Ilmasto kestää, vaikka Suomi hakkaisi miten – mutta kestääkö ilmastopolitiikka?

Kirjoitus on kommentti Vihreä Lanka -lehden artikkeliin syyskuun alussa.

Kirjoititte artikkelissanne (Ilmasto ei kestä nykyhakkuita, jos puuta ei käytetä paremmin, Vihreä Lanka, 4.9.2019), että metsien hakkuut eivät ole ilmasto-ongelma, jos puu käytetään pitkäikäisempiin tuotteisiin, kuten sahatavaraan. Lyhytikäisistä tuotteista mainitsitte esimerkkinä paperin, sellun ja energian.

Kirjoituksessanne mainittiin aivan oikein, että nämä käyttötarkoitukset eivät sulje toisiaan pois. Kun kirjotatte, että "samasta puusta voi mennä paksu runko hirreksi, ohuempi latva selluksi ja kuoret ja oksat energiakäyttöön", todellisuus on hieman toisenlainen.

Runko ei mene hirreksi, vaan sahatavaraksi. Nykyaikainen teollinen hirsi kootaan sahatavarasta liimaamalla, minkä seurauksena sahoilla ja puutuotetehtailla syntyy sivutuotteita, kuten pintapuuta ja sahausjätettä.

Varsinkin pintapuu on erittäin hyvä sellun raaka-aine. Siitä tehdyn hakkeen myynti selluteollisuudelle tekee sahauksen nykyhinnoilla kannattavaksi. Sanotaan, että hakkeen myynnillä saha maksaa palkkamenonsa.

Sellu taas ei ole lyhytikäinen tuote, sillä sehän ei edes ole tuote, vaan välituote. Kukaan ei käytä sellua sellaisenaan, vaan vain siitä tehtyjä lopputuotteita. Sellun pitkäikäisyys riippuu siitä, mitä siitä tehdään.

Energia on lyhytikäinen tuote. Sitä ei kuitenkaan metsäalalla tuoteta muusta kuin sivutuotteista, ellei niille ole löydetty arvokkaampaa käyttöä materiaalina.

Kotitarvepuuta lukuun ottamatta kukaan ei metsäalalla suunnittele puiden kaatamista sitä varten, että ne poltettaisiin.

Kirjoituksessanne sanottiin, että metsäteollisuuden uusien tuotteiden laajamittainen käyttö on kaukana. Yleensä ajatellaan, että tuotteen saaminen teollisesti ja kaupallisesti valmiiksi kestää ideasta toteutukseen vähintään 30 vuotta.

Esimerkiksi VTT:stä sanottiin vielä 2000-luvun alussa, että dieselin teko puusta on aivan naurettava idea. Nyt sitä on tankattu jo vuosia tavallisilla huoltoasemilla. Tämän vuoden aikana on uutisoitu, että UPM:n uusiutuvasta bensiinistä aletaan valmistaa muovia, jolla päällystetään Arlan maitopurkit.

Metsäteollisuus todellakin on tutkinut uusia tuotteita kaiken sen ajan, kun sitä on syytetty tutkimattomuudesta, mutta jos se olisi puhunut tutkimuksistaan, sitä olisi varmaankin pidetty hulluna.

Nanosellun nimellä ei ehkä ole kaupallisia tuotteita, mutta Stora Enso on jo jonkin aikaa sekoittanut maitopurkkikartonkiin mikrosellua. Näin kartongin rakenne lujittuu, siitä voidaan tehdä ohuempaa, mikä säästää raaka-ainetta ja kuljetuskustannuksia.

Raumalla Metsä Fibren tehtaan sellusta tehdään pitkäikäistä komposiittia, jota markkinoidaan esimerkiksi autoteollisuudelle kojelautojen materiaaliksi.

Usein sanotaan, että metsäteollisuus ei löydä enää koskaan sellaista korkean lisäarvon massatuotetta kuin kopiopaperi. Tekstiilistä voi kuitenkin tulla sellainen: markkinapotentiaali on valtava ja kilohinta selvästi korkeampi kuin kopiopaperilla.

