Sitä saa mitä mittaa: luontokatoa

 

Kävin maa- ja metsätalousmetsäministeriön taustatilaisuudessa. Siellä puhuttiin tutusta tavoitteesta pysäyttää luonnon monimuotoisuuden väheneminen eli luontokato.

 

Keinoja esiteltiin paljon. Niitä yhdisti epäsuoruus: yhdenkään kohteena ei ollut luonnon monimuotoisuus, vaan jokin, jonka seurauksena sen ajateltiin kohenevan.

 

Esimerkkinä suojelualan kasvu. Sitä metsäala kritisoi rankasti 2000-luvun alussa, kun se kehitti Metso-ohjelmaa: lisääkö suojeluala aina luonnon monimuotoisuutta?

 

Tuolloin tuotiin esiin, että joku Urho Kekkosen kansallispuisto on enemmän henkilönpalvontaa kuin uhanalaisia luontoarvoja. Jopa edesmennyt Ilkka Hanski moitti aikoinaan Suomen luonnonsuojeluverkostoa tehottomaksi.

 

Taustatilaisuudessa esitettyjen keinojen edessä johtui mieleeni kysymys: jos luontokato saadaan pysäytettyä, mistä me tiedämme sen.

 

Sain vastaukseksi lukuisia keinoja mitata luontokatoa. Oli pakko tehdä johtopäätös: vastaus on, että emme mistään.

 

Tämä on taisto, joka ei pääty koskaan. Luonto seuraa sitä sivusta ja saa niskaansa lastuja, joskus hyötyen, usein ei.

 

Esimerkiksi puuntuotannolle pystytään määrittämään niin sanottu suurin ylläpidettävissä oleva hakkuutaso. Jotta tietäisimme, milloin luontokato saadaan käännettyä elinvoiman kasvuksi, meillä pitäisi olla vastaava mittari kaikille ekosysteemipalveluille.

 

Pitäisi määrittää pienin elinvoimainen populaatio kaikille lajeille. Luontotyyppien suhteen ei puhuta elinvoimasta, vaan heikkenemisestä, joka tekee ne uhanalaisiksi. Riittää siis saada ne vahvistumaan, mutta pitääkö niiden vahvistua loputtomiin?

 

Lukemattomista mittareista pitäisi tiivistää yksi, jonka hyväksyvät kaikki. Niin kauan kuin meillä on useampi kuin yksi, yhteisesti hyväksytty mittari, jokainen voi valita itselleen sopivimman ja väittää sen perusteella mitä haluaa.

 

Sitä saa, mitä mittaa.

 

Moni mittaa luonnon monimuotoisuutta lajien uhanalaisuudella, vaikka se on vain yksi osa monimuotoisuutta. Silti edes sille ei ole onnistuttu kehittämään yhtä, yhteisesti hyväksyttyä mittaria, vaikka on yritetty.

 

Uhanalaisindeksi kehitettiin nimenomaan antamaan kokonaiskuva uhanalaisuuden kehityksestä. Ympäristöjärjestöt kuitenkin hylkäsivät sen heti, kun sen lukemat selvisivät.

 

Syyksi on vaikea keksiä muuta kuin se, että indeksin mukaan metsälajien uhanalaisuus ei kasva. Se siis antaa liian hyvän kuvan metsistä, ei todellisuuteen, vaan poliittisiin tarpeisiin verrattuna.

 

Ja järjestöjen perässä hiihtävät kaikki, metsäalaa myöten. Alan innokas itseruoskinta jaksaa hämmästyttää aina.

 

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 22.11.2021.

Kuoliaaksihakattu metsäkeskustelu

 

Helsingin Sanomain kirjoitus Hakattu mielenmaisema (HS, 5.10.) herätti sosiaalisessa mediassa kiihkeitä kannanottoja. Ensin yleensä kauhisteltiin avohakkuuta, sitten ilmaantui joku puolustajakin.

Helsingin Sanomain linjaa on sanottu metsätalousvastaiseksi. Mielipiteen uskottavuutta ei vähennä, että kyseisessä jutussa jopa kannustetaan ja autetaan lukijaa vastustamaan lähiseutunsa hakkuita.

Pääkuvassa on Keurusselän saari, joka on avohakattu rannan suojakaista säästäen, vaikka jutun mukaan sitä ei säästetty.

Kuva on otettu lennokilla. Se ei siis edusta yhdenkään ihmisen mielenmaisemaa.

Jutun päähenkilö ei omista saarta, mutta on käyttänyt sitä pitkään jokamiehenoikeudet ylittäen, vaikka ilmeisesti maanomistajalta saadun luvan kanssa. Siitä ei osoiteta kiitollisuutta.

 

 

Eniten somekritiikissä ihmetyttää, kuinka mielellään ihmiset lankeavat ilmeisen tarkoitushakuiseen journalismiin. Pakko uskoa, että ihminen ottaa vastaan ja levittää mieluiten juuri sitä, mikä sopii valmiiseen maailmankuvaan:

”Järkyttävää luonnon raiskaamista. Kuka enää voi hyvällä omatunnolla puolustaa avohakkuita osana metsätaloutta. Käsittämätöntä välinpitämättömyyttä ja ylimielisyyttä”, lateli eräs jutun jakanut.

Yritän tehdä käsittämättömän käsitettäväksi.

