Metsäsuhteita suomalaisittain – paljon hyvää, ainakin uskoa

Tämä kirjoitus on poispudonnut lastu toukokuussa 2026 julkaistusta kirjastani Terveisiä ullakolta – metsäpuheita kolmelta vuosikymmeneltä. Saat tämän makupalana ja merkkinä siitä, mitä kirja pitää sisällään. Julkaisen blogissani muitakin lastuja. Ne käsittelevät ekoterrorismia, metsäalalla nähtyä siilivastarintaa, e-julkaisemista, materiaalien, kuten puun ja muovin välistä kilpailua, Yli-Muonion metsäkiistaa ja Pentti Linkolaa.

 

Kirjani on saatavilla hyvin varustetuissa kirjakaupoissa ja täällä: https://reunalla.fi/).

 

Lukuaika: 14 minuuttia.

 

Oulun yliopiston kasvitieteen professori Satu Huttunen oli Suomen luonnonsuojeluliiton puheenjohtaja vuosina 1991–94. Marraskuussa 1992 hän kirjoitti liiton jäsenlehteen Luonnonsuojelijaan kirjoituksen otsikolla ”Kestävä metsätalous työllistää”. Kirjoitus kuvasi hyvin, millaista tietoa luonnonsuojeluliikkeen luottamuksen saanut professori katraalleen levitti.

 

Huttunen ilmoitti heti kirjoituksensa alussa, että ”metsätalousmetsä ojitettuine sarkoineen ja tasaikäisine puustoineen on yhtä vähän alkuperäistä luontoa kuin perunapelto”. Ehkä Huttunen ei tullut ajatelleeksi, että kun perunapelto perustetaan, metsästä ei viedä vain kaikkia puita, vaan myös kaikki muutkin kasvit ja niiden lisäksi myös humus, ja tuodaan tilalle multaa. Mullassa kasvatetaan yhtä kasvilajia ja kaikki muut lajit tuhotaan, jopa myrkyillä.

 

Kun taas metsistä korjataan korkeintaan kolmea puulajia ja niistäkin vain maanpäälliset osat. Rikkaruohoja ei kerätä eikä tapeta myrkyillä, vaan muun kasviston annetaan olla rauhassa. Satoa korjataan korkeintaan kolme kertaa vuosisadassa ja kun perunapelto avohakataan joka vuosi, talousmetsässä se tehdään vain kerran vajaassa sadassa vuodessa.

 

Totta, metsätalousmetsistä osa on ojitettua suota. Mutta ei siellä mitään sarkoja ole ja vain yltiöpäisin kuvittelee, että voisi pitää metsän tasaikäisenä, ellei kyse ole harjumetsistä, missä se on luontaista.

Kirjoituksen mukaan suomalainen metsätalous ”ei mitenkään” ota huomioon puiden geneettisen taustan monimuotoisuutta, mikä on tietenkin aivan absurdi väite. Huttunen vaati metsätyön koneistamisen lopettamista ja siirtymistä ”työvaltaisiin” menetelmiin. Vaikka se onkin kallista, se ei Huttusen mukaan ollut ongelma, jos metsätuotteita vain jalostettaisiin pidemmälle kuin selluksi ja paperiksi. Minkä jälkeen Huttunen vaati tukea kaikkein vähiten jalostetun metsätuotteen, eli metsäenergian tuotantoon.

 

Harvassa ovat ne alat, joilta vaaditaan paluuta 1950-luvun menetelmiin työllistämisen nimissä. Se ainakin on varma, että ainoa koko maassa maailmanmarkkinoiden ehdoilla toimiva tuotannonala – siis metsäala – saataisiin näillä opeilla tuhottua.

 

Suomen Luonnon toimittaja Alice Karlsson ”sääli paljasvarpaisia” 4.3.2011 julkaistussa kolumnissaan. Karlssonin kolumni oli hyvä, koska se paljasti, kuinka pinnallista luontoajattelu Suomen Luonnon toimituksessa oli.

