Ympäristöglobalisaatio uhraa pienet ihmiset

Ylälappilaiset metsänomistajat törmäsivät tammikuussa 2019 yllättävään asiaan: heidän puutaan ei haluttu ostaa. Puun ostajat, metsäyhtiöt, sanoivat syyksi kansainvälisen metsäsertifioinnin järjestelmän FSC:n. Metsänomistajat olivat valinneet toisen järjestelmän, PEFCin. Kuinka kokonaan toinen järjestelmä siis saattoi johtaa ostorajoituksiin?

Metsäsertifiointi on tapa osoittaa kuluttajalle, että puutuotteeseen käytetty puu on peräisin kestävästi hoidetuista metsistä. Metsäsertifiointi on periaatteessa vapaaehtoista metsänomistajalle.

Metsäsertifioinnissa metsäyhtiö sitoutuu siihen, että tietty minimiosuus sen ostamasta puusta tulee sertifioidusta metsästä. Siis ei kaikki. Ylä-Lapissa oli kyse siitä muusta puusta, mitä yhtiö hankkii – siis siitä, mikä ei ole sertifioitua.

Molemmat sertifiointijärjestelmät, FSC ja PEFC, asettavat vaatimuksia myös tälle ei-sertifioidulle puulle, vaikka lievempiä kuin varsinaisesti sertifioidulle puulle. Jos on syytä epäillä, että tällainen ei-sertifioitu puu ei täytä sille asetettuja vaatimuksia, sertifiointiin sitoutunut metsäyhtiö ei voi sitä ostaa.

Laillista estettä ei ole, mutta markkinatalous ja sertifikaatin menettämisen uhka estävät puukaupan. Se on koko sertifioinnin idea – tosin alun perin sen ajateltiin koskevan vain sertifioitua puuta.

PEFCille on riittänyt, että ei-sertifioitu puu on laillisesti hankittua, kun taas FSC on määritellyt koko Ylä-Lapin riskialueeksi ei-sertifioidun puun suhteen. Metsällä saattaa olla FSC:n käsityksen mukaan niin korkea suojeluarvo, ettei hakkuu tule kysymykseen. Voi myös olla, että metsänhoito ei täytä FSC:n vaatimuksia poronhoidon tai saamelaiskulttuurin suhteen.

FSC ei kuitenkaan kiellä puun ostamista näiltä alueilta, kunhan puun ostaja kykenee osoittamaan, että riskit eivät toteudu. Kun ilmoitus ostorajoituksesta tuli Ylä-Lapin metsänomistajille, FSC:n oma prosessi ostokelpoisuuden takaavien sääntöjen laatimiseksi oli vasta alkutekijöissään.

FSC Suomi kuitenkin rauhoitteli, että ostorajoitus oli väliaikainen. Se päättyikin toukokuussa yksityisten metsänomistajien osalta, mutta tätä kirjoitettaessa korkeintaan puolen vuoden mittaiseksi luvattu rajoitus jatkuu muutamien suurimpien yhteismetsien osalta jo yhdeksättä kuukautta.

Yksityismetsätalous on yksi Ylä-Lapin elinehdoista
Riippumattomat järjestöt ovat oleellinen osa länsimaista demokratiaa. Niiden arvostus perustuu siihen järkevään ajatukseen, että enemmistön päätösvalta ei välttämättä yksin löydä eikä tuo oikeutta. Kansalaisjärjestöjen rooli on tuoda esiin toinen näkökulma päätöksentekoon.

Tilanne muuttuu, kun monikansalliset järjestöt alkavat käyttää hyväkseen markkinoita, kuten metsäsertifioinnissa tapahtuu. Markkinavalta on sokeaa ja siksi usein epäoikeudenmukaista. Se ei kykene ottamaan huomioon paikallisia oloja.

Yksityisen metsätalouden merkitys Ylä-Lapille on valtava. Metsänomistajia on noin tuhat, kymmenesosa väestöstä. He myyvät puuta vuosittain lähes miljoonalla eurolla.

Esimerkiksi Inarissa yksityismetsätalous on keskeinen elinkeino, joka raakapuullaan pitää osaltaan yllä jopa lähes 500 kilometrin päässä olevaa Kemin metsäteollisuutta. Lisäksi metsänomistajat toimittavat polttopuuta kotitalouksille, kaukolämpölaitoksiin, matkailuyrityksille, jopa vientiin.

Kuten muuallakin Suomessa, metsätalous pitää yllä kaikille avointa metsätieverkkoa ja lähes kaikkialle ulottuvaa matkapuhelinverkkoa. Yksityismetsät ja yhteismetsäosuudet takaavat lainoja ja niiden tuotolla tuetaan muita elinkeinoja. Niin ajattelee ainakin poromies, jonka moottorikelkka jäi ostorajoituksen takia viime talvena ostamatta.

Kiista lietsoo paikallisia erimielisyyksiä
Ylä-Lapin tapauksessa järjestöjen markkinavalta käyttää hyväkseen ja lietsoo paikallisten ihmisten erimielisyyksiä. Käytännössä kaksi ylälappilaista paliskuntaa ovat eri mieltä kaikkien muiden kanssa.