Sille, että "niiden osuus esimerkiksi nykyisen kokoisesta puuntuotannosta olisi melko pieni", kuten kirjoituksessanne sanottiin, ei ole minkäänlaisia perusteita. Todellisuus puhuu pikemminkin päinvastaisesta.

Tässä kaikessa on kuitenkin yksi mutta: jos Suomi rajoittaa hakkuita poliittisin päätöksin, se kertoo investoijille, että tämä maa ei halua metsäteollisuutta.

Teollisuudelle se olisi "signaali ja shokki: älkää investoiko", kuten Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan strategisen markkinoinnin ja johtamisen professori Petri Parvinen on todennut. Parvisen mukaan päätös hyvin todennäköisesti heikentäisi koko metsäsektorin kilpailukykyä.

Investointien kuihtuminen lopettaisi ensimmäisenä kaiken uuden kehittämisen. Tehtaita se ei sammuttaisi, ennen kuin niiden konekanta vanhenisi.

Me siis menettäisimme taloutemme tukijalan ja tulevaisuuden pelastavan tuotannon, mutta ilmastokaan ei hyötyisi: tutkimustieto kertoo, että hakkuiden rajoittaminen johtaisi ainoastaan siihen, että globaali kysyntä suuntaisi ne muualle.

Ilmasto kyllä kestää Suomen nykyhakkuut. Itse asiassa Suomen hakkuumäärillä ei ole ilmastoon käytännössä minkäänlaista vaikutusta.

Ainoa asia, mikä nykyhakkuista kärsii, on vääränlainen ilmastopolitiikka.

Kirjoitusta ei ole julkaistu aiemmin missään, ei edes Vihreässä Langassa, pyynnöstä huolimatta. Julkaisupyynnön jälkeen lehti kuitenkin muutti artikkeliaan vaihtamalla tämän kirjoituksen toisessa kappaleessa lainatun virkkeen sanat ”samasta puusta voi mennä paksu runko hirreksi” muotoon ”samasta puusta voi mennä paksu runko sahatavaraksi”.

Myös tämä kirjoitus poikkeaa siitä, mitä lehteen lähetettiin. Virke ”tämän vuoden aikana on uutisoitu, että tästä UPM:n dieselistä aletaan valmistaa muovia, jolla päällystetään Arlan maitopurkit” on muutettu muotoon ”tämän vuoden aikana on uutisoitu, että UPM:n uusiutuvasta bensiinistä aletaan valmistaa muovia, jolla päällystetään Arlan maitopurkit.”

Lisäksi on huomioitava, että myös nanosellua myydään kaupallisesti. Esimerkiksi UPM myy siitä tehtyä geeliä mikrobien kasvualustoiksi lääketieteellisiin tarkoituksiin.

Hysteriasta tuli hyvä juttu

Seitsemän vuotta sitten kirjoitin silloisen ympäristöministerin hankkeesta suojella maisemia kauneusarvojen perusteella. Kohteena mainittiin Aurajokilaakso.

Ihmettelin, mikä on se hetki, jolloin Aurajokilaakso on ollut kauneimmillaan. Kysymystä pidettiin outona: tietenkin se, mihin nykypolvi on tottunut. Sen on säilyttävä, ilmeisen ikuisesti.

Tämän konservatismin rinnalla tuhatvuotinen valtakunta kalpenee. Mutta sekin on jo ylitetty: on päätetty, että tämä nykyinen on se maapallon lämpötila, joka on oleva lopullinen.

Hankkeelle voi ennustaa huonoa tulevaisuutta, ihan riippumatta ilmastotoimista.

Keskustelu ilmastonmuutoksesta kaatuu kysymykseen uskosta. Olen kuullut sen usein: ”Uskotko ilmastonmuutokseen? Jos et, kanssasi ei kannata keskustella.”