 

”Ne asuvat ulkona vailla suojaa [mikä ei ole totta, nehän rakentavat itselleen suojia]. Talvella on kylmä ja on käveltävä paljain jaloin, tassuin, sorkin, räpylöin [mutta ei palele, koska eläinten fysiologia on sellainen]. Niitä vaivaavat ulko- ja sisäloiset ja useimmiten niiden vatsa kurnii nälästä. Ja aina pitää olla varuillaan.”

Sitten Karlsson väitti omaa koiraansa etuoikeutetuksi, koska se on lääkitty ja ruokittu, mutta jotenkin unohti, että sellaisia ovat myös tarhaketut, joiden pitämistä hän epäilemättä vastusti ja vaati niille lajinmukaista elämää, eli tätä: ”Ne asuvat ulkona vailla suojaa. Talvella on kylmä ja on käveltävä paljain jaloin, tassuin, sorkin, räpylöin. Niitä vaivaavat ulko- ja sisäloiset ja useimmiten niiden vatsa kurnii nälästä. Ja aina pitää olla varuillaan.”

 

Karlsson jatkoi: ”Kaupungeissa monet antavat koiransa ajaa esimerkiksi linnut lentoon, koska se huvittaa koiraa. Erehdyin kerran huomauttamaan moisesta ja sain kuulla kunniani”, kirjoitti Karlsson.

 

Se olikin varmasti oikein: en usko vähääkään, että koira edes teki mokomaa huvikseen vaan metsästysviettinsä pakottamana, enkä usko lintujen kärsivän moisesta, pikemminkin päinvastoin. Nehän ovat mahdollista saalista myös ketuille ja muille luonnonsuojelijan säälin ansainneille villieläimille ja saattoivat tällä riskittömällä tavalla (sillä ei koiraa varmaan oikeasti laskettu lintuja tappamaan) oppia puolustautumaan, etteivät joudu inhottavasti jonkun villieläimen raatelemiksi ja jopa peräti syömiksi.

 

Saako omalta tontilta hakata, minulta kysyttiin erään kesäaamuisen kerran kaupan parkkipaikalla. Huolestunut soittaja tiedusteli, mitä on tehtävissä, kun hänen naapurinsa oli alkanut kaataa metsää hänen pihaltaan. Kävi ilmi, että soittaja oli ostanut puita kaatavalta metsänomistajalta maapalan, jolle hän oli rakentanut talonsa. Ostettu maapala oli tarkoituksella rajattu mahdollisimman pieneksi; mitäpä sitä turhaan pihapuista maksamaan, kun ne jo olivat siinä.

 

Nyt metsänomistaja aikoi kaataa puut. Soittaja oli puhunut asiasta metsänomistajan kanssa, mutta tämä ei ollut suostunut jättämään minkäänlaista suojavyöhykettä talon ympärille. Rahaakin oli tarjottu, mutta ei riittävästi. Metsänomistajan vaatima summa vaikutti jokseenkin samalta kuin puista saatava myyntitulo. Soittajan mielestä summa oli kauhistuttavan suuri. Metsänomistaja oli ahne roisto.

 

Rajan toisella puolen tilanne lienee näyttänyt toiselta. Soittajan pyrkimys säästää rahaa talonpaikan ostovaiheessa merkitsi metsänomistajalle pienempää kauppahintaa. Mutta ei soittaja olisi suonut metsänomistajalle puun myyntitulojakaan. Ei, vaikka metsää oli työllä kasvatettu kymmeniä vuosia. Soittajan mielestä tuon työn tulokset kuuluivat hänelle.

