Sitä saa, mitä kysyy

Nato-keskustelua voi käydä monin tavoin. Tärkeintä on, että sitä käydään. Yksi tapa on Mikko Niskasaaren tapa.

Vapaa toimittaja Mikko Niskasaari on kuulemani mukaan muutamassakin keskustelussa Facebookissa ja muualla ilmoittanut, että Nato-jäsenyyyden kannattajat eivät ole onnistuneet, halunneet tai osanneet vastata hänen kirjoitukseensa. No, minä yritän.

Niskasaaren ilmoitukset ovat ymmärrettäviä. Jos kysymykset esittää siten kuin Niskasaari, niihin on tietenkin mahdoton vastata. Paljon järkevämpää olisi esittää kysymyksiä, joihin voi vastata.

Taidokkaana retorikkona Niskasaari tiivistää Suomen mahdollisen Nato-jäsenyyden kolmeen kysymykseen:

- Kuinka todennäköistä on, että Suomi joutuu sotilaalliseen konfliktiin ilman eurooppalaista suursotaa, tai sen välitöntä uhkaa?

- Jos syntyy eurooppalainen suursota tai sen välitön uhka, lisääkö vai heikentääkö Suomen Nato-jäsenyys maamme vaaraa joutua siihen mukaan?

- Jos Suomi Naton jäsenenä joutuu mukaan eurooppalaiseen suursotaan, millaista sotilaallista apua Nato pystyy antamaan Suomen alueen puolustamiseen?

Niskasaari siis luo meille teatterin, jossa on kaksi vaihtoehtoa: joko meille syntyy sotilaallinen konflikti ilman eurooppalaista suursotaa, tai sitten sen kanssa. Jälkimmäisessä tapauksessa konflikti syntyy jossain muualla Euroopassa niin, että me olemme sen kanssa ”vain” tekemisissä.

Koko ajatusrakennelma on kuitenkin mieletön: ei ole olemassa suomalaista konfliktia ilman että se olisi eurooppalainen, eikä ole olemassa eurooppalaista konfliktia ilman, että se olisi suomalainen.

Vai onko muka, eikö muka ole? Katsotaan mitä hyvänsä eurooppalaista konfliktia, ihan Kustaa II Adolfin ajoista lähtien, tai katsotaan lähintä, Ukrainaa.

Onko Venäjä osallinen? Kaksi mielipidettä.

Onko Nato osallinen? Kaksi mielipidettä.

Onko Euroopan unioni osallinen? Kaksi mielipidettä.

Onko Suomi osallinen? Ehkä vain Mikko Niskasaari osaa sen sanoa.

Oleellista on, että jos vastauksia on kaksi, olemme väistämättä osallisia jommassa kummassa tai molemmissa. Vai emmekö ole?

Emmekö ole mukana boikoteissa ja vastaboikoteissa? Ja silti lähelläkään rajojamme ei ole ammuttu.

Vaikka Niskasaari ei kirjoituksessaan vetoa historiaan, hänen tilannekuvansa ovat historiasta. Eivät siis nykyajasta.

Kremlin propaganda on koko bolševikkivallankumouksen jälkeisen ajan systemaattisesti luonut kuvaa, jonka mukaan Venäjällä ei ole syytä hyökätä minnekään ja jos se hyökkää, kyse on vain vastauksesta paikallisten ihmisten avunpyyntöön, toisinaan myös puolustautumisesta oletettua aggressiota vastaan.

Näin on ajateltu meillä viime 70 vuoden ajan ja jotkut ajattelevat vieläkin. Kreml on lavastanut kaikki rajakonfliktinsa 1910-luvun lopusta alkaen vastauksiksi avunpyyntöihin ja niin se haluaa meidän niistä ajattelevan nytkin. Aiemmin avunpyytäjät olivat bolševikkeja, nyttemmin etnisiä venäläisiä.