Muddusjärven ja Hammastunturin paliskunnat ovat ilmoittaneet, että yhteismetsien metsätalous haittaa porotaloutta. Se on yksi syy sille, että FSC on todennut yhteismetsätalouden riskiksi. Mutta näidenkin paliskuntien jäsenet ovat usein myös yhteismetsän jäseniä.

Ylä-Lapin yhteismetsien suurimmat omistukset ovat juuri näiden paliskuntien alueella. Vaarana on, että jos niiden hakkuut estyvät, Ylä-Lapin metsätalous kokonaisuudessaan muuttuu kannattamattomaksi.

Näin voi käydä esimerkiksi siksi, että Kemin ja Ylä-Lapin välille rakennettu erittäin pitkä mutta äärimmäisen tehokkaaksi viilattu logistinen ketju vaatii riittävän määrän puuta ollakseen kannattava. Asiaa ei paranna se, että ympäristöjärjestöt ovat vuosien kampanjoinnillaan onnistuneet vähentämään myös Metsähallituksen hakkuumäärät alueella vain osaan entisestä.

Järjestönkin pitäisi olla demokraattinen ja avoin
FSC:n käyttämä valta tulee kahdelta taholta: sen takana olevien järjestöjen hyvästä maineesta kansalaisjärjestöinä ja siitä, että teollisuuden on välttämätöntä seurata näiden järjestöjen tahtoa. FSC on pääasiassa WWF:n perustama, mutta myös Greenpeace on siinä mukana. Kilpailevan PEFC-järjestelmän taas ovat perustaneet pääasiassa eurooppalaiset perhemetsänomistajat ja metsäteollisuus.

Tällaiselta vallankäytöltä ei yleensä vaadita demokraattisuutta, niin kuin ei globaalilta markkinataloudelta yleensäkään.

Mutta eikö myös kansalaisjärjestön, tai sellaisena esiintyvän, pitäisi olla demokraattinen ja avoin, etenkin kun nämä järjestöt vaativat sitä muilta? Tässä tapauksessa näitä järjestöjä on kaksi: Greenpeace ja WWF.

Niistä kumpikaan ei ole kansalaisjärjestö. WWF on säätiö, kun taas Greenpeace on kyllä yhdistys. Tietääkseni sillä on kahdet säännöt, Patentti- ja rekisterihallitukselle toimitetut ja julkistetut – mutta tämä on asia, mistä on vaikea saada tietoa.

PRH:ssa olevien, ja ilmeisesti pätevien sääntöjen mukaan Greenpeacen jäsenyys kestää vain vuoden, minkä jälkeen järjestön hallitus valitsee uudet jäsenet. Tämä takaa, että tavalliset kansalaiset eivät voi sen jäseniksi päästä eikä jäseniä tiettävästi olekaan kuin noin kymmenen.

Myös itse FSC:n toimintaa on vaikea hahmottaa. Jo se tapa, millä FSC on rakentanut järjestelmää ei-sertifioidun puun laadun varmistamiseksi, on niin monimutkainen, ettei sitä voi ulkopuolinen ymmärtää. Työstä on vastuussa Suomen FSC, mutta vain periaatteessa. Kun se ei erimielisyyksien takia kyennyt työtä tekemään, se siirrettiin kansainvälisen FSC:n sääntöjen mukaan konsulttiyhtiölle.

Konsultti on ulkomaalainen, mutta se käyttää suomalaisen Tapio Oy:n osaamista.

Metsästä eläviä ei pidä unohtaa
Erityisesti kolmannessa maailmassa on toisinaan ollut vaikea ymmärtää kansainvälisiä ympäristöjärjestöjä, kun ne omista näkökulmistaan ryhtyvät neuvomaan paikallisesta luonnosta eläviä ihmisiä. Esimerkiksi Brasiliassa on järjestö, joka edustaa metsistä luonnontuotteita keräilemällä toimeentulevia ihmisiä.

Järjestön johtaja Joaquim Belo kertoi toukokuussa maailma.net-lehdessä, kuinka paras tapa suojella metsää on tehdä se yhdessä metsästä elävien ihmisten kanssa. ”Tämä on tärkeää myös muualla kuin Brasiliassa”, Belo huomautti.

Suomessa tämä ymmärretään, kun on kyse Brasilian maattomista. Oman maan osalta ymmärrys katoaa.

Helsingin yliopiston professorit Jaana Bäck, Olli Tahvonen ja Timo Vesala kirjoittivat (Ylä-Lapin metsät tulisi jättää puuntuotannon ulkopuolelle, HS, 8.5.2019), että kyseiset FSC:stä johtuvat hakkuurajoitukset olisivat kohdistuneet yksinomaan valtionmetsiin. Niihin ne eivät kuitenkaan kohdistuneet lainkaan.

Kirjoituksen otsikossa mainittu vaatimus ei ole uusi, mutta se on uutta, että professorit väittivät ylälappilaisen metsätalouden perustuvan kokonaan metsäyhtiöiden voimakkaaseen edunvalvontaan. Eikä siis esimerkiksi metsänomistajien tarpeeseen saada leipää pöytään.

Metsänomistaja saa vain krokotiilinkyyneleet
FSC:n ei-sertifioitua puuta koskevien vaatimusten ei pitänyt tulla yllätyksenä yksityismetsätaloudelle. Niistä oli kerrottu useaan otteeseen esimerkiksi forest.fi-verkkosivulla.

Asiaan suhtauduttiin vähän kuin naapurin käymiin sotiin – mitäs ne meitä koskevat. Ajateltiin, että FSC on metsäteollisuuden, valtionmetsien ja Metsähallituksen ongelma. Niinpä esimerkiksi Maaseudun Tulevaisuus uutisoi vielä 1. heinäkuuta, että FSC:n riskimäärittely yllätti metsänomistajan, nyt jo Heinolassakin.

FSC on ajanut yksityismetsänomistajat tilanteeseen, johon he eivät itse ole voineet eivätkä voi vaikuttaa. Se sysää vastuun metsäyhtiöille, jotka riskikohteiden osalta joutuvat kertomaan metsänomistajalle FSC:n asettamat ehdot, kuten hakkuutavan ja kielletyt alueet, jos niitä on. Myös puun hinta saattaa muuttua.

Kun metsänomistajat ovat vaatineet FSC:ltä tietoa riskialueista, se on vastannut, että ei kuulu meille, vaan metsäyhtiöille. Yhtiöt ovatkin laatineet riskikarttoja metsänomistajien metsistä, mistä taas metsänomistajat eivät ole lainkaan pitäneet.

Mistään katastrofista ei välttämättä ole kyse, vaan asiasta selvitään todennäköisesti riskienhallinnalla. Yksityiset metsänomistajat joutuvat kuitenkin hyväksymään sen, että heidän päätösvaltansa omien metsien suhteen vähenee.

Ympäristöjärjestöjen itku metsänomistajien päätösvallan puolesta osoittautuu krokotiilin kyyneleiksi nyt jo toisen kerran. Ensimmäinen oli se, kun järjestöt, saatuaan metsänomistajan vapaaehtoisuuteen vedoten lainsäädännön myötämielisemmäksi jatkuvalle kasvatukselle, alkoivat välittömästi vaatia sitä pakolliseksi.

Tosin ensiksi vain valtionmetsiin, mutta kuten luonnonsuojeluliiton edustajat viime vuoden toukokuussa sanoivat Turun Sanomissa, valtionmetsät ovat vain välitavoite.

Kirjoitus on julkaistu Kanava-lehden syyskuun 2019 numerossa.

Ilmasto kestää, vaikka Suomi hakkaisi miten – mutta kestääkö ilmastopolitiikka?

Kirjoitus on kommentti Vihreä Lanka -lehden artikkeliin syyskuun alussa.

Kirjoititte artikkelissanne (Ilmasto ei kestä nykyhakkuita, jos puuta ei käytetä paremmin, Vihreä Lanka, 4.9.2019), että metsien hakkuut eivät ole ilmasto-ongelma, jos puu käytetään pitkäikäisempiin tuotteisiin, kuten sahatavaraan. Lyhytikäisistä tuotteista mainitsitte esimerkkinä paperin, sellun ja energian.

Kirjoituksessanne mainittiin aivan oikein, että nämä käyttötarkoitukset eivät sulje toisiaan pois. Kun kirjotatte, että "samasta puusta voi mennä paksu runko hirreksi, ohuempi latva selluksi ja kuoret ja oksat energiakäyttöön", todellisuus on hieman toisenlainen.

Runko ei mene hirreksi, vaan sahatavaraksi. Nykyaikainen teollinen hirsi kootaan sahatavarasta liimaamalla, minkä seurauksena sahoilla ja puutuotetehtailla syntyy sivutuotteita, kuten pintapuuta ja sahausjätettä.

Varsinkin pintapuu on erittäin hyvä sellun raaka-aine. Siitä tehdyn hakkeen myynti selluteollisuudelle tekee sahauksen nykyhinnoilla kannattavaksi. Sanotaan, että hakkeen myynnillä saha maksaa palkkamenonsa.

Sellu taas ei ole lyhytikäinen tuote, sillä sehän ei edes ole tuote, vaan välituote. Kukaan ei käytä sellua sellaisenaan, vaan vain siitä tehtyjä lopputuotteita. Sellun pitkäikäisyys riippuu siitä, mitä siitä tehdään.

Energia on lyhytikäinen tuote. Sitä ei kuitenkaan metsäalalla tuoteta muusta kuin sivutuotteista, ellei niille ole löydetty arvokkaampaa käyttöä materiaalina.

Kotitarvepuuta lukuun ottamatta kukaan ei metsäalalla suunnittele puiden kaatamista sitä varten, että ne poltettaisiin.