Kukaan ei väitä asiaa yksinkertaiseksi. Kaikista ilmastonmuutokseen liittyvistä kysymyksistä tämä uskoon liittyvä on kuitenkin vähiten tärkeä ja vähiten mielenkiintoinen. Mutta se on tulppa, jolla keskustelu tukitaan.

Mutkia oikova populismi mykistää. Esimerkiksi elokuun alussa pidetyssä ilmastonmuutospaneeli IPCC:n maankäytön raportin julkistamistilaisuudessa seinälle heijastettiin sanat ”Toiminnan lykkääminen maksaa enemmän kuin välitön toiminta.”

Ilman perusteluita, aivan kuin kirkon alttaritaululla.

Tutkijatkin esittivät aika uskomattomia väitteitä, esimerkkinä Luonnonvarakeskuksen Anna Repo: "Meillä on tiedossamme keinot, ne tarvitsee vain ottaa käyttöön."

Totta on, että meillä on tekninen tieto siitä, miten vähentää hiilidioksidin määrää ilmakehässä. Ongelma vain on, että tieto on ristiriitaista.

Jo maankäytöstä löytyy tuttu esimerkki, joka kumoaa sekä Revon väitteen että seinätekstin: hakkuiden rajoittaminen Suomessa. Se toki kasvattaisi Suomen hiilinielua verrattuna siihen tilanteeseen, että niitä ei rajoiteta (ks. esim. täältä). Mutta ilmasto ei siitä hyötyisi, koska hakkuut siirtyisivät muualle.

Vaihtoehto antaisi mahdollisuuden rakentaa entistä suurempi hiilinielu Suomen metsiin vuoden 2050 jälkeen. Mutta siitä ajasta ei saa puhua, koska on kiire. Paniikki ja hysteria on korotettu kunniaan, kun aiemmin niiden on ajateltu tuottavan vain huonoja ratkaisuja.

Mitä varsinkaan emme tiedä, ovat keinojen sosiaaliset ja taloudelliset vaikutukset. Ei esimerkiksi ole yritettykään tutkia, miten poliittisesti perustellut hakkuurajoitukset vaikuttaisivat metsäteollisuuteen.

Markkinoinnin professori Petri Parvisen mukaan päätös johtaisi investointilamaan ja teollisuuden ja sen tuotekehityksen kuihtumiseen.

Jäisimme siis ilman uusia ja uusiutuvia, fossiiliraaka-aineita korvaavia tuotteita, eikä ilmasto hyötyisi juurikaan.

Hämmentävintä oli, että vaikka tilaisuudessa puhuttiin maankäytöstä, ihmisten määrä mainittiin vain kerran, kun Greenpeacen maajohtaja Sini Harkki sanoi kasvavan väestön tarvitsevan lisää peltopinta-alaa.

Mutta kasvaako väestö? Hans Roslingin Faktojen maailma -kirjan mukaan globaalisti katsottuna ei. Silti erityisesti Afrikassa on maita, joissa valtion politiikkana on, että mitä enemmän väkeä, sitä mahtavampi maa.

Tuntuu kuin me täällä todellakin eläisimme lillukanvarsien keskellä.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 23.8.2019.

Suojelu tuhoaa metsän talouden

Kävin toukokuussa erään metsäjärjestön aamupalalla ja petyin. En kuitenkaan eniten siihen, että runsaaksi mainostettu aamupala ei sisältänyt lainkaan eläinproteiinia.

Tilaisuudessa puhui Suomen luontokeskus Haltian johtaja Tom Selänniemi, jolla on 25 vuoden kokemus matkailualalta. Hänen pääviestinsä oli, että kestävän matkailun tuotot ovat isommat kuin ”vaihtoehtoisten tapojen”.

Kuulemma jokainen kansallispuistoon investoitu euro tuottaa kymmenen euroa paikallistalouteen. Puistot työllistävät suoraan 1500 ihmistä ja tuottavat 120 miljoonaa euroa paikallistalouksiin vuodessa.

Lähteitä ei mainittu.