 

Tarina ei ole ainutlaatuinen. Olin kerran tilaisuudessa, jossa tuotiin esiin Graafisen teollisuuden liiton ympäristövastuuta. Liitolle ympäristöoppaan tehnyt ympäristötoimittaja ei malttanut olla tölväisemättä metsäalaa. Esitys päättyi hakkuuaukean kuvaan, jonka vieressä oli kyseisen toimittajan koti. Metsänomistaja oli ”ilman mitään ympäristövaikutusten arviointia, ilman mitään naapurikuulemista” kehdannut kaataa metsää maalle muuttaneen kaupunkilaistoimittajan nenän edestä, tietysti ahneuksissaan.

 

Mihin perustunee se, että kun kaupunkilainen paremmisto muuttaa maalle, se ilman muuta odottaa, että siellä ikänsä asuneet noin vain luopuvat kaikesta siitä, mitä maallemuuttaja vaatii. Luopuisiko tämä paremmisto omasta ammatistaan, jos maalainen pitää sen tuloksia huonoina ‒ niin kuin toimittajien juttujen kanssa toisinaan on. Sitäkään en täysin ymmärrä, miksi graafiselle teollisuudelle työtä tehnyt toimittaja katsoo asiakseen graafisen teollisuuden tilaisuudessa nälviä alan tavarantoimittajia ikään kuin muita huonompina ihmisinä.

 

Vastuunkantoa voi verrata esimerkiksi sitä vasten, että kyseisessä tilaisuudessa annetun tiedon mukaan graafisessa teollisuudessa oli annettu ympäristökoulutus jokaiselle johtajalle. Metsäalalla se annetaan kaikille, jotka luonnon parissa töitään tekevät.

 

HS:n freelance-toimittaja oli muuttanut ”raiskaajien paratiisiin”. Näin kirjoitti maalle muuttanut Sampsa Oinaala. Hän oli ostanut kansakoulun ja saanut sinne vuokralaisetkin. Sitten oli tullut Metsähallitus ja hakannut tonttia ympäröivät maat. ”Siinä menivät maiseman ohella tienoon parhaat marja- ja sienipaikat”, kirjoitti Oinaala Helsingin Sanomissa 1.4.2012.

 

Eniten Oinaala oli kuitenkin huolissaan omaisuutensa reaaliarvosta – siis siitä kansakoulusta. Olikohan hän aikonut myydä sen?

 

Kirjoituksen otsikko oli kuvaava: ”Raiskaajien paratiisi”. Luonnollisesti kirjoituksessa kerrottiin, että ”avohakkuuta ei ole missään tieteellisessä tutkimuksessa todistettu tehokkaimmaksi metsänkäsittelytavaksi”. Näin on – eihän edes metsänkäsittelyn tehokkuutta ole määritelty ”tieteellisesti” tai muutenkaan, eikä tuottavuudestakaan voi paljoa sanoa, koska vaihtoehtoisista menetelmistä ei tiedetä tarpeeksi.

 

Kirjoitin HS:ään vastineen, joka julkaistiin 12.4.2012. Otsikossa sanoin, että ”Metsän raiskaussyytös tulee kovin kepeästi” ja kerroin, että ”Metsähallitus suunnittelee hakkuunsa luonnonvarasuunnittelussa, mihin jokainen saa ottaa osaa”.

 

Mutta joskus käy niin, että suunnittelun ja hakkuun välissä alueelle muuttaa joku. Näin kävi Oinaalalle. Onnettomat maalaiset eivät ymmärtäneet, että tällöin kaikki alueen suunnitelmat – mukaan lukien työhön ja elinkeinoihin liittyvät – on uusittava tämän tulokkaan kanssa ennen niiden toimeenpanoa.

 

Oinaala oli kirjoittanut kolumnin. Sellaisissa ei aina kysytä niin sanotun vastapuolen mielipidettä. Niinpä tämä journalistinen tehtävä jäi minulle ja vastineelleni.

 

Soitin Metsähallitukseen ja sieltä kerrottiin, että suuri osa Oinaalan kuvaaman alueen hakkuumahdollisuuksista jätettiin käyttämättä maisemasyistä. Marja- ja sienimaita jäi runsaasti ja niitä oli lähialueella muuallakin, myös alueilla, jotka oli aiemmin hakattu vastaavalla tavalla.