Kirjoituksessanne sanottiin, että metsäteollisuuden uusien tuotteiden laajamittainen käyttö on kaukana. Yleensä ajatellaan, että tuotteen saaminen teollisesti ja kaupallisesti valmiiksi kestää ideasta toteutukseen vähintään 30 vuotta.

Esimerkiksi VTT:stä sanottiin vielä 2000-luvun alussa, että dieselin teko puusta on aivan naurettava idea. Nyt sitä on tankattu jo vuosia tavallisilla huoltoasemilla. Tämän vuoden aikana on uutisoitu, että UPM:n uusiutuvasta bensiinistä aletaan valmistaa muovia, jolla päällystetään Arlan maitopurkit.

Metsäteollisuus todellakin on tutkinut uusia tuotteita kaiken sen ajan, kun sitä on syytetty tutkimattomuudesta, mutta jos se olisi puhunut tutkimuksistaan, sitä olisi varmaankin pidetty hulluna.

Nanosellun nimellä ei ehkä ole kaupallisia tuotteita, mutta Stora Enso on jo jonkin aikaa sekoittanut maitopurkkikartonkiin mikrosellua. Näin kartongin rakenne lujittuu, siitä voidaan tehdä ohuempaa, mikä säästää raaka-ainetta ja kuljetuskustannuksia.

Raumalla Metsä Fibren tehtaan sellusta tehdään pitkäikäistä komposiittia, jota markkinoidaan esimerkiksi autoteollisuudelle kojelautojen materiaaliksi.

Usein sanotaan, että metsäteollisuus ei löydä enää koskaan sellaista korkean lisäarvon massatuotetta kuin kopiopaperi. Tekstiilistä voi kuitenkin tulla sellainen: markkinapotentiaali on valtava ja kilohinta selvästi korkeampi kuin kopiopaperilla.

Sille, että "niiden osuus esimerkiksi nykyisen kokoisesta puuntuotannosta olisi melko pieni", kuten kirjoituksessanne sanottiin, ei ole minkäänlaisia perusteita. Todellisuus puhuu pikemminkin päinvastaisesta.

Tässä kaikessa on kuitenkin yksi mutta: jos Suomi rajoittaa hakkuita poliittisin päätöksin, se kertoo investoijille, että tämä maa ei halua metsäteollisuutta.

Teollisuudelle se olisi "signaali ja shokki: älkää investoiko", kuten Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan strategisen markkinoinnin ja johtamisen professori Petri Parvinen on todennut. Parvisen mukaan päätös hyvin todennäköisesti heikentäisi koko metsäsektorin kilpailukykyä.

Investointien kuihtuminen lopettaisi ensimmäisenä kaiken uuden kehittämisen. Tehtaita se ei sammuttaisi, ennen kuin niiden konekanta vanhenisi.

Me siis menettäisimme taloutemme tukijalan ja tulevaisuuden pelastavan tuotannon, mutta ilmastokaan ei hyötyisi: tutkimustieto kertoo, että hakkuiden rajoittaminen johtaisi ainoastaan siihen, että globaali kysyntä suuntaisi ne muualle.

Ilmasto kyllä kestää Suomen nykyhakkuut. Itse asiassa Suomen hakkuumäärillä ei ole ilmastoon käytännössä minkäänlaista vaikutusta.

Ainoa asia, mikä nykyhakkuista kärsii, on vääränlainen ilmastopolitiikka.

Kirjoitusta ei ole julkaistu aiemmin missään, ei edes Vihreässä Langassa, pyynnöstä huolimatta. Julkaisupyynnön jälkeen lehti kuitenkin muutti artikkeliaan vaihtamalla tämän kirjoituksen toisessa kappaleessa lainatun virkkeen sanat ”samasta puusta voi mennä paksu runko hirreksi” muotoon ”samasta puusta voi mennä paksu runko sahatavaraksi”.

Myös tämä kirjoitus poikkeaa siitä, mitä lehteen lähetettiin. Virke ”tämän vuoden aikana on uutisoitu, että tästä UPM:n dieselistä aletaan valmistaa muovia, jolla päällystetään Arlan maitopurkit” on muutettu muotoon ”tämän vuoden aikana on uutisoitu, että UPM:n uusiutuvasta bensiinistä aletaan valmistaa muovia, jolla päällystetään Arlan maitopurkit.”

Lisäksi on huomioitava, että myös nanosellua myydään kaupallisesti. Esimerkiksi UPM myy siitä tehtyä geeliä mikrobien kasvualustoiksi lääketieteellisiin tarkoituksiin.

Hysteriasta tuli hyvä juttu

Seitsemän vuotta sitten kirjoitin silloisen ympäristöministerin hankkeesta suojella maisemia kauneusarvojen perusteella. Kohteena mainittiin Aurajokilaakso.

Ihmettelin, mikä on se hetki, jolloin Aurajokilaakso on ollut kauneimmillaan. Kysymystä pidettiin outona: tietenkin se, mihin nykypolvi on tottunut. Sen on säilyttävä, ilmeisen ikuisesti.