Puistojen vaikutus bruttokansantuotteeseen on Selänniemen mukaan suurempi kuin metsäteollisuuden. Hän pilkkasi talousmetsien virkistysmerkitystä jopa väittämällä, että niissä puut on istutettu suoriin riveihin.

Väite hämmästyttää: miksi metsätaloudessa otettaisiin mokoma vaiva, kun siitä ei hyödy kukaan eikä mikään?

Tosiasiassa kansallispuisto ei tuota omistajalleen mitään, vaan päinvastoin: sen ylläpito vie rahaa. Jotenkin ympäristölobby on saanut julkisuudenkin kuvittelemaan, että tämä olisi tuottoa.

Talousmetsä taas tuottaa omistajalleen ihan oikeasti, Luonnonvarakeskuksen mukaan 120 euroa hehtaaria kohti esimerkiksi vuonna 2017.

Toki kansallispuisto tuo rahaa paikallistalouteen, siis valtion budjetista ja matkailutuloina. Mutta että vaikutus kansantuotteeseen olisi isompi kuin metsäteollisuuden!

Esimerkiksi vuonna 2014 metsäteollisuus toi Ernst&Youngin selvityksen mukaan yhteiskuntaan rahaa 25 411 miljoonaa euroa, mikä on 212 kertaa Selänniemen mainitsema 120 miljoonaa euroa.

Metsähallituksen Luontopalvelut, joka vastaa valtion suojelualueiden hoidosta ja muun muassa maksaa Selänniemen palkan, kertoi viime keväänä, että jokainen valtion omistama suojeluhehtaari tuottaa paikallistalouteen 65 euroa vuodessa. Tämä raha, myös matkailutulot, tulee pääosin Suomesta, kun taas ”vaihtoehtoisen tavan” tuottama raha tulee valtaosin ulkomailta.

Saman Ernst&Youngin selvityksen mukaan metsäteollisuuden yhteiskuntaan tuoma tulo, kun tuontipuun osuus on laskettu pois, oli 986 euroa talousmetsähehtaaria kohti. Se on yli 15 kertaa se summa, mitä Metsähallituksen Luontopalvelut arvioi suojelun paikallistalouksiin tuomaksi rahamääräksi suojeluhehtaaria kohti.

Vähiten ymmärsin Selänniemen halua asettaa metsätalous vastakkain kaikkien muiden metsien käyttömuotojen kanssa. Suomalaiset kuitenkin pitävät talousmetsää hyvänä virkistyspaikkana ja talousmetsien luonnonhoito on hyvä keino suojella monimuotoisuutta – molempiin löytyy tutkimusperusteita.

Taloudellisen kannattavuuden näkökulmasta jo tässä esitetty suuntaa antava laskelma osoittaa, että suojelu tuhoaa metsien arvon muutamaan prosenttiin siitä, mitä ”vaihtoehtoinen tapa” tuottaa. Miten tämä voi toimia suojelun perusteena, on minulle arvoitus.

Toisaalta, kuvittelin suojelun olevan arvokasta aivan muista syistä. Mutta ehkä jatkuvan lisäsuojelun kannattajat eivät itsekään oikein luota argumentteihinsa, kun kerran joutuvat etsimään näinkin heikkoja perusteita tavoitteilleen.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 30.7.2019.

Kestävyys on kolmijalkainen tuoli

Sri Lankan presidentti ilmoitti äskettäin, että moottorisahojen ja sahanterien tuonti maahan kielletään. Jo aiemmin oli päätetty, että maan kaikki moottorisahat on merkittävä poliisin rekisteriin.

Määräysten tavoitteena on lopettaa laittomat hakkuut, jotka ovat pienentäneet maan metsäpinta-alan alle kolmannekseen alkuperäisestä. Ympäristöjärjestöjen mukaan suurin syyllinen ei kuitenkaan ole sahateollisuus, vaan vesivoima- ja turismihankkeet sekä satamien rakentaminen.