 

Myös Oinaalan toiveita oli kuultu, kuten hän kertoi itsekin: hänen lähteeksi väittämän vanhan purouoman ympärille jätettiin säästöpuuryhmä ja Oinaalan naapurille myytiin hakkuussa kaadettuja järeitä puita.

 

Raiskauksesta puhuessaan Oinaala ei ehkä tullut ajatelleeksi todellisten raiskausten uhreja. Häviävätkö raiskauksen jäljet uhrin mielenmaisemasta niin pian kuin hakkuun jäljet Oinaalan kotimaisemasta. En usko.

 

Japanista esimerkkiä suomalaiselle metsätaloudelle!” Tämä oli valokuvaajien Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo viesti. Olin seurannut heidän uraansa pitkään. Alun perin siksi, että he sanoivat arvostavansa kuvissaan myös metsien käyttöä. Jouduin toteamaan, että näin ei ollut, kun olin käynyt heidän taidenäyttelyssään vuonna 2011. Näyttelyn nimi oli Kultainen metsä.

 

Näyttely koostui kolmesta osasta: suomalaisesta luonnon- ja talousmetsästä sekä japanilaisen metsän kulttuurikohteista, jotka näyttelyssä osoittivat suomalaismetsien käytölle esikuvan.

 

Kovalainen ja Seppo eivät kuitenkaan tunne suomalaista talousmetsää. Näyttelyn perusteella se on pelkkää hakkuuaukkoa, vaikka ne edustavat talousmetsiemme todellisuudesta vain pientä murto-osaa: niitä syntyy puolisen prosenttia talousmetsien pinta-alasta vuosittain ja muutamassa vuodessa ne näyttävät jo aivan toiselta.

 

Kauneutta ei kuitenkaan ole, jos ei ole rumuuttakin. Kovalaisen ja Sepon mustavalkoinen maailma ei tunnistanut sitä, että jokaisessa syntymässä on kuolema ja päinvastoin. Maailmankuva oli naiivi kuin lapsille suunnattu piirroselokuva.

 

Se, miksi metsää kaadetaan, jätettiin kertomatta: siitä tehdään tuotteita, joita ihmiset haluavat ostaa. Mikä olisi esimerkiksi Kovalaisen ja Sepon ihaileman Japanin tila, jos maanjäristyksiä kestävät puutalot olisi jätetty rakentamatta? Se on maailma, jossa käytetään uusiutumattomia luonnonvaroja, betonia, terästä ja muovia.

 

Jos hyvän taiteen merkkinä pidetään esimerkiksi ilmaisun kehittymistä, Kovalaisen ja Sepon yksitotinen, vuodesta toiseen toistuva synkkyys tyrmistyttää. Tätä täydellistä pysähtyneisyyttä jaksetaan arvostaa vuodesta toiseen.

 

Japanin asettaminen jonkinlaiseksi esikuvaksi paljasti Kovalaisen ja Sepon käsityksen ympäristövastuusta. On tunnettu tosiasia, että Japani on voinut säästää metsiään vain, koska se käyttää muiden maiden, kuten juuri Suomen metsiä. Tämä yhteys ei saanut näyttelyssä minkäänlaista kommenttia.

 

Myös museotekstit ihmetyttivät. Helsingin kaupungin taidemuseo kirjoitti, että Kovalainen ja Seppo ”ovat tulleet tunnetuksi metsän kulttuuristen (…) arvojen puolustajina”.

 

Tiedoksi taidemuseolle, että kulttuuri on ihmistoimintaa. Metsiin liittyvä ihmistoiminta on metsien käyttöä, jota vastaan Kovalainen ja Seppo käyvät kaikin keinoin. Se, mitä he puolustavat, on kulttuurin vastakohta.

