Koska sosiaalisen median verkostossani on hyvin eri tavoin ajattelevia ihmisiä ja koska olen – vaikka tiedän, että jotkut eivät tätä käsitä – uusille ajatuksille avoin ihminen, kiinnostuin Twitterissä vastaan tulleesta ruokareseptistä. Neuvottiin tekemään pitsanpohja kukkakaalista.
Aluksi epäröin. En kukkakaalin takia vaan siksi, että pohjaan piti kukkakaalin lisäksi laittaa juustoraastetta ja kananmunaa. Että onko tämä sarjassamme ”makaroonilaatikkokin maistuu kun vaan korvaa korppujauhokuorrutuksen juustoraasteella”.
Minulle tuntemattomat Twitter-ihmiset vakuuttivat: jokukin oli laittanut 400 grammaa kukkakaalta ja siihen desin juustoraastetta. Ja vielä kaksi kananmunaa.
Ja hyvää oli. Aivan kuin aitoa pitsaa. Minä että täytyyhän tätä kokeilla.
Ostin kukkakaalin. Jyrsin sen sauvasekoittimella riisimäiseksi, niin kuin ohje oli. Sitten sekoitin siihen juustoraasteen ja kananmunat.
Oletin sen tulevan jotenkin sitkeäksi, mutta ei, se oli murumaista. Ajattelin, että ehkä se siitä sitten kovettuu, kun se pannaan uuniin ja juusto sulaa ja sen jälkeen jäähtyy.
Taputtelin syntyneestä taikinasta litteän muodostelman, joka muistutti jonkinlaista pyöreähköä tasokuviota. Tökin sormilla reunoja ulkosuunnasta, jotta saisin eräänlaisen reunan ja laitoin teoksen uuniin 200 asteeseen.
Siellä sitä piti pitää 15 minuuttia ja näin tein. Sitten otin sen ulos, levitin tomaattisoseen, laitoin metvurstit ja herkkusienet sekä mozzarellajuustoa päälle. Sitten takaisin uuniin, ohjeen mukaan kymmeneksi minuutiksi, mutta minä ajattelin, että otetaan sitten, kun se on kypsän näköistä.
Tässä yhteydessä voisi narista tuosta suomalaisesta elintarvikekaupasta, kun en ole sitä ennen tehnyt.
Nimittäin. Kampin K-Supermarketiin mennessäni ajattelin, että ostan siihen tosiaan jotakin lihapohjaista leikkelettä ja herkkusientä. Sienet löytyivät helposti, mutta entäs se leikkele.
Aika nopeasti kirkastui, että kyllä sen on oltava sitä perinteistä metvurstia. Vaan löydäpä sitä Kampin K-Supermarketista.
Kaikennäköistä etuliitemetvurstia (chili-, chilivenäläinen-, ohuenohut-, ohuenohuenohut, italo-, hispano- ja chorizo – mitä helvettiä, chorizohan on eri makkara, onko tää niinku juustolla maustettu juusto eli se goudanmakuinen juokseva juusto…) oli pilvin pimein, metrikaupalla, siis hyllymetri, mutta plain-metvurstia, sitä ei ollut.
Tai oli tämä yksi. Luulisin, että ainoa.
Sittenpä otin pitsan uunista ja levitin täytteet. Pitsan paistuessa keskityin kalamurekkeen laatimiseen; se joutuisi uuniin pitsan jälkeen.
Sitten pitsa ulos, päälle rucolaa ja syömään.
Ensimmäinen kokemus oli, että pohjassa ei ole yhtään sitkeyttä, ei yhtään rapeutta. Panet lastan alle ja nostat, ja mukana tulee vain se mitä lastan päällä on.
Makuaistimus oli kukkakaali. Se vallitsi kaikkialla, täytteet jäivät täysin sivuosaan. Mutta en lannistunut, vaikka halutti.
Otin vilpittömin mielin palan, jossa oli hieman kärtsääntynyttä reunaa ja mukana pelkkää metvurstia.
Kärtsääntynyt reuna maistui kukkakaalilta.
Vitutti.
Erityisesti pohja, siis juuri se juttu, se kukkakaalipohja, oli megaluokan pettymys. Pitsan pohjan pitää olla ohut, kestävä, rapea ja oikean makuinen. Tämä oli paksu, mureni, tahmainen ja maistui, no niin, kukkakaalille.
Miksi edes aloin koko hommaan? Varmaan jokainen ammattikokki olisi osannut kertoa lopputuloksen heti.
No, ihan vaan siksi että asia kiinnosti.
Kasvissyönnistä ei liene kyse, koska tavallinenkin pitsanpohja on kasvista. Mutta ehkä kyse oli sekavasta ”vaihdetaan kaikki perinteinen outoon” –ajattelusta, jota esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjumisen nimissä esiintyy yhtenään, lukekaa vaikkapa Helsingin Sanomia.
Nyt myös tässä.
Yleensä minulta ei mene roskiin yhtään ruokaa, ja se on paljon sanottu se. Mutta nyt meni. Ei tästä ainakaan ns. maailma hyötynyt.
Lopuksi on syytä huomauttaa, että kukkakaalilla ei ole mitään osuutta syntyneeseen tilanteeseen. Kukkakaalia vastaan minulla ei ole mitään.
Ehkä sitä kuitenkin pitäisi käyttää oikein. Älkää siis ihmeessä sitä tällä tavalla pilatko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti