Metsäalan Metso ei kelpaakaan

Muistan hyvin erään WWF:n kanssa käydyn keskustelun 1990-luvun loppupuolella, missä esitin, että suojelukiistat eivät tule vähenemään, ellei metsäala kehitä itselleen omaa suojelustrategiaa. WWF:n edustajat – sittemmin viranomaisia ympäristöministeriössä – kehuivat kovasti tällaista johtopäätöstä.

Silloin suojelu oli tätä: ensin yhdet sanoivat, että suojellaan lisää, mihin toiset vastasivat että eikä suojella, sitten päädyttiin suojelua lisäävään kompromissiin, minkä jälkeen yhdet sanoivat, että suojellaan lisää…

Tällainen peli ei vetele pidemmän päälle. Oli tehtävä jotakin.

Niinpä valmisteltiin metsänomistajain vapaaehtoisuuteen perustuva Metso-toimintaohjelma. Mukana olivat kaikki muut paitsi ympäristöjärjestöt, joiden mielestä vain pakkosuojelu tuo tulosta.

Innostus oli tavaton. Metso jopa pyyhki ympäristöministeriön ja MTK:n Natura-kiistat monelta osin historiaan.

Myös vihreät olivat mukana, mutta käänsivät kelkkansa yhdessä yössä jäätyään ydinvoima-asioiden takia pois hallituksesta. Sen jälkeen he alkoivat papukaijana toistaa ympäristöjärjestöjen kannanottoja.

Ohjelmassa oli monenlaisia uusia avauksia, jotka kuitenkin kaikki on pikkuhiljaa torpedoitu tai torpedoituneet. Euroopan unioni esti yritykset korvata metsänomistajalle suojelun hyväksi tehtävästä työstä. Yhteistoimintaverkostojen piti tuoda maaseudulle kokonaan uudenlaista metsien käytön yhteistyötä, jossa suojelu olisi osana, mutta se katosi huonoon valmisteluun.

Pisimpään säilyi mahdollisuus määräaikaiseen suojeluun, mitä toteutettiin metsäkeskusten kautta. Se näyttää järkevältä, koska useat elinympäristöt – muun muassa paloalueet – ovat määräaikaisia.

Ympäristöväki on kuitenkin käytännössä lyönyt koko ajan kapulaa määräaikaisen suojelun rattaisiin. Se luottaa vain talousmetsien pysyvään poistamiseen talouskäytöstä.

Viimeinen naula määräaikaisen suojelun arkkuun on valtion rahapula. Käytännössä metsäkeskusten Metso-rahat on niistetty kokonaan pois, kun taas ympäristöministeriön Metso-rahoja on lisätty.

Näyttää siltä, että metsäväen panosta Metso-työssä ei arvosteta eikä haluta. Metsänomistajat kuitenkin asioivat Metso-asioissa mieluummin metsäkeskuksen kanssa, minkä merkkinä niiden suojeluun saama määrä on yli kaksinkertainen ympäristöhallintoon verrattuna. Metsänomistajat jopa tyytyvät pienempään korvaukseen, jos suojelu on määräaikaista.

Meitä ei siis haluta. Ehkä meidän kannattaa jatkossa paneutua suojeluun omilla tavoillamme, sillä niitäkin on. Hyvä esimerkki on PEFC-metsäsertifiointi.

Viimeksi valmistuneen uhanalaiskartoituksen mukaan Suomen luonnon uhanalaistuminen on kääntynyt parempaan suuntaan, jos mittarina käytetään uhanalaisten lajien osuutta tutkituista lajeista. Paras tilanne on metsissä ja tutkijoiden mukaan suurin yksittäinen syy siihen ovat päätehakkuiden yhteydessä kaatamatta jätetyt säästöpuut.

Niitä ei ole jätetty Metson eikä järjestöjen painostuksen takia, vaan niiden jättäminen perustuu PEFC-metsäsertifiointiin. Tästä kannattaisi puhua enemmän.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 18.6.2012.