Joskus voisi katsoa taustapeiliinkin

Vuodenvaihteen aikaan on tapana vilkaista menneeseen, mutta useimmiten niin lähelle, että muutosta on mahdoton havaita. Joskus kannattaakin katsoa kauemmas, esimerkiksi 20 vuoden päähän.

Metsäkiistat olivat tuolloin tavallaan samoja kuin nyt mutta eivät kuitenkaan. Suojelusta keskusteltiin kaavalla, jossa yhdet esittivät lisäsuojelua ja toiset vastustivat, minkä jälkeen tehtiin suojelua lisäävä kompromissi.

Sen jälkeen aloitettiin uusi kierros. Suojelu lisääntyi joka kierroksella, mutta tyytyväisyys suojeluun tai metsäluonnon tilaan ei kasvanut.

Tyytymättömimpiä olivat luontojärjestöt – ja ovat edelleen. Kuitenkin, kun Suomen luonnonsuojeluliiton pitkäaikainen pääsihteeri Esko Joutsamo vertasi 1990-luvun lopun tilannetta liiton metsäohjelmaan vuodelta 1989, hän totesi minulle, että ohjelma oli toteutettu kymmenessä vuodessa kokonaan.

Arvio oli vaatimaton: oli tehty paljon sellaistakin, mitä liitto ei ollut ymmärtänyt edes vaatia vuonna 1989. Kuten metsäsertifiointi.

Kun suojelupaineet 2000-luvun alun tienoilla alkoivat kohdistua Etelä-Suomeen, metsäalalla ymmärrettiin, että suojelupolitiikkaan on saatava muutos.

Pelkkä metsien poistaminen talouskäytöstä satunnaisesti esiin nousevien metsäkiistojen seurauksena johtaa vain tehottomaan ja tuloksettomaan suojeluun ja pitkään jatkuessaan metsäalan näivettymiseen.

Ymmärrettiin, että metsäalan on muotoiltava itse suojelutavoitteensa ja otettava vastuu niiden toteuttamisesta. Tämä oli yksi 2000-luvun alussa perustetun Etelä-Suomen metsien monimuotoisuusohjelma Metson perusideoista.

Metsäluonnon monimuotoisuuden turvaamisessa on tehty pitkä loikka ja kehitys jatkuu. Talousmetsien luonnonhoito löytää jatkuvasti uusia keinoja. Metsäsertifiointi takaa niiden siirtymisen valtavirraksi sitä mukaa kun ne on havaittu tehokkaiksi.

Metso ja monet muut toimenpiteet ovat olleet hyväksi metsäluonnolle. Sen merkkinä esimerkiksi uhanalaisten metsälajien osuus tutkituista lajeista ei noussut lainkaan vuosien 2000 ja 2010 uhanalaisarvioiden välillä. Se tarkoittaa, että tällä mittarilla mitattuna metsälajien uhanalaistuminen loppui jo ennen vuotta 2010.

Uhanalaisarvion julkistamistilaisuudessa sen tekijät sanoivat, että suurin yksittäinen syy hyvään kehitykseen ovat päätehakkuun yhteydessä kaatamatta jätetyt säästöpuut. Ne ovat nopeasti parantaneet lahopuusta riippuvaisten lajien elämää.

Syy oli siis metsänomistajien vapaaehtoisissa ja itse kustantamissa toimissa eikä esimerkiksi tiukan suojelun lisääntymisessä.

Tutkijat sanoivat myös, että hyvä kehitys näkyi lyhyen elinkaaren lajeilla. Heidän mukaansa saman pitäisi näkyä pitkäikäisemmillä lajeilla seuraavassa uhanalaisarviossa, jos monimuotoisuustoimia jatketaan.

Ja niitähän on jatkettu. Paitsi että suojeluala on lisääntynyt kaiken aikaa, myös uusia luovia luonnonhoidon keinoja otetaan käyttöön jatkuvasti. Kaksi uusinta on tekopökkelöiden jättäminen metsiin harvennushakkuiden yhteydessä ja uudet maanmuokkausmenetelmät, ennen muuta mätästys.

Ensi vuonna valmistuvaa uhanalaisarviota voi odotella rauhallisin mielin.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 19.12.2018.