Sanoma ja Neuvostoliitto

Minua on usein moitittu siitä, että puutun liikaa asioihin. En sitä häpeä, koska minusta demokratia, suomeksi kansanvalta, voi perustua vain puhumiseen, jonka selkeimpänä esimerkkinä on sana ”parlamentarismi”, joka tulee muutamien kulttuurikielien sanoista ”puhua”.

Mielestäni kansanvalta, jota siis kannatan, voi toteutua vain puhumalla. Siksi puhun, kaikin keinoin.

Ilta-Sanomien entinen päätoimittaja Vesa-Pekka Koljonen kirjoitti Suomen Kuvalehdessä (27/2012) painostusyrityksistä, joiden kohteeksi hän oli työssään joutunut. Painostaja oli Neuvostoliiton Suomen- suurlähetystö.

Kirjoittamansa mukaan Koljonen oli torjunut painostusyritykset siten kuin kunnon journalistin kuuluu. Tähän minulla ei ole huomautettavaa. Kirjoituksen johdosta lähetin lehteen kuitenkin seuraavan kommentin.

”Tällaistakin Sanomassa pääsi tapahtumaan.

Ilta-Sanomien entinen päätoimittaja Vesa-Pekka Koljonen kirjoitti (SK, 6.7.2012) muisteluksistaan Neuvostoliiton suurlähetystön kanssa.

Itse olin samassa lehdessä toimittajana vuoden 1985 kesästä vuoden 1988 loppuun saakka. Koljonen oli tuolloin lehden päätoimittaja.

Tuona aikana tein useita juttukeikkoja Pohjois-Suomeen, joilta tehtiin aina paljon muutakin kuin ne sovitut jutut. Erääseen tällaiseen törmäsimme Savukosken ja Sallan välillä. Minua ja valokuvaaja Harri Nurmista ihmetytti valtaisa viranomaisten määrä metsäisellä tiellä – väkeä oli enemmän kuin Hakaniemen torilla Vapun aikaan.

Selvitimme tilanteen niin pitkälle kuin sen paikallisesti saattoi selvittää. Viranomaistiedustelut suunnittelin tekeväni Helsingin päässä.

Toisin kävi. Kun esittelin juttuaiheen vuorossa olevalle uutispäällikölle, hän vastasi ykskantaan: ’Meillä Sanomalla on sopimus Neuvostoliiton suurlähetystön kanssa, että loikkarijuttuja ei julkaista.’”

Suomen Kuvalehti liitti kirjoitukseni perään – Journalistin ohjeiden rajoja hipoen – Koljosen kommentin. Eurooppalaiset tekijänoikeussäädökset estävät kirjoittamasta sitä tähän suoraan, mutta Koljosen mukaan tällainen sopimus olisi kuitenkin ollut täysin vastoin hänen journalistisia periaatteitaan.

Suomen Kuvalehdessä Koljonen myös ilmoitti halunsa kuulla ”nimet ja yksityiskohdat”. Muuten hän ei ole niitä minulta kysynyt.

Kuin todisteena vilpittömyydestään Koljonen kertoo Ilta-Sanomien julkaisseen useita loikkarijuttuja, mainiten yhden esimerkin, Viktoria Mullovan loikkauksen.

Se saattaakin olla poikkeus, joka vahvistaa säännön.

Nimittäin, juuri Mullovan loikkauksen alla Ilta-Sanomien johto ohjasi lehden tuolloisen, nyt jo edesmenneen avustajan, toimittaja Kari Mustonen systemaattisesti toisaalle kuin Mullovan loikkausreitille, mikä oli jotakuinkin Kuusamo—Oulu—Haaparanta. Tästä voi tehdä kaksi toisilleen vastakkaista johtopäätöstä.

Vainoharhainen johtopäätös on, että toimituksen johto tiesi tai jopa järjesti loikkauksen, mutta halusi tehdä sen salassa – uutisvoiton kuitenkin turvaten – ja ohjasi asian mahdollisesti pilaavan, uutiskärkkään avustajansa sivuun.

Toinen johtopäätös on, että toimituksen johto ei tiennyt tapauksesta mitään, mutta onnistui kuitenkin saamaan uutisvoiton.

Tuntien senaikaisen Ilta-Sanomien uutiskoneen voiman, jälkimmäinen vaihtoehto lienee todennäköisempi.