3.1. klo 9, Enchoro Wildlife Camp
Saavuimme aamusafarilta leirille. Aamukyyhkyksi (Morning Dove) kutsuttu lintu oli aloittanut raakkumisensa ajoissa eikä hellittänyt hetkeksikään. ”Always complaining”, siteerasi Tom paikallista viisautta.
Aamusafarillakin tosiaan alkoi polttaa. Aurinko nousi ennen seitsemää ja viimeistään kahdeksalta oli syytä suojautua, vaikka se ei aamuviileyden takia siltä tuntunut.
Ennen matkaa mietin pitkään, miten pukeutua, kun on kuumaa, mutta pitää suojautua auringolta, eikä saisi kai hikoillakaan. Oivallinen ratkaisu oli T-paita ja sen päällä puuvillainen, löysä kauluspaita, jota pidin napit auki. Jalkaan collegehousut, sandaalit ja sukat. Ja aurinkovoidetta kaikkiin peittämättömiin paikkoihin.
Puuvillapaidan hihat ovat oleelliset, ne suojelevat käsivarsia auringonvalolta. Mutta paidan löysyys on myös oleellista, jotta se ei hiosta. T-paita on hyvä kuumassa mutta sama vaatekerta käy myös viileään aamuun. Jos sukat jäävät pukematta, täytyy muistaa voidella varpaatkin aurinkovoiteella.
Eihän sille mitään voi, että asu oli aika pöljän näköinen, mutta kyllä se mukava oli.
Jos jostakin tuntuu, että tämä on liioittelua, niin eikun sinne vaan polttamaan itsesi, tai mikä pahempaa, hankkimaan auringonpistoksen. Mistä tuleekin mieleen päähine.
Hankin perinteisen siirtomaaisäntätyyppisen lierihatun, olkoonkin, että jo ajatus hävetti kaiken aikaa. Mutta se on ja oli hyvä.
Ostin sellaisen Partioaitasta, sen oli tehnyt Fjällräven. Kun panin sen päähäni, minusta tuntui, että koskaan ei ollut tuntunut niin hyvältä kuin silloin. Kallishan se oli, 40 euroa, mutta sanoisin, kyllä se kannatti, vaikka siinä olikin saumassa pieni Ruotsin lippu.
Aamusafarin idea on tietystikin nähdä eläimiä, jotka liikkuvat aamuisin. Havaintojen kannalta tämän safarin tulos oli kuitenkin heikko. Tom arveli, että masait olivat yön aikana laiduntaneet suojelualueella, mikä oli pelottanut villieläimet pois. Kysyin, eikö se ole laitonta. Tomin mukaan on.
”Mutta he ovat tehneet sitä täällä satoja vuosia. He eivät mitenkään voi ymmärtää, miksi heidän pitäisi lopettaa se vain siksi, että joku ilmoittaa tämän olevan suojelualuetta. Ei niille kukaan voi mitään. Jos haluat suojautua masaiden karjalta, sinun on rakennettava aita ympärillesi”, Tom selitti.
Tilanne on siis vähän samanlainen kuin Ylä-Lapin porojen kanssa, jotka tosin saavat laiduntaa suojelualueella ihan luvan kanssa, olkoonkin että traditio on paljon nuorempi kuin Masai Marassa ja juontaa siis vain 1800-luvun puoliväliin ja on lisäksi norjalainen tuontitavara.
No, tämä on taas politiikkaa.
Aamusafarin paras puoli oli aamiainen, jota varten safarin aikana sai kehitettyä kunnon ruokahalun.
Mutta emme me niin pettyneitä olleet, kun olimme jo nähneet esimerkiksi leijonia useita kertoja. Aamiaisen jälkeen keräsimme tavarat ja lähdimme Nakuruun. Good bye, Masai Mara.
3.1. klo 10.30, Masai Mara
Alkoi taas rytyytys. Palasimme samaa tietä takaisin, kävimme Narokissa samassa paikassa lounaalla, mutta käännyimme Trans African Higwaytä pohjoiseen, kohti Nakurua.
Matka oli pitkä ja olin pyytänyt, voisinko istua etupenkillä. ”No problem”, oli Tomin tuttu vastaus. Tällä kertaa seurueessamme oli meidän lisäksemme vain italialainen pariskunta. Tilaa siis oli.
Lähdettyämme Masai Marasta törmäsimme esteeseen. Selvisi, että sen olivat rakentaneet pikkupojat, jotka nyt pyysivät meiltä tullimaksua. Pojat saivat Tomilta aikamoisen ripityksen, mutta sentään pari pulloa vettä, mikä näytti olevan arvostettu tullimaksu. Samat on jutut pikkupojilla kaikkialla. Aita poistuikin tieltä liukkaasti, kun vain päästiin sopuun.
Matkalla ajoimme muun muassa Delamaren maatilan ohi. Ja se ei todellakaan ollut mikään suolle perustettu pika-asutustila, vaan sitä riitti, siis tosiaankin, kymmenien kilometrien matkalle.
Tomin mukaan tila perustettiin jo aikaisin brittien siirtomaavallan aikana. Italialaisten suunnalta tulleeseen kysymykseen, miksi sitä ei kansallistettu kun Kenia itsenäistyi, Tom vastasi: ”This is not Zimbabwe.”