Tämän konservatismin rinnalla tuhatvuotinen valtakunta kalpenee. Mutta sekin on jo ylitetty: on päätetty, että tämä nykyinen on se maapallon lämpötila, joka on oleva lopullinen.

Hankkeelle voi ennustaa huonoa tulevaisuutta, ihan riippumatta ilmastotoimista.

Keskustelu ilmastonmuutoksesta kaatuu kysymykseen uskosta. Olen kuullut sen usein: ”Uskotko ilmastonmuutokseen? Jos et, kanssasi ei kannata keskustella.”

Kukaan ei väitä asiaa yksinkertaiseksi. Kaikista ilmastonmuutokseen liittyvistä kysymyksistä tämä uskoon liittyvä on kuitenkin vähiten tärkeä ja vähiten mielenkiintoinen. Mutta se on tulppa, jolla keskustelu tukitaan.

Mutkia oikova populismi mykistää. Esimerkiksi elokuun alussa pidetyssä ilmastonmuutospaneeli IPCC:n maankäytön raportin julkistamistilaisuudessa seinälle heijastettiin sanat ”Toiminnan lykkääminen maksaa enemmän kuin välitön toiminta.”

Ilman perusteluita, aivan kuin kirkon alttaritaululla.

Tutkijatkin esittivät aika uskomattomia väitteitä, esimerkkinä Luonnonvarakeskuksen Anna Repo: "Meillä on tiedossamme keinot, ne tarvitsee vain ottaa käyttöön."

Totta on, että meillä on tekninen tieto siitä, miten vähentää hiilidioksidin määrää ilmakehässä. Ongelma vain on, että tieto on ristiriitaista.

Jo maankäytöstä löytyy tuttu esimerkki, joka kumoaa sekä Revon väitteen että seinätekstin: hakkuiden rajoittaminen Suomessa. Se toki kasvattaisi Suomen hiilinielua verrattuna siihen tilanteeseen, että niitä ei rajoiteta (ks. esim. täältä). Mutta ilmasto ei siitä hyötyisi, koska hakkuut siirtyisivät muualle.

Vaihtoehto antaisi mahdollisuuden rakentaa entistä suurempi hiilinielu Suomen metsiin vuoden 2050 jälkeen. Mutta siitä ajasta ei saa puhua, koska on kiire. Paniikki ja hysteria on korotettu kunniaan, kun aiemmin niiden on ajateltu tuottavan vain huonoja ratkaisuja.

Mitä varsinkaan emme tiedä, ovat keinojen sosiaaliset ja taloudelliset vaikutukset. Ei esimerkiksi ole yritettykään tutkia, miten poliittisesti perustellut hakkuurajoitukset vaikuttaisivat metsäteollisuuteen.

Markkinoinnin professori Petri Parvisen mukaan päätös johtaisi investointilamaan ja teollisuuden ja sen tuotekehityksen kuihtumiseen.

Jäisimme siis ilman uusia ja uusiutuvia, fossiiliraaka-aineita korvaavia tuotteita, eikä ilmasto hyötyisi juurikaan.

Hämmentävintä oli, että vaikka tilaisuudessa puhuttiin maankäytöstä, ihmisten määrä mainittiin vain kerran, kun Greenpeacen maajohtaja Sini Harkki sanoi kasvavan väestön tarvitsevan lisää peltopinta-alaa.

Mutta kasvaako väestö? Hans Roslingin Faktojen maailma -kirjan mukaan globaalisti katsottuna ei. Silti erityisesti Afrikassa on maita, joissa valtion politiikkana on, että mitä enemmän väkeä, sitä mahtavampi maa.

Tuntuu kuin me täällä todellakin eläisimme lillukanvarsien keskellä.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 23.8.2019.

Suojelu tuhoaa metsän talouden

Kävin toukokuussa erään metsäjärjestön aamupalalla ja petyin. En kuitenkaan eniten siihen, että runsaaksi mainostettu aamupala ei sisältänyt lainkaan eläinproteiinia.

Tilaisuudessa puhui Suomen luontokeskus Haltian johtaja Tom Selänniemi, jolla on 25 vuoden kokemus matkailualalta. Hänen pääviestinsä oli, että kestävän matkailun tuotot ovat isommat kuin ”vaihtoehtoisten tapojen”.

Kuulemma jokainen kansallispuistoon investoitu euro tuottaa kymmenen euroa paikallistalouteen. Puistot työllistävät suoraan 1500 ihmistä ja tuottavat 120 miljoonaa euroa paikallistalouksiin vuodessa.

Lähteitä ei mainittu.

Puistojen vaikutus bruttokansantuotteeseen on Selänniemen mukaan suurempi kuin metsäteollisuuden. Hän pilkkasi talousmetsien virkistysmerkitystä jopa väittämällä, että niissä puut on istutettu suoriin riveihin.

Väite hämmästyttää: miksi metsätaloudessa otettaisiin mokoma vaiva, kun siitä ei hyödy kukaan eikä mikään?