Sri Lanka on hyvä huono esimerkki siitä, että kestävyys todellakin on kuin kolmijalkainen tuoli: jos yksikin kestävyyden kolmesta ulottuvuudesta – sosiaalinen, taloudellinen ja ekologinen kestävyys – katkeaa, koko tuoli kaatuu.

Kukaan ei enää ainakaan Suomessa kiistä sitä, etteikö ekologinen kestävyys olisi oleellista. Metsien kyky tuottaa taloudellista ja sosiaalista hyvää on ilmiselvästi riippuvaista metsäekologian toiminnasta. Sehän metsää pitää yllä.

Sen sijaan on paljon niitä, joiden mielestä taloudellisella kestävyydellä ei niin ole väliä. He ajattelevat, että metsä kyllä tulee toimeen yksinkin ja on oikeastaan parempi, jos ihmisten voitontavoittelu rajataan muualle kuin metsiin.

Näin ei juurikaan ajatella muualla. Esimerkiksi Brasilian keräilijöiden liiton johtaja Joaquim Belon mukaan paras tapa suojella metsää on tehdä se yhdessä metsästä elävien ihmisten kanssa. ”Tämä on tärkeää myös muualla kuin Brasiliassa”, Belo huomautti.

Suomessa kuitenkin ihan vakavasti otettavat ihmiset saattavat olla jopa sitä mieltä, että vapaaehtoinen metsien suojelu on huono keino, koska se on – niin, vapaaehtoista. Siitä seuraa vain tehottomuutta ja huonoa suunnittelua.

Metsästä elävät ihmiset kannattaisi kuitenkin ottaa tosissaan. Metsät voi tietenkin suojella, vaikka väkipakolla, mutta ihmiset jäävät, koneineen kaikkineen. He ottavat elinkeinonsa jostakin, ellei muuten niin laittomasti.

Aivan kuin Sri Lankassa, kävi myös Kaukasuksella, kun Neuvostoliiton kaatuminen vei leivän suusta. Metsää alkoi kaatua yön pimeydessä.

Nyt on helppo sanoa, että tuo ei ole mahdollista länsimaissa. Kuitenkin esimerkiksi Kreikan talouskriisin aikaan havaittiin, että puut alkoivat kadota jopa Ateenan puistoista. Eivät olleet turvassa edes länsimaisen kulttuurin arvokkaimpien muistomerkkien ympäristöt.

Ja kun Kanadan Brittiläisessä Kolumbiassa suojeltiin vuosituhannen alussa 630 000 hehtaaria sademetsää täysin paikallisten elinehdoista piittaamattomalla tavalla, epävarman korvaushankkeen kulut olivat vain kaksi kolmasosaa Greenpeacen 30 miljoonan euron kampanjakuluista.

Greenpeacen ohje oli, että veistäkää toteemipaaluja turisteille – alueella, joka on monen tunnin päässä isoista kaupungeista ja jossa sataa aina.

Mutta eivät ihmiset toimettomiksi jääneet. Viranomaisten saavuttamattomiin suojelumetsiin kaivettiin luolia, joissa viljeltiin hamppua voimalinjoista varastetulla sähköllä. Viljelmät sekoittivat Yhdysvaltain huumemarkkinat keskilännessä saakka.

Mutta puut säästyivät.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 24.6.2019.

Biosilla on hirsi silmässä

Kun on saanut kotikasvatusta, sitä ajattelee tyhmimmäkseen, että muutkin ovat. Muun ohella sitä oli, että ei pidä vaatia muilta enempää kuin sen, mihin itse pystyy.

Tämä tuli mieleeni, kun luin Bios-järjestön kriittistä lausuntoa Petteri Taalasta vastaan. Taalas johtaa YK:n alaista Maailman ilmatieteen järjestöä (WMO), joka isännöi kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n sihteeristöä.

Taalas syyllistyi siihen, että hän puolusti metsäalaa ilmastonmuutoksen vastaisessa kamppailussa. Muutamassa lehtijutussa hän piti Suomen metsien hoitoa ilmaston kannalta esimerkillisenä.