 

Saksalaisen Peter Wohllebenin käsitys puista sai aikaan kummallisen keskustelun Suomessa. Ensimmäisen näkemäni kirjoituksen tästä vuonna 2016 suomennetusta metsänhoitaja Wohllebenin kirjasta Puiden salattu elämä oli tehnyt arkkitehti Harri Hautajärvi ja se julkaistiin kolumnina Helsingin Sanomissa 28.8.2016.

 

”Puut ovat aistivia ja tuntevia olentoja. Luonnontilaisissa metsissä ne ovat sosiaalisia, yhteydessä toisiinsa juuristojensa ja laajojen sienirihmastojen kautta. Puut oppivat ja muistavat. Ne auttavat ja varoittavat toisiaan, jakavat keskenään ravintoa, parantavat sairastuneita lajitovereitaan ja voivat elää jopa tuhansia vuosia.”

 

”Sen sijaan ihmisten istuttamat puut talousmetsissä ja kaupunkien katujen vierillä eivät kykene verkostoitumaan. Siksi ne ovat alttiita taudeille ja tuhohyönteisille. Tällaiset puut jäävät usein lyhytikäisiksi ja kaatuvat helposti myrskyissä. Niistä ei kasva tiheäsyistä rakennuspuuta.”

 

Yllä oleva sitaatti Hautajärven kolumnista sisältää oikeastaan kaiken olennaiset siitä, mitä Wohllebenin väitettiin todistaneen.

 

Metsäntutkijoiden tiedossa on tietenkin ollut jo vaikka kuinka kauan, että puut ja sienet elävät symbioosissa juuri Hautajärven kuvaamalla tavalla. Ilman sitä puut eivät pystyisi elämään ja tämä koskee kaikkia puita, myös istutettuja, vaikka kasvaisivatkin kaupungissa. Puut kasvavat täysi-ikäisiksi aivan siitä riippumatta, ovatko ne istutettuja vai eivät, ja se, kuinka vanhaksi ne voivat kasvaa, riippuu puulajista – esimerkiksi Suomessa ei ole yhtään kotoperäistä puulajia, jonka normaali elinikä olisi tuhat vuotta.

 

Puiden oppiminen ja muistaminen, jos näitä sanoja halutaan käyttää, on hyvinkin tiedossa. Oppimiseksi voi sanoa, jos haluaa, esimerkiksi sitä, että jatkuvasti samansuuntaisen tuulen paineessa oleva puu kasvattaa lylypuuta tyvenen puolelle kestääkseen paineen paremmin. Kerrassaan omituinen on väite, että talousmetsien puut eivät verkostoituisi muiden puiden tapaan maan alla – miksi muka eivät? Jos ne olisivat alttiimpia tuhohyönteisille, taudeille ja myrskyille, miksi kummassa niitä sitten käytettäisiin? Lyhytikäisiksi ne tietenkin jäävät, mutta aivan muista syistä kuin Hautajärvi kuvitteli. Puun laadusta, esimerkiksi tiheäsyisyydestä, olen kirjoittanut kirjassani Terveisiä ullakolta.

 

Keskustelu Wohllebenistä oli metsäalalle tyypillistä ja osoitti, että ainakaan Suomen yliopistojen metsätieteellisissä tiedekunnissa ei juuri tieteenfilosofiaa opeteta. Jos olisi opetettu, metsänhoitajat olisivat ehkä oivaltaneet, että eihän Wohlleben esittänyt mitään muuta kuin mallin siitä, miten metsä toimii. Ravinteiden vaihto juuristossa voidaan aivan hyvin nähdä kommunikaationa, sosiaalisuutenakin, jos niin halutaan. Puiden viestintä ja toisten puiden huomioon ottaminen voidaan aivan hyvin nähdä tunteina, jos siltä tuntuu.

 

Mutta ovatko ne sitä oikeasti, on aivan toinen asia eikä oikeastaan ole niin sanotun tieteen kannalta lainkaan merkityksellistä. Tieteelliset mallit eivät ole oikeita eivätkä vääriä, eikä niitä voida laittaa paremmuus- tai oikeammin hyödyllisyysjärjestykseen millään muulla perusteella kuin sillä, miten hyvin ne toimivat, miten hyvin niiden avuilla pystytään ennustamaan ja kuvaamaan sitä, mitä nimitämme todellisuudeksi.

