lauantai 1. maaliskuuta 2014

Safari Keniassa V – käynti masaikylässä


Käsitykseni masaista oli, on, ja tulee olemaan positiivinen. Silti en ymmärrä heitä.

Ennakkokäsitys oli, että tässä on länsimaisen kulttuurin alla alistumaton paimentolaisheimo – no, en tiedä, onko heimo oikea sana – ja se oli oikea käsitys. Ensinäkemä on myös kaunis, niin kuin se voi olla kauniista miehistä, joilla on kauniit vaatteet. Siis todella kauniit miehet ja todella kauniit vaatteet.

Tällaisesta kauneuden arvostuksesta olisi paljonkin opittavaa eräässä pohjoisessa maassa. Myös siinä, mitä tulee käytökseen: olen varma, että Helsingin Kampin keskuksesta ei löydy yhtään niin sivistynyttä ja huomaavaista keskustelukumppania kuin olivat nämä masaimiehet.

Paino sanalla miehet. Masainaisista en osaa sanoa enempää kuin että sikäli kuin ymmärrän, heidän merkityksensä on työn- ja lastenteossa.

Kun lähdimme Enchoro Wild Life Campista masaikylään, nämä nuoret miehet ottivat seurueemme naiset kiinni ja näyttivät heille pari kasvia, joilla he tekevät vaatteisiinsa värejä. Väriä saatiin jo sillä, että kasvia hierottiin sormien välissä. Sitä sitten sipaistiin naisten kasvoille ja me miehet otimme kuvia.



Tässä sitä värikasvia hierotaan ja alakuvassa on sitten sotamaalaus aluillaan.



Saavuimme kylään. Tuli maksun aika.

Safarioppaamme Tom oli jo etukäteen kertonut systeemin. Oli nimittäin käynyt niin, että masaita oli niin sanotusti alkanut ärsyttää tämä tolkuton turistien ja hiassien Masai Maraan ryntäävä lauma. He olivat kysyneet matkanjärjestäjiltä, että mitä me hyödymme tästä.

Kuten Tom sanoi, ”esitin heille, että jokaiselta masaikylään tulevalta turistilta peritään 20 dollaria. Tällä rahasummalla masait esittelevät kyläänsä."

Systeemi toimii niin, että rahat käytetään masaiden hyväksi siten kuin yhdessä matkailuyrittäjien kanssa päätetään. Viimeksi rahoja oli käytetty masaiden kouluolojen kohentamiseen.

Matkailuyrittäjien kannattaa markkinoida vierailua masai-kylässä, koska heidän on hyvä olla väleissä masaiden kanssa. Masaiden taas kannattaa olla väleissä matkailuyrittäjien kanssa, koska näin he saavat rahaa, joka varmasti ainakin jollakin tapaa tukee heidän elämäänsä.



Tässä Hannes maksaa kyläpäällikön pojalle (kesk.). Hän oli ainoa, jolla oli oikeus ottaa käynnistämme maksettuja rahoja vastaan.

Matkailuyrittäjät kykenevät valvomaan tätä kautta masaiden saamaa rahaa, koska he tietävät, montako turistia he ovat kylään vieneet. Tämä on todellakin aukoton ja läpinäkyvä win-win-win-systeemi, koska myös me, paikalla käyvät turistit hyödyimme.

Näin hienosta kuviosta ei tietenkään voinut olla ulkona. Niinpä maksoimme mielellämme, kaksi kertaa kaksikymmentä dollaria, se on 32 euroa. Koska eurot hyväksyttiin, maksoin tasarahan. Tähän palaamme myöhemmin.

Millaista on masaiden elämä? Sitä minä en voi tietää, tiedän vain mitä minulle on kerrottu.

Masait elävät kylässä, jossa on taloja. Toisaalla, sosiaalisessa ulottuvuudessa masait elävät perheissä.

Perheen pää on mies ja hänellä on useita vaimoja. Vaimot asuvat lastensa kanssa kukin omassa talossaan. Miehet yöpyvät vuorotellen kaikkien vaimojensa taloissa, tasapuolisesti. Tasapuolisuudesta tässä suhteessa pidetään erityistä huolta.



Masaitalo on rakennettu lehmänlannasta ja puusta. Talon katolle oli joutunut masaikulttuuriin kuulumattomia teollisuustuotteita vesieristeeksi, mutta niitä oli hankala nähdä.

Talo on jotakuinkin 15–20 neliön suuruinen. Siinä on viisi huonetta: yksi karitsoille, yksi vasikoille, yksi ihmislapsille, yksi vanhemmille ja yksi keittiö.

Keittiö tarkoittaa tilaa, jonka lattialla on tulisija. Siinä tehdään ruoka. Katonrajassa on aukko savua varten.

Ikkunoita ei ole. Masaiden koti on siis savuinen ja pimeä.