Bios otti Taalaksen lausuntoihin kantaa 13. maaliskuuta (luettu viimeksi 9.5.2019). Kannanoton ilmeinen epäjohdonmukaisuus Biosin aiempaan toimintaan verrattuna on jäänyt täysin vaille huomiota. Vuorisaarnan sanoin Biosilta pitää kysyä: ”Kuinka näet roskan veljesi silmässä, mutta et huomaa, että omassa silmässäsi on hirsi?”

Biosin kirjoituksen pääsisältö on, että Taalas ei saisi ottaa kantaa metsien mahdollisuuksiin ilmastonmuutoksen torjunnassa, koska hän ei ole metsäntutkija. Biosin mukaan myöskään ”aina ei ole… ollut selvää, mihin tutkimuslähteisiin Taalaksen näkemykset perustuvat tai se, esittääkö Taalas näkemyksensä WMO:n pääsihteerinä vai yksityishenkilönä”.

Bios oli kysynyt selitystä Taalakselta, mutta vaikka hän oli vastannut, hän ei Biosin mukaan ollut vastannut kysymyksiin. Tästä olisi mukava tietää enemmän, mutta kirjeenvaihtoa ei ole julkaistu.

WMO:lta Bios sanoo kysyneensä Taalaksen rooleista, mutta vastausta ei ole tullut.

Biosin huoli Taalaksen pätevyyden suhteen muuttuu likimain irvokkaaksi sitä vasten, miten järjestö itse on kunnostautunut juuri siinä, mistä se Taalasta arvostelee. Nimenomaan Bios oli keskeinen taustavoima, kun 68 tutkijaa maaliskuun 2017 lopussa julkaisi adressin, joka vastusti metsien käyttöä ilmastosyistä.

Biosin adressin allekirjoittajista vain murto-osa oli metsäntutkijoita. Kannanoton allekirjoittajiksi kelpasivat niin ilmastontutkijat, kaupunkitutkijat, sosiologit kuin meribiologitkin, siis ottamaan kantaa metsien ja ilmastonmuutoksen suhteisiin.

Mutta nyt, tänä keväänä, ilmastontutkija Taalasta ei enää hyväksytä.

Perusteluissaan Bios keskittyy huolellisesti valitsemaan vain ne tutkimukset, jotka tukevat sen omia näkemyksiä. Niistä kolme todistaa Biosin mukaan vanhan metsän hiilinieluksi.

Olen jo aiemmin osoittanut, että Biosin viitteistä kaksi ensimmäistä, tämä ja tämä, kumpikaan ei osoita vanhaa metsää hiilinieluksi. Viitteistä kolmas taas ei käsittele koko asiaa.

Kaiken lisäksi Bios vihjaa Taalaksen sanoneen, että vanhat metsät voidaan hyvin hakata ilmaston tai biodiversiteetin siitä kärsimättä. Näinhän hän ei ole sanonut eikä tällainen tietenkään edusta nykyistä tai suunniteltua metsien käyttöä.

Jostakin syystä Biosin tavoitteita kuitenkin palvelee tällaisen kuvan antaminen.

Väistämättä tulee mieleen, että kyse ei olekaan Taalaksen pätevyydestä, vaan siitä, että hänellä yksinkertaisesti on tutkijayhteisönä esiintyvän Biosin mielestä väärät mielipiteet ja hän on siitä syystä epäpätevä.

Tai sitten Bios vain kokeilee, mitä kaikkea se voi saada journalistit kirjoittamaan. Jos tämä on tavoite, rajaa ei ole vielä löytynyt.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 28.5.2019.

Dosentit kunniaan – kaikki dosentit

Vielä tähän päivään mennessä en ole kuullut muita kuin enemmän tai vähemmän tahalliseen väärinymmärrykseen perustuvia reaktioita taannoiseen Juha Sipilän lausuntoon kaiken maailman dosenteista. Sipilän varsinaista sanomaa ei ole yritettykään kommentoida.