 

Jos Wohllebenin malli on käytössä olevaa parempi, sitä pitää tietenkin ilman muuta käyttää. Mutta kuten olettaa saattaa, näin pitkälle keskustelussa ei koskaan päästy.

 

Keskustelun tuoksinassa asetin kerran itseni maata tarkkailevan humanoidin asemaan ja huomasin, miten Helsingin seudun liikenteen liikennevälineet ja pysäkit keskustelevat keskenään, vaihtavat tietoa ja pitävät huolta toisistaan. Keskustelun saattoi havaita siitä, miten ne vaihtoivat keskenään partikkeleita. Kiivaimmillaan keskustelu oli tiettyinä vuorokaudenaikoina ja liikennevälineet tuntuivat tietävän, mihin aikaan pysäkeillä ei olisi keskustelupartikkeleita vaihdettavaksi, jolloin ne harvensivat kulkuaan suuresti ja saattoivat joskus lopettaa sen kokonaankin, nimittäin kerran vuodessa yöaikaan, jolloin kaupungilla liikkui enimmäkseen punaisiin pukeutuneita valkopartaukkoja.

 

Monet liikennevälineet tuntuivat tietävän, milloin pysäkki ei ole keskustelutuulella: jos pysäkillä ei ollut yhtään partikkelia tai jos niistä yksikään ei liikkunut liikennevälineen tullessa pysäkille, se saattoi ajaa ohi pysähtymättä. Jotkut kuitenkin pysähtyivät aina, mikä saattoi merkitä, että ne olivat kommunikaation puutteessa tai jotenkin sairaita.

 

Kiinnostavaa oli myös, että jos jokin pysäkki tuli vanhaksi ja menetti kommunikaatiokykynsä niin, että sillä ei ollut tarjota partikkeleita ollenkaan tai vain vähän, liikenneväline lopetti kokonaan pysähtymisen tällaisella pysäkillä tai jopa reitillä. Pysäkeillä näytti siis olevan elinikä, joskin sen pituus vaihteli huomattavasti ja se näytti riippuvan myös siitä, millainen liikenneväline niiden kohdalla pysähtyi.

 

Suomalainen puhuu metsistä numeroin, kuutioin, litroin, kiloin tai euroin, sanoi saksalaissyntyinen toimittaja Roman Schatz Metsäpäivien 2016 alustuksessaan. Se johtuu tietenkin siitä, että kyseessä on elinkeino. Suomalainen ei ole oikein tottunut siihen, että tilinauhassa on vain tunteita eikä lainkaan numeroita.

 

Ehkä tunnettakin silti on. Meillä toki kohkataan uusista älypakkauksista, joiden sensorit kertovat sisällön laadun ja mahdollisen pilaantumisen, jotka viestivät langattoman lähiverkon kautta lääkärin rannekelloon, että onko se mummo ottanut lääkkeen ja millaisella kiihtyvyydellä kädet vapisivat pakettia puristeltaessa. Tällainen pakkaus on kallis – mahtavaa! Sillä se ei ole mitään sen säästön rinnalla, mikä syntyy, kun mummo ottaa lääkkeet ajallaan ja lääkäri saa pakkaukselta tiedon lähestyvästä kammiovärinästä.

 

Mutta todellisuudessa älypakkaus ei ole mitään tunnepakkauksen rinnalla. Otetaan vaikka viina- tai hajuvesipakkaus. Mitä ne sisältävät? Suhteellisen yksinkertaisia ja todella halvalla tehtyjä aineita, joita ei sokkotesteissä erota toisistaan. Kun tuote valmistetaan sekoittamalla vettä ja kotikonsteinkin syntyvää etanolia, ero muihin on tehtävä jotenkin muuten.