Tosiasiassa kansallispuisto ei tuota omistajalleen mitään, vaan päinvastoin: sen ylläpito vie rahaa. Jotenkin ympäristölobby on saanut julkisuudenkin kuvittelemaan, että tämä olisi tuottoa.

Talousmetsä taas tuottaa omistajalleen ihan oikeasti, Luonnonvarakeskuksen mukaan 120 euroa hehtaaria kohti esimerkiksi vuonna 2017.

Toki kansallispuisto tuo rahaa paikallistalouteen, siis valtion budjetista ja matkailutuloina. Mutta että vaikutus kansantuotteeseen olisi isompi kuin metsäteollisuuden!

Esimerkiksi vuonna 2014 metsäteollisuus toi Ernst&Youngin selvityksen mukaan yhteiskuntaan rahaa 25 411 miljoonaa euroa, mikä on 212 kertaa Selänniemen mainitsema 120 miljoonaa euroa.

Metsähallituksen Luontopalvelut, joka vastaa valtion suojelualueiden hoidosta ja muun muassa maksaa Selänniemen palkan, kertoi viime keväänä, että jokainen valtion omistama suojeluhehtaari tuottaa paikallistalouteen 65 euroa vuodessa. Tämä raha, myös matkailutulot, tulee pääosin Suomesta, kun taas ”vaihtoehtoisen tavan” tuottama raha tulee valtaosin ulkomailta.

Saman Ernst&Youngin selvityksen mukaan metsäteollisuuden yhteiskuntaan tuoma tulo, kun tuontipuun osuus on laskettu pois, oli 986 euroa talousmetsähehtaaria kohti. Se on yli 15 kertaa se summa, mitä Metsähallituksen Luontopalvelut arvioi suojelun paikallistalouksiin tuomaksi rahamääräksi suojeluhehtaaria kohti.

Vähiten ymmärsin Selänniemen halua asettaa metsätalous vastakkain kaikkien muiden metsien käyttömuotojen kanssa. Suomalaiset kuitenkin pitävät talousmetsää hyvänä virkistyspaikkana ja talousmetsien luonnonhoito on hyvä keino suojella monimuotoisuutta – molempiin löytyy tutkimusperusteita.

Taloudellisen kannattavuuden näkökulmasta jo tässä esitetty suuntaa antava laskelma osoittaa, että suojelu tuhoaa metsien arvon muutamaan prosenttiin siitä, mitä ”vaihtoehtoinen tapa” tuottaa. Miten tämä voi toimia suojelun perusteena, on minulle arvoitus.

Toisaalta, kuvittelin suojelun olevan arvokasta aivan muista syistä. Mutta ehkä jatkuvan lisäsuojelun kannattajat eivät itsekään oikein luota argumentteihinsa, kun kerran joutuvat etsimään näinkin heikkoja perusteita tavoitteilleen.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 30.7.2019.

Kestävyys on kolmijalkainen tuoli

Sri Lankan presidentti ilmoitti äskettäin, että moottorisahojen ja sahanterien tuonti maahan kielletään. Jo aiemmin oli päätetty, että maan kaikki moottorisahat on merkittävä poliisin rekisteriin.

Määräysten tavoitteena on lopettaa laittomat hakkuut, jotka ovat pienentäneet maan metsäpinta-alan alle kolmannekseen alkuperäisestä. Ympäristöjärjestöjen mukaan suurin syyllinen ei kuitenkaan ole sahateollisuus, vaan vesivoima- ja turismihankkeet sekä satamien rakentaminen.

Sri Lanka on hyvä huono esimerkki siitä, että kestävyys todellakin on kuin kolmijalkainen tuoli: jos yksikin kestävyyden kolmesta ulottuvuudesta – sosiaalinen, taloudellinen ja ekologinen kestävyys – katkeaa, koko tuoli kaatuu.

Kukaan ei enää ainakaan Suomessa kiistä sitä, etteikö ekologinen kestävyys olisi oleellista. Metsien kyky tuottaa taloudellista ja sosiaalista hyvää on ilmiselvästi riippuvaista metsäekologian toiminnasta. Sehän metsää pitää yllä.

Sen sijaan on paljon niitä, joiden mielestä taloudellisella kestävyydellä ei niin ole väliä. He ajattelevat, että metsä kyllä tulee toimeen yksinkin ja on oikeastaan parempi, jos ihmisten voitontavoittelu rajataan muualle kuin metsiin.

Näin ei juurikaan ajatella muualla. Esimerkiksi Brasilian keräilijöiden liiton johtaja Joaquim Belon mukaan paras tapa suojella metsää on tehdä se yhdessä metsästä elävien ihmisten kanssa. ”Tämä on tärkeää myös muualla kuin Brasiliassa”, Belo huomautti.

Suomessa kuitenkin ihan vakavasti otettavat ihmiset saattavat olla jopa sitä mieltä, että vapaaehtoinen metsien suojelu on huono keino, koska se on – niin, vapaaehtoista. Siitä seuraa vain tehottomuutta ja huonoa suunnittelua.