Niin että yritänpä nyt sitten itse.

Mielestäni Sipilä oli samalla asialla kuin Helsingin yliopiston entinen kansleri Kari Raivio (HS, 24.3.). Raivio sanoi, että poliitikot noukkivat tutkimustiedosta perusteluikseen vain sen, mikä sopii heidän omiin lähtökohtiinsa. Sen tilalle Raivio tarjosi asiantuntijoista koostuvia paneeleita, jotka laatisivat tiivistelmiä siitä, mitä tutkimus kokonaisuutena käsillä olevasta asiasta sanoo.

Tällaisen kokonaiskuvan puutetta tuskaili Sipiläkin. ”Kaiken maailman dosentit” viittasi nimenomaan siihen, että esittivät poliitikot sitten mitä hyvänsä, aina pomppaa esiin joku, joka omaan tutkimukseensa perustuen ilmoittaa, että ei käy, mutta ei yritäkään esittää tilalle mitään parempaa.

Tämä on erityisen viheliäistä tilanteessa, jossa on isoja ongelmia, joiden taltuttamiseen mikään yksittäinen keino ei riitä, pahimpana ilmastonmuutos. Siksi on hölmöä sanoa, että joku ratkaisu olisi epäkelpo vain siksi, että se ei ratkaise kaikkea.

Tyypilliseen tapaan Raivio otti esimerkiksi metsänhakkuut – nehän käyvät esimerkiksi aina, kun löytyy joku ongelma, aivan katsomatta siihen, miten metsänhakkuiden vaikutuksia oikeasti on yritetty selvitellä.

Niin tässäkin. Sipilän hallitus nimenomaan yritti etsiä tutkijoiden laajempaa yksimielisyyttä, ja myös löysi sitä. Sen mukaan hakkuiden kasvattaminen on mahdollista sekä ilmastonmuutoksen torjunnan että luonnon monimuotoisuuden kannalta, kunhan tietyt reunaehdot toteutetaan.

Näin on toimittu. Se, että tulos, ehkä jopa kompromissi, ei kelpaa kaikille, ei ole ihmeellistä. Eikä sekään, että kriitikot – tulivat he sitten tieteen tai ympäristöjärjestöjen parista – saavat parhaiten äänensä kuuluviin, kun journalistit ryhtyvät asialle.

Tältä osin kyse on journalismista, ei politiikasta.

Raivion haastattelusta saattoi saada kuvan, että hänen mukaansa tieteen tulisi suorastaan ratkaista poliittisten päätösten sisältö. Tällainenkaan näkemys ei olisi tavaton, nykyaikana.

Samaan kiinnitti huomiota Itä-Suomen yliopiston professori Jukka Korpela (HS, 30.3.): ”IPCC:n raportin epäily sivuutetaan pyhäinhäväistyksenä”. Korpelan mukaan ”poliitikkojen ei pidä ulkoistaa vastuutaan tieteelle”.

Ilmastonmuutospolitiikka on sidoksissa esimerkiksi kansainvälisiin sopimuksiin. Pariisin ilmastosopimus suorastaan velvoittaa ottamaan huomioon kaikki 17 YK:n Kestävän kehityksen periaatetta, joista yksi on, että ihmisten elinkeinoja ei saa uhrata ilmastonmuutoskamppailulle.

Kysyin Raiviolta, mitä mieltä hän tästä asiasta lopulta on. Vastauksessaan hän piti kriittisyytensä metsäalaa kohtaan, mutta kirjoitti, että ”paraskaan tutkimus ei… voi sanella politiikan linjoja, koska siinä arvot ja priorisoinnit ovat yhtä tärkeitä perusteita”.

Tämän soisi kelpaavan kaikille.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 24.4.2019.