Kysyin, miksi te ette voi tehdä ikkunoita. Minulle vastattiin, että moskiitot tulisivat ikkunasta sisään. Kysyin, eikö voi laittaa hyttysverkkoa. Minulle vastattiin, että sellainen ei kuulu masaikulttuuriin eikä se oikeastaan kuulu miehille, sillä masaikulttuurissa naiset rakentavat talot.

Masaikulttuurissa naiset tekevät kaiken muunkin. He keräävät polttopuut viereiseltä vuorelta, he tekevät ruoan ja vaatteet, he kasvattavat lapset, he tekevät korut, joita miehet myyvät.

Miesten tehtäviin kuuluu karjan paimentaminen. Usein he kuitenkin maksavat jollekin toiselle siitä, että tämä paimentaa karjaa heidän puolestaan.

Ja miksipä se hyttysverkko masaikulttuuriin kuuluisikaan, sillä talon ovi on auki yöt ja päivät. Tai oikeastaan, ovea ei edes ole.



Päivisin masaiden karja on laitumella ja öisin normaalisti kylän yhteispihalla, jonka ympärillä talot ovat. Piha on sen mukaisessa kunnossa.

Minulta kysyttiin, millaisia taloja teidän naisenne rakentavat. Mitähän tuohonkin vastaisi?

Sanoin, että meillä ne ovat kyllä miehet, jotka rakentavat talot, ainakin perinteisesti, sillä meillä talojen pitää olla vankkoja, koska yöllä voi olla jopa 40 astetta pakkasta ja rakennusmateriaalina käytettyjen hirsien liikuttelu on miehillekin aika hankalaa, saati sitten naisille.

Huomaan, että minua ikään kuin säälitään. Huomaan myös, että he eivät tiedä, mitä on pakkanen ja mikä on hirsi; savannilla ei kasva suoria puita. Lumen he tietävät, sitä näkyy Kilimandzaron rinteillä.

Mutta nyt kiiruhdan tapahtumien edelle. Ennen vierailuamme masaitalossa meille esitettiin tansseja. Ensin tanssivat naiset. Tanssi oli vaatimaton ja sopi hyvin yhteen naisten muunkin roolin kanssa.



Masainaisten tanssi ei oikeastaan ollut tanssia laisinkaan, mikä on siinä mielessä ymmärrettävää, että yhdelläkin naisista oli selässään vauva. Ensiksi he lauloivat paikallaan, ja sitten lauloivat kävellen kahdeksikkoa. Siinä kaikki.

Miehet panostivat tanssiinsa paljon enemmän. Siinä tärkeintä oli osoittaa kykyä hypätä korkealle. Miksi? Koska sillä saa alennusta myötäjäisiin, useitakin lehmiä.

Mutta onko tästä mitään muuta hyötyä? Mistä on tullut tämä korkealle hyppäämisen arvostus? Usein tällainen liittyy jotenkin työhön, jos sellaista siis on. ”Onhan siitä, pääsee helposti puskien yli.”



Masaimiesten tanssi oli enimmäkseen kahdeksikon muotoista juoksahtelua, mutta myös hyppynäytöksiä, joissa tärkeintä ei ollut akrobatia vaan hypyn korkeus. Korkeimmalle hyppäsi Moses, kolmas oikealta. Mieleenpainuvinta miesten tanssissa oli kuitenkin laulamalla tehty musiikki, joka kuulosti alkukantaiselta sävelkuluttomassa rytmillisyydessään ja maagisuudessaan.

Myötäjäisalennusta saa myös siitä, että on tappanut leijonan. Useitakin leijonia tappaneita masaimiehiä näimme monta.

Karhunkaatajistamme kertomani tarinat eivät saavuttaneet kiinnostusta. Ehkä olen huono tarinankertoja.

Masait ”saavat syödä” vain naudan ja lampaan lihaa, sekä niiden maitoa ja verta ja lisäksi maissia. Masaiden keskuudessa myös juodaan itse tehtyä olutta.

Silti he kasvattivat myös kanoja. Kysyin, miksi? Vastaus: ne myydään.

Ruoka laitetaan tulisijalla masaitalossa, jota lähdimme nyt tutkimaan. Tutkimme taloa niin perusteellisesti kuin sen voi tehdä, pimeydessä. Lopuksi meidät istutettiin keittiön nurkassa olevaan sohvaan.



Masaitalon keittiö. Keskellä olutpannu ja ylhäällä savureikä.

Kysyimme kaiken kysyttävän, minkä jälkeen meiltä kysyttiin, että onko vielä kysyttävää. Emme keksineet.

Sen jälkeen meille kerrottiin traditionaalisesta masaiden lahjasta kylässä kävijöille. Päällemme alettiin ripustaa koruja.

Tajusin, että tästä ei päästä ilmaiseksi. Olimme kuvitelleet, että se 50 dollarin maksu vapautti meidät pakkomyynnistä. Mutta ei. Korujen normaalihinta oli 50 euroa.