Metsästä elävät ihmiset kannattaisi kuitenkin ottaa tosissaan. Metsät voi tietenkin suojella, vaikka väkipakolla, mutta ihmiset jäävät, koneineen kaikkineen. He ottavat elinkeinonsa jostakin, ellei muuten niin laittomasti.

Aivan kuin Sri Lankassa, kävi myös Kaukasuksella, kun Neuvostoliiton kaatuminen vei leivän suusta. Metsää alkoi kaatua yön pimeydessä.

Nyt on helppo sanoa, että tuo ei ole mahdollista länsimaissa. Kuitenkin esimerkiksi Kreikan talouskriisin aikaan havaittiin, että puut alkoivat kadota jopa Ateenan puistoista. Eivät olleet turvassa edes länsimaisen kulttuurin arvokkaimpien muistomerkkien ympäristöt.

Ja kun Kanadan Brittiläisessä Kolumbiassa suojeltiin vuosituhannen alussa 630 000 hehtaaria sademetsää täysin paikallisten elinehdoista piittaamattomalla tavalla, epävarman korvaushankkeen kulut olivat vain kaksi kolmasosaa Greenpeacen 30 miljoonan euron kampanjakuluista.

Greenpeacen ohje oli, että veistäkää toteemipaaluja turisteille – alueella, joka on monen tunnin päässä isoista kaupungeista ja jossa sataa aina.

Mutta eivät ihmiset toimettomiksi jääneet. Viranomaisten saavuttamattomiin suojelumetsiin kaivettiin luolia, joissa viljeltiin hamppua voimalinjoista varastetulla sähköllä. Viljelmät sekoittivat Yhdysvaltain huumemarkkinat keskilännessä saakka.

Mutta puut säästyivät.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 24.6.2019.

Biosilla on hirsi silmässä

Kun on saanut kotikasvatusta, sitä ajattelee tyhmimmäkseen, että muutkin ovat. Muun ohella sitä oli, että ei pidä vaatia muilta enempää kuin sen, mihin itse pystyy.

Tämä tuli mieleeni, kun luin Bios-järjestön kriittistä lausuntoa Petteri Taalasta vastaan. Taalas johtaa YK:n alaista Maailman ilmatieteen järjestöä (WMO), joka isännöi kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n sihteeristöä.

Taalas syyllistyi siihen, että hän puolusti metsäalaa ilmastonmuutoksen vastaisessa kamppailussa. Muutamassa lehtijutussa hän piti Suomen metsien hoitoa ilmaston kannalta esimerkillisenä.

Bios otti Taalaksen lausuntoihin kantaa 13. maaliskuuta (luettu viimeksi 9.5.2019). Kannanoton ilmeinen epäjohdonmukaisuus Biosin aiempaan toimintaan verrattuna on jäänyt täysin vaille huomiota. Vuorisaarnan sanoin Biosilta pitää kysyä: ”Kuinka näet roskan veljesi silmässä, mutta et huomaa, että omassa silmässäsi on hirsi?”

Biosin kirjoituksen pääsisältö on, että Taalas ei saisi ottaa kantaa metsien mahdollisuuksiin ilmastonmuutoksen torjunnassa, koska hän ei ole metsäntutkija. Biosin mukaan myöskään ”aina ei ole… ollut selvää, mihin tutkimuslähteisiin Taalaksen näkemykset perustuvat tai se, esittääkö Taalas näkemyksensä WMO:n pääsihteerinä vai yksityishenkilönä”.

Bios oli kysynyt selitystä Taalakselta, mutta vaikka hän oli vastannut, hän ei Biosin mukaan ollut vastannut kysymyksiin. Tästä olisi mukava tietää enemmän, mutta kirjeenvaihtoa ei ole julkaistu.

WMO:lta Bios sanoo kysyneensä Taalaksen rooleista, mutta vastausta ei ole tullut.

Biosin huoli Taalaksen pätevyyden suhteen muuttuu likimain irvokkaaksi sitä vasten, miten järjestö itse on kunnostautunut juuri siinä, mistä se Taalasta arvostelee. Nimenomaan Bios oli keskeinen taustavoima, kun 68 tutkijaa maaliskuun 2017 lopussa julkaisi adressin, joka vastusti metsien käyttöä ilmastosyistä.

Biosin adressin allekirjoittajista vain murto-osa oli metsäntutkijoita. Kannanoton allekirjoittajiksi kelpasivat niin ilmastontutkijat, kaupunkitutkijat, sosiologit kuin meribiologitkin, siis ottamaan kantaa metsien ja ilmastonmuutoksen suhteisiin.

Mutta nyt, tänä keväänä, ilmastontutkija Taalasta ei enää hyväksytä.

Perusteluissaan Bios keskittyy huolellisesti valitsemaan vain ne tutkimukset, jotka tukevat sen omia näkemyksiä. Niistä kolme todistaa Biosin mukaan vanhan metsän hiilinieluksi.

Olen jo aiemmin osoittanut, että Biosin viitteistä kaksi ensimmäistä, tämä ja tämä, kumpikaan ei osoita vanhaa metsää hiilinieluksi. Viitteistä kolmas taas ei käsittele koko asiaa.