Borg haukkuu metsäalaa turhaan

”Metsiä tulee hoitaa eettisesti kestävin menetelmin”, otsikoitiin filosofian tohtori Pekka Borgin kirjoitus Helsingin Sanomissa 12. maaliskuuta. Borg oli huolestunut siitä, että Suomi ei ole pystynyt pysäyttämään luonnon monimuotoisuuden vähenemistä.

Arvostetun luontoasiantuntija Borgin huoli on oikea. 8. maaliskuuta julkistettu uhanalaisarvio, Punainen kirja kertoo, että lajien uhanalaisuus on kääntynyt kasvuun viime kymmenen vuoden aikana. Borg on oikeassa siinäkin, että kehityksestä on arvosteltu metsätaloutta.

Mutta kun hän, perustelematta, ryhtyy olemaan samaa mieltä tämän arvostelun kanssa, hän asettuu helppoon valtavirtaan. Sen mielestä Suomen lajien uhanalaistumisesta on sopivaa syyttää metsätaloutta, olkoonkin että juuri Punaisen kirjan mukaan metsälajien uhanalaisuus ei ole kasvanut.

Punaisen kirjan viesti on selvä: metsäluonnon hoito kannattaa. Uhanalaisten metsälajien osuus tutkituista metsälajeista on edellisen arvion jälkeen pysynyt samana. Osuus on yhdeksän prosenttia, liki kolme prosenttiyksikköä vähemmän kuin Suomen luonnossa keskimäärin.

Tämä mittari on kuitenkin huono, sanovat kriitikot, olkoonkin että he itse käyttävät sitä mieluusti, jos se näyttää negatiivisia tuloksia. Niin käyttivät Punaista kirjaa julkistaneet tutkijatkin.

Kun mittari näyttää hyvää tulosta, se vaihdetaan. Vuoden 2010 arvion jälkeen kriitikot alkoivat verrata sitä, kuinka monta lajia on siirtynyt uhanalaisluokituksessa negatiiviseen ja kuinka monta positiiviseen suuntaan.

Tämä mittari on siitä hyvä, että se ei näytä koskaan positiivista tulosta. Mikä hyvänsä tulos voidaan kyseenalaistaa, ja on kyseenalaistettu, koska eiväthän luokkamuutokset ole samanarvoisia.

Tähän lienevät kyllästyneet uhanalaistutkijatkin. Niinpä he kehittivät vuoden 2010 arvion jälkeen uuden mittarin, uhanalaisindeksin. Sen avulla uhanalaisuuden muutoksia pitäisi voida arvioida kokonaisuutena.

Indeksi on laskettu paitsi uhanalaisuudelle yleensä, myös eri eliöryhmille ja elinympäristöille, kuten metsä. Ja mitä sanoo indeksi metsälajien uhanalaisuudesta? Se sanoo, että tilanne on heikentynyt, kokonaista 0,2 prosenttia.

Muutos on niin pieni, etteivät siitä viitsi puhua kuin kaikkein jaksavimmat kriitikot, joskin heitäkin riittää. Jos esimerkiksi 90 sentin maitopurkin hinta laskisi 0,2 prosenttia, uusi hinta olisi 89,82 senttiä.

Metsä kuitenkin otetaan aina esimerkiksi, kun halutaan puhua lajien uhanalaistumisesta. Siihenkin on olemassa sopiva luku: kaikista elinympäristöistä juuri metsissä elää eniten uhanalaisia lajeja.

Tämä on luonnollista, niin kuin tutkijat sanoivat Punaisen kirjan julkistamistilaisuudessa: koska metsälajeja on Suomessa eniten, muuten ei voisi ollakaan.

Ikävää sinänsä, että Pekka Borg kumppaneineen ohjaa uhanalaisuudesta kiinnostuneiden ihmisten huomion suuntaan, missä kokonainen elinkeino tekee ja on jo pitkään tehnyt tuloksellista työtä.

Toinen mahdollisuus olisi puhua siitä, missä ongelmat ovat pahimmat ja missä kansalaiset voisivat vaikuttaa. Kuten vaikkapa maatalouden perinneympäristöt.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 25.3.2019.