Viro, Latvia ja Liettua vuonna 1918, Ukraina vuosina 1918–19, Valko-Venäjä vuonna 1919, Hiva vuosina 1919–20, Azerbaidžan, Armenia, Buhara ja Puola vuonna 1920, Georgia ja Ulko-Mongolia vuonna 1921, Suomi ja Puola vuonna 1939, Viro, Latvia ja Liettua vuonna 1940, Unkari vuonna 1956, Tšekkoslovakia vuonna 1968, Afganistan vuonna 1979 ja viimein säännön vahvistava poikkeus Puola vuonna 1981. Siellähän Puolan kommunistit katsoivat paremmaksi hoitaa homman itse, koska vaihtoehtona oli – no niin, te tiedätte.

Bug-joella kesäkuussa 1941 hyökkäsi Saksa, mutta harvemmin muistetaan, miksi Saksa oli niin voittoisa sodan aluksi: koska Venäjä ei ollut ryhmittynyt puolustukseen, vaan hyökkäykseen. Saksa siis vain ehti ensin.

1980-luvun lopussa Kremlin käytössä olevan Venäjän voimat loppuivat, mutta sittemmin niitä on taas kerätty. Tuloksena ovat Georgia vuonna 2008 ja viimeksi Ukraina vuonna 2014. Oleellista on, että Kreml ei ole syyllinen koskaan.

Tällaisen naapurin kanssa me elämme. Jos joku on sitä mieltä, että ei ole olemassa sellaista uhkaa, mihin kannattaisi varautua, voisi ehkä lukea enemmän historiaa.

Siispä vastaus Niskasaaren ensimmäiseen kysymykseen, kuinka todennäköistä on, että Suomi joutuu sotilaalliseen konfliktiin ilman eurooppalaista suursotaa, tai sen välitöntä uhkaa, on yksinkertainen: todennäköisyys on nolla. Kaikki Suomen konfliktit ovat eurooppalaisia usealla eri tavalla.

Toinen kysymys kuuluu, että jos syntyy eurooppalainen suursota tai sen välitön uhka, lisääkö vai vähentääkö Suomen Nato-jäsenyys maamme vaaraa joutua siihen mukaan? Tähän tiivistyy oikeastaan koko Nato-jäsenyyden kannatuksen ydin.

Siis ”lisääkö vai heikentääkö… vaaraa joutua siihen mukaan”? Vastaus on tietenkin ilman muuta selvä: vähentää vaaraa joutua mukaan.

Nimenomaan tähän kysymykseen tiivistyy myös Nato jäsenyyden vastustajien haluttomuus ymmärtää, mitä jäsenyyden kannattajat haluavat: estää sodan. Meidän mielestämme Nato-jäsenyys on ilman muuta ja ensisijaisesti keino toimia siinä tilanteessa, missä konflikti kärjistyy, jotta sota voitaisiin välttää.

Tätä on ehkä vaikea ymmärtää, mutta oleellisempaa olisi kai kysyä, onko olemassa joku muu strategia, joka olisi tässä suhteessa parempi. Sellaista yrittivät muun muassa Baltian maat vuonna 1939. Ne uskoivat voivansa välttää sodan myöntyväisyydellä.

Niskasaaren kolmas kysymys sotilaallisesta avusta on edellisten rinnalla toisarvoinen. Onhan edellä mainittuihin kahteen kysymykseen vastattu, että tarkoitus ei ole sotia vaan välttää sota.

Mutta vaikka kysymys on edellisten rinnalla toisarvoinen, se on silti tärkeä. Siis se, että millaista sotilaallista apua Nato pystyy jäsen-Suomelle antamaan.

Vastaus on selvä: todennäköisesti ei kummoistakaan. Monenlaista tosin – siis tiedustelutietoa, tukea ilma- ja merivoimille, mahdollisesti sotatoimiakin, mutta ennen kaikkea pelotteen – mutta kyllähän on selvä, että olimme jäseniä tai emme, meillä ei kuitenkaan lopun päältä ole täällä muuta keinoa kuin puolustaa sananvapauttamme ihan vaan keskenämme, olimme Natossa tai emme.

Niskasaarikin tietää oikein hyvin: tämä koskee myös Niskasaaren sanavapautta, minkä puolesta esimerkiksi minä ilmoittaudun taistelemaan kaikin käytettävissä olevin keinoin, mieluiten kuitenkin Naton tuella.