Kun saareen mennään hakkaamaan, koneet joudutaan viemään ja tuomaan vesiteitse, samoin puut viemään pois. Kannattavuus ei välttämättä ole kummoinen.

Siksi myytävää on tultava. Mikään jatkuvan kasvatuksen hakkuu ei tuota sitä tarpeeksi, jos saari on riittävän pieni, niin kuin tässä.

Toisaalta metsänomistaja on investoinut saaripuiden kasvuun. Siksikö hänen pitäisi luopua elinkeinostaan, että jollekin tulee paha mieli?

Esimerkiksi sellaista vaihtoehtoa, että päähenkilö valitsisi jonkun hakkaamattoman saaren lomakohteekseen, ei esitellä. Päinvastoin, vain hakatut tai hakkuulla uhatut saaret kiinnostavat.

 

Jaksoin kommentoida jutun jakajan päivitystä vain näin:

”Mikäpä onkaan helpompaa, kuin valita toisten ihmisten toimintaa koskeva jyrkkä mielipide ja kantaa sitä äänekkäästi. Mitä iloa siitä on, ainakaan muille kuin valmiiksi samanmielisille, sitä en tiedä.”

En silti ole toivoton. Esimerkiksi Ylen Hyvin sanottu -hankkeen pitäisi edistää kunnioittavaa ja toiset huomioon ottavaa keskustelukulttuuria Sitran rahoittaman Erätauko-säätiön hengessä. Olen sanonut, että uskon hankkeeseen sitten, kun se näkyy Ylen jutuissa.

Yllätyksekseni olen varovaisesti pannut merkille, että metsäasioiden käsittely Ylellä saattaa olla muuttumassa. Jos näin on, se on monelle maanomistajalle helpotus.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 18.10.2021.

Metsätuotteiden ikää on pakko pidentää

 

Metsäntutkijat Lauri Mehtätalo ja Juha Lappi vaativat Helsingin Sanomissa (HS, 30.8.) pitkäikäisempiä metsätuotteita. Ajatus oli, että metsien hiilinielu täyttyy ennen pitkää, koska metsiin ei mahdu määräänsä enempää biomassaa.

 

Jos metsäala siis haluaa sen jälkeenkin pysyä hiilinieluna, ainoa mahdollisuus ovat pitkäikäiset tuotteet.

 

Kirjoitus sai metsäalalta tavanomaisen nuivan vastaanoton, jossa keskityttiin enimmäkseen sivuseikkoihin. Reaktiot vahvistivat näkemystä, että alalla suhtaudutaan ilmastonmuutokseen yhä kuin 1990-luvulla: ei huolta, puuhan sitoo hiiltä kasvaessaan ja tuotteissa on kasvava hiilivarasto.

 

Vain kantapään kautta on saatettu oppia, että ilmastonmuutos on globaali ilmiö eikä kansainvälisissä neuvotteluissa voi olla muuta lähtökohtaa kuin se, että kaadettu puu on hiilipäästö, ellei toisin todisteta.

 

Kun taas tuotteiden hiilinielu, se on surkean pieni, mitä ei ymmärretä vieläkään.

 

Kim Pingoudin ryhmä selvitti jo 1990-luvulla, että fossiilipäästöihin verrattuna metsätuotteiden nielu on vain joitakin prosentteja. Eikä alan tuotepaletti liene noista ajoista muuttunut ainakaan pitkäikäisemmäksi.

 

Tilanne on antanut arvostelijoille mahdollisuuden sekoittaa pakka. Mitätön tuotenielu on samaistettu koko metsäalaan. Se tosiasia, että metsä uusiutuu, tyrmätään vaihtamalla puheenaihetta: sanomalla, että lyhytikäisten tuotteiden takia hiili palaa ilmakehään nopeasti ja kestää 70 vuotta, ennen kuin kaadetun puun tilalle kasvaa uusi.

 

Voi kysyä, miksi ihmeessä hiiliatomin pitäisi sitoutua juuri samalle kannolle, mistä se puu kaadettiin. Sehän voi sitoutua, ja sitoutuu, mihin vain. Todellisuudessa metsien hiilivarasto kasvaa tässä ja nyt, joka sekunti.

 

Koskaan ennen ei ole metsätaseita katsottu niin kapeasti kuin nykyään. Siihen syyllistyvät ne, jotka väittävät olevansa ekosysteemien puolestapuhujia. He muistuttavat metsäalaa, että metsä ei ole vain puita, mutta he itse yksinkertaistavat hiilitaseet yksittäisiksi puiksi.

 

Metsäala on tämän edessä valitettavan sanaton.

 

 

Tutkijoiden kirjoituksessaan esittämä tie on ainoa mahdollinen. Onneksi markkinat vievät sille itsestäänkin.

 

Metsätuotteiden ikä kasvaa koko ajan. Jopa uusiutuva diesel muuntuu yhä useammin pitkäikäiseksi muoviksi.

 

Metsästä tehdään silti myös kertakäyttötuotteita, joita ilman esimerkiksi nykyaikainen terveydenhoito ei tulisi toimeen. Jos niitä halutaan tehdä jatkossakin, olisi kohtuutonta laskea tämä lyhytikäisyys metsätuotannon rasitteeksi, ellei löydy parempia vaihtoehtoja.

 

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 20.9.2021.