Oli kuitenkin pimeää. Tempaisin taskustani lampun ja sanoin, että tällä voimme tutkiskella lahjojenne arvoa. He ilahtuivat ja alkoivat tutkia taskulamppuani. Pimeässä asuvilla masailla taskulamppuja ei ole. Eivät kuulu kulttuuriin.



Taskulamppu testissä masaitalon pumeydessä.

Selvisimme 20 eurolla. Kun pääsimme ulos, meidät ohjattiin torille, missä sai ostaa lisää.

Viimeistään tässä vaiheessa tulivat mieleeni Tomin sanat, että ei masailla rahasta ole pulaa, pulaa on vain paikoista käyttää rahaa. Mitään he eivät voi ostaa, koska mikään ostettu ei kuulu masaikulttuuriin.

Tähän on kuitenkin poikkeus: olutpannu. Se on tehty kunnon aineesta, jaloteräksestä. Siinä masainaiset tekevät olutta makkarapuun hedelmistä. Oluesta kerrotaan mielellään tarinoita.

Saamme kuulla, että seurueessa vain vanhimmat saavat juoda olutta. Oluenjuomiskypsyys saavutetaan jossakin 25:nnen ikävuoden kohdalla, tai sitten menemällä naimisiin. Esimerkiksi näissä kuvissa esiintyvistä vain harvat saavat juoda kyseistä olutta.

Luulin tietäväni vastauksen, kun kysyin, koskeeko tämä myös naisia. Luulin, että minulle vastataan, että ei. Mutta minulle vastattiinkin että ”häh, ai niin mikä?”

Siis tämä oluenjuonti. Ja niin hämmentävä oli kysymykseni, että sitä pitää oikein miettiä, ymmärsivätkö he oikein, että oikein tuollaista joku ottaa ja kysyy. Tietenkään naiset eivät saa olutta juoda, olivat sitten millä tavalla kypsiä hyvänsä. Eivät lainkaan.

Torilla päällikön poika koputtaa olkapäätäni ja kysyy, voisinko vaihtaa euroja Kenian rahaan. Pyyntö on järkevä ja kohtuullinen, koska se koskee kolikoita. Mitäpä he niillä tekisivät, toisin kuin minä.

Sanon että selvä pyy. He pyysivät eurosta 150 shillinkiä. Minä siihen että oho, eikös se ollut sata shillinkiä silloin kun me maksoimme sen 32 euroa?

Kaverin katse alkaa kierrellä, mutta kurssi ei muutu. Minä siihen, että OK, ei sitten. Ja niin he suostuvat entiseen kurssiin.



Tässä taas on vuorossa rahojen vaihto takaisin.

Ilta alkoi hämärtää ja karja palata kylään. Se muistuttaa saamelaisten porokarjaa siinäkin mielessä, että kaikkien eläimet ovat samassa, yhteisessä laumassa.



Nähtyämme ensimmäisen masaiden karjalauman, lähetimme terveisiä eräälle keskisuomalaiselle karjatilalle, että paljon enemmän näillä on kantturoita kuin teillä mutta ihan saman ikäiset paimenet. Vaan emmepä tienneet, että siinä oli koko kylän lauma. Eivätkä ne, toden sanoakseni, kovin hyvässä lihassa näyttäneet olevan.

Meidän oli aika päättää vierailumme, joka oli hyvin valaiseva ja oli sitä vielä paluumatkallammekin.

Nimittäin, vastaan tuli kaksi teini-ikäistä poikaa rajusti telmien ja juoksennellen. Meille kerrottiin, että he viettivät viimeisiä päiviään lapsina ja heitä odotti parin päivän päästä miehuuskoe: kaksi viikkoa kahdestaan metsässä – tai mitä se nyt on, villissä luonnossa – vain aseet varusteenaan. Sen kun läpäisee, voi alkaa katsella vaimoa ja sitä kautta pääsee sitten talostelemaankin, ehkä jopa juomaan makkarapuuolutta.

Leirillä muistin, että nuotiopaikalla on näytillä keihäs, jolla yksi masaimiehistä on tappanut niitä leijonia. Päätän käydä tutkimassa sitä.



Leijonantappokeihäs on pitkä ja se on kaksiteräinen. Maata kohti osoittavassa päässä on pitkä ja terävä piikki.

Muistelen näkemääni urosleijonaa. Yhtäkkiä tajuan, että on se sittenkin eri juttu survaista tällainen hyökkäävän leijonan rintaan kuin ampua karhua tuliluikulla, vaikka läheltäkin.

Sillä eihän se karhu iholle pääse, tai se on ainakin tarkoitus. Jos pääsee, peli lienee menetetty.

Seuraavat osat käsittelevät kohtaamiamme luontokappaleita kuvineen sekä käytännön ohjeita Kenian-matkaa varten.

1 kommentti:

  1. Wau! Mielenkiintoisia tarinoita Keniasta! ja hyviä kuvia!

    Riikka

    VastaaPoista