 

Eron luo pakkaus. Sen me ostamme, emme sisältöä. Sisältö tulee kaupan päälle.

 

Kaikkein arvokkaimmatkin viina- ja hajuvesibrändit on luotu puheella ja kuvilla ja niiden oleellisin kuosi on pakkaus. Se on se viimesijainen tekijä, joka saa aikaan ostopäätöksen.

 

Vastarannankiiski sanoo nyt, että kyllä viina menisi kaupaksi kirkkaassa lasipullossakin, kun taas pakkausta ei ostaisi kukaan ilman sen sisältöä. En olisi tästä niinkään varma. Olen nähnyt, kun näitä pakkauksia on myyty kirpputoreilla. Jotkut pitävät niitä niin kauniina, että ne käyvät tyhjänäkin koristeeksi kirjahyllyssä.

 

Sitä paitsi, vaikka kirkas lasipullo myisikin, ei se myy mihin hintaan hyvänsä. Mutta hieno paketti panee ihmisen luulemaan kolmen markan tuotetta satojen eurojen arvoiseksi. Siihen ei pääse kirkas viina kirkkaassa pullossa.

 

Suomalaisen metsäsuhde on työ, mutta monet eivät sitä ymmärrä. He kuvittelevat, että luonto antaa antimensa meille ilmaiseksi. Tällaista kuvittelevat erityisesti ne, jotka eivät elä metsästä.

Esimerkiksi luonnonsuojeluliiton puheenjohtaja Risto Sulkava intoutui eräällä Päättäjien Metsäakatemian kurssilla arvioimaan mustikkasadon arvoa laskemalla yhteen metsissä kasvavien mustikoiden määrän ja kertomalla sen mustikan torihinnalla. Ja tulihan siitä suuri summa.

 

Samaan innostui Metsälehti Makasiini numerossaan 14/2020. Toimittaja Mikko Häyrysen mukaan menossa oli hyvä marjavuosi ja Luonnonvarakeskus kertoi huippusadosta: ”Reilut sata kiloa mustikkaa, 250 kiloa puolukkaa tai 45 kiloa hillaa hehtaarilta. Kun määrät kerrotaan kymmenvuotiskauden keskihinnoilla (mustikka 1,7 euroa kilolta, puolukka 1,2 ja hilla 9,6), saadaan marjahehtaarin tuotoksi mustikalla 170 euroa, puolukalla 300 ja hillalla 430 euroa.”

 

Kyseessä oli marjastajan rahasta saama kilohinta, jota Häyrynen vertasi puun tienvarsihintaan ja pääsi tulokseen, että hyvä marjasato vastaa mustikalla kuutta, puolukalla kymmentä ja hillalla jopa 14,5 kuutiota kuitupuuta. ”Hyvän mustikkasadon arvoa voi pitää kutakuinkin yhtä suurena kuin puuston keskimääräistä arvokasvua ”, laskeskeli Häyrynen.

 

Laskelmasta unohtui vain yksi asia: millään luonnonvaralla ei ole minkäänlaista rahallista arvoa, ellei sitä kerätä, jalosteta ja tuoda markkinoille – ja ellei joku osta sitä. Metsässä olevan marjan rahallinen arvo on pelkkä nolla, niin kuin metsässä olevan puunkin arvo. Marjat ja puut eroavat toisistaan siinä, että puut saadaan metsistä pois ja markkinoille, mutta marjoista saadaan vain murto-osa.

 

Jostakin syystä puun korjuuseen ja markkinoille saattamiseen on kehitetty toimivat menetelmät, mutta marjojen kerääjiä pitää etsiä Thaimaasta asti. Tässä katsannossa pienempi ero tulee siitä, että toisin kuin puut, marjat eivät ole metsänomistajan omaisuutta vaan niitä saa kerätä kuka haluaa.

 

Kiinnostuitko kirjastani. Voit ostaa sen täältä: https://reunalla.fi/