Kaiken lisäksi Bios vihjaa Taalaksen sanoneen, että vanhat metsät voidaan hyvin hakata ilmaston tai biodiversiteetin siitä kärsimättä. Näinhän hän ei ole sanonut eikä tällainen tietenkään edusta nykyistä tai suunniteltua metsien käyttöä.

Jostakin syystä Biosin tavoitteita kuitenkin palvelee tällaisen kuvan antaminen.

Väistämättä tulee mieleen, että kyse ei olekaan Taalaksen pätevyydestä, vaan siitä, että hänellä yksinkertaisesti on tutkijayhteisönä esiintyvän Biosin mielestä väärät mielipiteet ja hän on siitä syystä epäpätevä.

Tai sitten Bios vain kokeilee, mitä kaikkea se voi saada journalistit kirjoittamaan. Jos tämä on tavoite, rajaa ei ole vielä löytynyt.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 28.5.2019.

Dosentit kunniaan – kaikki dosentit

Vielä tähän päivään mennessä en ole kuullut muita kuin enemmän tai vähemmän tahalliseen väärinymmärrykseen perustuvia reaktioita taannoiseen Juha Sipilän lausuntoon kaiken maailman dosenteista. Sipilän varsinaista sanomaa ei ole yritettykään kommentoida.

Niin että yritänpä nyt sitten itse.

Mielestäni Sipilä oli samalla asialla kuin Helsingin yliopiston entinen kansleri Kari Raivio (HS, 24.3.). Raivio sanoi, että poliitikot noukkivat tutkimustiedosta perusteluikseen vain sen, mikä sopii heidän omiin lähtökohtiinsa. Sen tilalle Raivio tarjosi asiantuntijoista koostuvia paneeleita, jotka laatisivat tiivistelmiä siitä, mitä tutkimus kokonaisuutena käsillä olevasta asiasta sanoo.

Tällaisen kokonaiskuvan puutetta tuskaili Sipiläkin. ”Kaiken maailman dosentit” viittasi nimenomaan siihen, että esittivät poliitikot sitten mitä hyvänsä, aina pomppaa esiin joku, joka omaan tutkimukseensa perustuen ilmoittaa, että ei käy, mutta ei yritäkään esittää tilalle mitään parempaa.

Tämä on erityisen viheliäistä tilanteessa, jossa on isoja ongelmia, joiden taltuttamiseen mikään yksittäinen keino ei riitä, pahimpana ilmastonmuutos. Siksi on hölmöä sanoa, että joku ratkaisu olisi epäkelpo vain siksi, että se ei ratkaise kaikkea.

Tyypilliseen tapaan Raivio otti esimerkiksi metsänhakkuut – nehän käyvät esimerkiksi aina, kun löytyy joku ongelma, aivan katsomatta siihen, miten metsänhakkuiden vaikutuksia oikeasti on yritetty selvitellä.

Niin tässäkin. Sipilän hallitus nimenomaan yritti etsiä tutkijoiden laajempaa yksimielisyyttä, ja myös löysi sitä. Sen mukaan hakkuiden kasvattaminen on mahdollista sekä ilmastonmuutoksen torjunnan että luonnon monimuotoisuuden kannalta, kunhan tietyt reunaehdot toteutetaan.

Näin on toimittu. Se, että tulos, ehkä jopa kompromissi, ei kelpaa kaikille, ei ole ihmeellistä. Eikä sekään, että kriitikot – tulivat he sitten tieteen tai ympäristöjärjestöjen parista – saavat parhaiten äänensä kuuluviin, kun journalistit ryhtyvät asialle.

Tältä osin kyse on journalismista, ei politiikasta.

Raivion haastattelusta saattoi saada kuvan, että hänen mukaansa tieteen tulisi suorastaan ratkaista poliittisten päätösten sisältö. Tällainenkaan näkemys ei olisi tavaton, nykyaikana.

Samaan kiinnitti huomiota Itä-Suomen yliopiston professori Jukka Korpela (HS, 30.3.): ”IPCC:n raportin epäily sivuutetaan pyhäinhäväistyksenä”. Korpelan mukaan ”poliitikkojen ei pidä ulkoistaa vastuutaan tieteelle”.

Ilmastonmuutospolitiikka on sidoksissa esimerkiksi kansainvälisiin sopimuksiin. Pariisin ilmastosopimus suorastaan velvoittaa ottamaan huomioon kaikki 17 YK:n Kestävän kehityksen periaatetta, joista yksi on, että ihmisten elinkeinoja ei saa uhrata ilmastonmuutoskamppailulle.

Kysyin Raiviolta, mitä mieltä hän tästä asiasta lopulta on. Vastauksessaan hän piti kriittisyytensä metsäalaa kohtaan, mutta kirjoitti, että ”paraskaan tutkimus ei… voi sanella politiikan linjoja, koska siinä arvot ja priorisoinnit ovat yhtä tärkeitä perusteita”.

Tämän soisi kelpaavan kaikille.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 24.4.2019.