Tom sanoi, ettei hänellä ole mitään tämmöistä tilaa vastaan, vaan päinvastoin: se tuo vaurautta Keniaan. Sen sijaan kiinalaisten invaasioon hän suhtautui melko kielteisesti: ne tuovat työmailleen kaiken Kiinasta, jopa työvoiman. ”Kenia ei hyödy siitä mitään”, hän sanoi.
Miksi heidän sitten annetaan toimia näin, kysyin. Vastaus on yksinkertainen: päättäjille vain maksetaan kerta kaikkiaan niin paljon, että he antavat periksi.
Tiellä näki tietenkin monenlaista viritelmää ja kaikki matkustajapaikat tuppasivat olemaan täynnä.
Ajoimme myös Naivashan läpi. Karen Blixenistä kertova elokuva Out of Africa on kuvattu siellä. Mietin, miksi kummassa tämänkin elokuvan nimi on pitänyt kääntää aivan omituisesti muotoon Minun Afrikkani. Miksi juuri Suomessa harrastetaan tällaisia kummallisia, siis virheellisiä ja harhaanjohtavia nimikäännöksiä ja muun muassa vaikeutetaan suomalaisten osallistumista kansainvälisiin keskusteluihin; minultakin meni kauan, ennen kuin uskalsin olla varma, että kyseessä on yksi ja sama elokuva.
Tien varressa myytiin melkein mitä vain.
Saavuimme myöhään illalla Nakuruun, joka on Kenian kolmanneksi suurin kaupunki. Yövyimme kiinalaistyylisesti rakennetussa Golden Palace -hotellissa, mutta ruoat olivat samanlaisia kuin muuallakin.
4.1. klo 8, Nakuru
Aamulla lähdimme Nakuru-järven luonnonpuistoon, missä lauloivat muun muassa suomalaiset hanhet. Väitin Suomeen lähettämässäni tekstiviestissä niiden riekkuvan, että ”kuinka kauas linnun on lennettävä, jottas pääsee tuosta hullusta eroon”.
Tiellä luonnonpuistoon kohtasimme aamujumppaajat, jota johti tarmokkaasti tuskin kouluikäinen poika tien vasemmassa reunassa.
Nakurulla teimme vain aamusafarin. Oli jo kiire Amboseliin, joka oli todella kaukana. Sinne lähdimme ajamaan noin klo 10.30.
Nakurun luonnonpuistoa luonnehti Nakuru-järvi, jonka vesi oli huomattavan korkealla. Se johtui ylävirran juoksutuksista, joilla varattiin sadekauden vesille tilaa. Ei siis tietoakaan luonnontilasta.
Mitä eläimiin tulee, Nakuru on kuuluisa kahdesta sarvikuonosta, leveä- ja suippuhuulisarvikuonosta, jotka molemmat näimme, mutta aika kaukaa. Lisäksi Nakurun kirahvi on eri rotua kuin Masai Maran.
Lähdimme kohti Amboselia yhdentoista maissa. Ruuhka tiellä oli välillä hirmuinen.
Esimerkiksi tämä perävaunullinen bensiiniauto kyllästyi jonoon ja lähti ohittamaan vasemmalta, siis pientareen puolelta.
Tässä taas näkyy, kuinka myös valtatieltä lähdetään kiertämään esteitä mistä vaan tilaa löytyy, kuten ojan takaa kärrypoluilta.
Osassa I kirjoitin erään kuvan alle näin: "Katsokaa tarkkaan kuvan takaosassa olevaa kirkontornia. Paluumatkalla näytän siitä tarkemman kuvan.". Se on tässä.
Matkan varrella Nakurusta Amboseliin on Nairobi. Siellä jätimme italialaiset lentokentälle; he olivat menossa Mombasaan rantalomalle. Nairobista otimme mukaan oppaamme vaimon ja lapsen, maksullisina asiakkaina, kuulemma.
Matka jatkui kohtalaisen pitkälle Mombasan tietä, sitten oikealle kohti Tansanian rajaa, ja kohta taivaanrannalla kajastikin Tansanian puolella oleva Kilimandzaro.
Ensimmäinen kuva Kilimandzarosta iltahämärissä. Oikealla "päähuippu" ja vasemmalla sähköpylvään kohdalla terävä pienempi huippu.
Mutta oli jo myöhä. Silti saattaa sanoa, että valokuvissa nämä vuoret eivät ole mitään, ne on nähtävä.
Rytyytystietä oli tännekin, mutta vain 20 kilometriä. Päädyimme yömajaan, missä päätimme, että nyt torjutaan sääskensyömiä verkolla.
Ei sillä, että niitä nyt niin kauheasti olisi ollut, siis sääskiä, puremia kylläkin jonkin verran. Vasta Intian valtameren rannikko on varsinaista malaria-aluetta. Verrattuna lappilaisiin, kenialaiset moskiitot vaikuttivat kuitenkin aika helpoilta tapauksilta.
Mikä niissä on ikävää, on se malariaa aiheuttava alkueläin, ja se, että malarialääke, niin estolääkkeeksi kuin sanotaankin, ei estä kuin jollakin todennäköisyydellä.
Seuraavat osat käsittelevät loppumatkaa, käyntiä Masai-kylässä, kohtaamiamme luontokappaleita kuvineen sekä käytännön ohjeita Kenian-matkaa varten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti