perjantai 19. maaliskuuta 2010

Tutkijoita on kiusattu ennenkin


Helsingin yliopiston kansleri Ilkka Niiniluoto kuuluu sanoneen, ettei hän ole löytänyt Suomen tieteenhistoriasta vakavampaa uhkailua kuin maahanmuuttotutkijoiden kohtaamat asiattomuudet verkossa. Väite on hämmästyttävä: eikö kansleri tiedä, vai eikö hän välitä.

Kansleri näyttää menevän siinä junassa, missä häirintä nousee valtakunnanuutiseksi vasta sitten kun sitä tekevät yleisesti ”pahiksiksi” hyväksytyt rasistit ja sen kohteena ovat yleisesti ”hyviksiksi” hyväksytyt maahanmuuttotutkijat. Toisaalta tämä juna ei ole aiemmin edes viheltänyt sillä asemalla, missä kiusaajat ovat olleet ”hyviksiä” ja kohteet ”pahiksia”.

Näinköhän sitä rasismia vastaan taistellaan, että suvaitaan muilta se mikä rasisteilta kielletään?

Ihmisiä on osattu ja osataan pilkata ilman verkkoakin. Esimerkiksi puhelinhäirintä ei ole näkyvää eikä siitä ole helppo hankkia todisteita. Toisaalta se on paljon henkilökohtaisempaa.

Verkossa kiusaamisen näkevät muutkin. Toisaalta kiusanteko on paljon helpompi kestää verkossa kuin esimerkiksi kotipuhelimessa.

Kun puhelin soi, siihen on tapana vastata. Puhelinkeskustelu on hyvin henkilökohtainen ja uhriksi voi joutua kuka hyvänsä kohteen lähimmäinenkin – mikä on usein myös tarkoitus.

Esimerkiksi metsäaktivistit ovat viime 20 vuoden ajan harjoittaneet ajoittain todella törkeää puhelinhäirintää. Edesmennyt pitkän linjan metsäntutkija Kullervo Kuusela oli yksi suosituimmista kohteista. Kiusanteko ei jäänyt vaille vakavia seurauksia, vaikka Kuusela itse lieneekin kärsinyt siitä vain välillisesti.

Kiusanteko myös tehoaa: tiedän lukuisia tutkijoita, jotka eivät suostu puhumaan julkisuudessa, koska heidän viestinsä ei sovi metsäaktivisteille ja he tietävät, mitä sellaisesta seuraa. Se vaikuttaa julkisuuteen, jonne ympäristöjärjestöjen näkemyksiä myötäilevillä tutkijoilla taas on harmiton pääsy.

Itse tiedän, millaisen röykytyksen toimittaja voi saada niskaansa, jos linja ei miellytä. Se ei ainakaan lieventynyt, kun siirryin metsäalalle. Sähköpostistani olen saanut lukea mitä mielikuvituksellisinta herjaa niiltä, jotka samaan aikaan esiintyvät tiedotusvälineissä sivistyneinä haastateltavina.

Absurdeinta on, että myös haastatteluita tehneet toimittajat ovat usein lukeneet saman roskan samoilta verkkosivuilta. Huono käytös ei näyttäisi olevan este julkisuudelle, ellei se ole jopa suosituskin.

Mutta eihän metsäaktivismi ole tässä suhteessa mitään eläinoikeusaktivismin rinnalla. Koe-eläimiä käyttäneitä tutkijoita on pahoinpidelty, heidän henkilökohtaistakin omaisuuttaan on tuhottu, heidän koteihinsa on tunkeuduttu ja heidän kotiensa liepeillä on pidetty jatkuvaa, myös perheenjäseniin kohdistuvaa mielenosoitusta.

Monia näistä teoista on tehty myös Suomessa. Niiniluodon lausunto on omituinen nimenomaan siinä valossa, että tällainen toiminta on tuotu myös julkisuuteen. Eikö kansleri seuraa julkisuutta, vai eikö hän välitä?

Takavuosina olin erään turkisalan työntekijän 50-vuotispäivillä. Juhlat keskeytyivät, kun aidan taakse kertyi aktivisteja, jotka huusivat päivänsankarin nimeä yhdistettyinä vastenmielisiin, typerimmillään alatyylistä seksuaalisuutta tihkuneisiin iskulauseisiin.

Paikalla oli myös kansanedustajia, jopa vihreitä. Hekin kauhistuivat, mikä oli mielenkiintoista: heille oli tällaisesta toki kerrottu monet kerrat, mutta he eivät olleet koskaan ymmärtäneet, miltä tuntuu olla tällaisen toiminnan kohde.

Sittemmin ministeriksikin päätynyt vihreä huudahti, että tässähän käydään perustuslailla turvattujen oikeuksien kimppuun. Joku saattoi kuvitella, että havainnosta voisi seuratakin jotakin.

Niin seurasikin: unohdus.

3 kommenttia:

  1. Hyvä kirjoitus. Niiniluodon kokema uhkailu ei todellakaan ole uutta. Turkis- ja energia-alan työntekijät ovat kokeneet uhkailuja jo yli 10 vuotta. "Tiedämme mitä koulua lapsesi käyvät" - sai eräs energia-alan tutkija kuulla, kun hänellä oli vääriä näkemyksiä energiapolitiikasta.
    Olessani metsäteollisuuden viestintätehtävissä, minua uhkaili potkuilla eräs ympäristöasioista kirjoittava toimittaja. Hänen juttujensa mukaan olin tuonut Amerikan kivääriyhdistyksen (NRA) rahaa suomalaisille metsureille niiden kamppailuun ympäristöjärjestöjä vastaan. Ao toimittaja piti huolta siitä, että muutkin tiedotusvälineet kertoivat tästä dollarituonnista. Valitettavasti hyvistä yrityksistä huolimatta en saanut potkuja.
    Kari Vitie

    Kari Vitie

    VastaaPoista
  2. Kyse ei ole aina edes uhkailusta/ kiusaamisesta, vaan selkeästi henkisestä väkivallasta.

    Metsäaktivistien hampaissa ovat olleet jo reilut parikymmentä vuotta isot ja pienemmätkin yritysjohtajat, virkamiehet, sekä myös poliitikot (esim. faksi-, postikortti- ja sähköpostikampanjat).

    Osansa ovat saaneet kentällä tiimiesimiehet, pikkupomot, metsurit ja konekuskit.

    "Kuinka voit kertoa lapsillesi millaista luontoa tuhoavaa työtä teet. Kuinka ikinä voit nukkua yösi rauhassa" -ovat lempeitä esimerkkejä leimikolle tai puhelimeen tulleiden "maailmanpelastajien" retoriikasta. Ja tätä on voinut jatkua viikkokausia.

    Jopa kokeneet journalistit joutuessaan tämän kohteeksi ovat hämmentyneet. Rankka palaute koetaan elämää suuremmaksi, koska palautetta ei muuten paljoa tule.

    Suora soittelu ja uhkaaminen Julkisen Sanan Neuvostolla kun saattavat seuraavalla kerralla estää aktiviteille kiusallisten juttujen ja kommenttien syntymisen.

    Useimmiten ei tiedetä, että asialla ovat vuodesta toiseen samat naamat, kourallinen eri järjestöiltä palkkaa nauttivia ammattiaktivisteja.

    Itsekin olen useita kertoja joutunut tämän henkisen väkivallan kohteeksi, niin nimellä keskustelupalstoilla, puhelimitse ja ja myös naamatusten.

    Sellaista sattuu, jos olet vääräuskoinen...

    Jyri Makkonen

    VastaaPoista
  3. Vai uutta!
    Kuulemani mukaan ns. tiedeyhteisössä on aina esiintynyt kiusantekoa, jääräpäistä omasta virheelliseksi osoitetusta teoriasta kiinnipitämistä, valehtelua, peittely-ja vaientamisyrityksiä, olenaisen tiedon panttaamista (tutkimustulos ei ollu toivottu) , panettelua, sabotaasia ,eristämistä, KUH (kiristys, uhkailu, lahjonta) jne. Niin jopa Väisälä, AIV, OAW ja monet muutkin ovat siihen törmänneet. Aina ei taustalla ole ollut halu vaikuttaa yhteiskunalliseen ilmapiiriin tai lainsäädäntöön. Kyllä yhteisön sisäinen kateus sekä maineen ja kunnian tavoittelu ovat tehokas moottori. Tai silkka pahansuopaisuus. Joillekin vain on liian vaikeaa niellä kun havahtuu toteamaan oman tutkimuksensa olevan ajautumassa umpikujaan ja naapuri kolleegio lähestyy läpimurtoa! Arvostetulle tutkijalle voi olla kova pala kun nuori assistentti ajaa aivan liian varhain osaamisellaan ohi. Tieteen historia ja nykypäivä ovat pullollaan esimerkkejä! Ilmiö on kyllä havaittavissa lähes kaikilla muillakin aloilla! Taitaapi olla eräs kaiken inhimillisen yhteistoiminnan varjopuolista.

    Erkki Allan Ranki

    VastaaPoista