenkin käyvän niin, että lopun päältä ne kaikki tullaan ottamaan käyttöön. Tätä edistää se, että ympäristöpolitiikan professorit vielä kannustavat siihen – sillä absurdilla perusteella, että vuotuiset päästöt saadaan jossakin hetkellisesti pienemmiksi.

Lämmittäähän se lahkeessa vähän aikaa.

Mutta mitä merkitystä on vuotuisilla päästöillä, jos kaikki kuitenkin poltetaan? Sitä sopisi miettiä siellä Suomen ympäristökeskuksessakin.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 21.10.2013.