Juoksuhaudassa pakko on ainoa ratkaisu

 

Julkisuuden mukaan metsäalan uudistumisen suurin este ovat asenteet. Sen mukaan etenkin metsäammattilaiset vastustaisivat suurin piirtein kaikkea muutosta lähtien siitä, kun Tapio teki 1990-luvulla kuuluisat ohjeensa.

Näkemykselle on perustaakin. Silti hämmästyttää, kuinka syvään se on juurtunut, ja juurtuu yhä.

 

Nykytodellisuutta se ei vastaa. Metsäalan käsitykset ja teot mitä moninaisimpien ekosysteemipalveluiden turvaamisen suhteen ovat muutoksen kärjessä tässä maassa.

 

 Harva ammattiryhmä voi sanoa uhraavansa luonnon monimuotoisuuden hyväksi täysin vapaaehtoisesti 20–30 miljoonaa euroa joka vuosi, mutta metsänomistajat voivat. Harvalla on niin paljon osaamista ekosysteemipalveluiden suhteen kuin suurilla metsäyhtiöillä ja Metsähallituksella.

 

Julkisuus ei havaitse asennemuutosta, jos sen tekijät ovat sitoutuneet juoksuhaudoissa lymyäviin haamuihin. Tämä näkyi esimerkiksi Pekka Juntin Yleisradiolla 19.10. julkaisemassa kolumnissa, jossa ylistettiin jatkuvan kasvatuksen hakkuuta Väystäjäntiellä Ylitorniolla.

 

Juntin perustelut olivat pelkästään ideologisia. Mitään luonnon monimuotoisuuteen, kannattavuuteen, maisemaan tai virkistysarvoon liittyvää ei mainittu.

 

Metsäala ei suhtaudu näin. Sen tapa ottaa asiat vakavasti on, että niitä aletaan tutkia.

 

Jatkuvan kasvatuksen vaikutuksesta vaikkapa metsän puuntuotokseen, luonnon monimuotoisuuteen, raakapuun laatuun tai metsätalouden tulokseen on runsaasti tutkimuksia. Juoksuhautaan näistä kelpaa vain sopivin osa.

 

Ilmeisin havainto on, että yleistä vastausta eri kasvatustapojen paremmuuteen ei miltään osin ole mahdollista antaa. Kaikki riippuu yksittäisen metsikön ominaisuuksista ja puustosta sekä metsänomistajan tarpeista. Tämä on myös asiaa tutkivien tutkijoiden käsitys.

 

Kun tutkimus ei kelpaa, aseeksi käy pakko. Julkituotujen lausuntojen mukaan avohakkuiden kieltäminen valtionmailla on vain välitavoite. Tämä on se ”Loistava Tulevaisuus”, minkä Juntti havaitsi Väystäjäntiellä.

 

Tutkimus on hidasta eikä kaikilla ole aikaa odottaa. Jatkuva kasvatus on arvioitu kosteilla maaperillä niin hyväksi menetelmäksi, että jotkut metsäyhtiöt ovat jo nyt ilmoittaneet suosivansa sitä. Koska se jättää hakkuussa puita kasvamaan, niiden haihdutus laskee pohjaveden pintaa, mikä estää hiilipäästöjä.

 

Tutkimusta arvion tueksi ei ole, mutta sitä onneksi alettiin etsiä jo vuonna 2016. Silloin Luonnonvarakeskus perusti ensimmäisen turvemaiden jatkuvaa kasvatusta tutkivan koealan UPM:n maille Janakkalan Paroninkorpeen.

 

Aikanaan tiedämme tästäkin enemmän.

 

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 28.10.2020.

Eliitti luo ilmastopopulismia ihan itse

Anna-Stina Nykänen kirjoitti Helsingin Sanomissa 13. syyskuuta korkeasti koulutettujen kukkoilusta, joka lietsoo populismia. Nykäsen esimerkkeinä olivat Sanna Marinin ja Jussi Saramon kohtaama halveksunta, toisen siksi että hän on työskennellyt kaupan kassana, toisen siksi, että hänellä on ”vain” datanomin koulutus.

Minulle tuli kirjoituksesta mieleen Kuntalehden juttu kesän alussa. Siinä kerrottiin Kuntaliiton teettämästä ilmastokyselystä kuntapäättäjille. Artikkeli kertoo tyrmistyttävän elitistisestä ilmastokeskustelusta. 

Kyselyn päätulos oli, että kuntapäättäjät epäilevät suomalaisten mahdollisuuksia vaikuttaa globaaliin ilmasto-ongelmaan. Lehtijutun mukaan tämä varsin realistinen mielipide tulkittiin tutkimuksen tiedotustilaisuudessa ilmastonmuutostyön vastustamiseksi, mitä esimerkiksi Lahden kaupunginjohtaja Pekka Timonen oli luonnehtinut ”pysäyttäväksi”.

Mutta eikö ole selvä fakta, että viisimiljoonaisen kansan mahdollisuudet ratkaista kahdeksan miljardin ihmiskunnan aiheuttama ongelma ovat pienet? Täysin ilmastoaktivistien opettamalla tavalla Timonen kuitenkin päättelee tämän päivänselvyyden sanojat haluttomiksi ilmastotyöhön, ehkä jopa asenneviallisiksi.

Tällaisessa ei tietenkään ole järjen häivää.

Varsinkin kun saman kyselyn mukaan enemmistö kuntapäättäjistä suhtautuu ilmastotyöhön myönteisesti. Aivan järkevästi he ajattelevat, että ilmastotyölle on muitakin perusteita kuin se, että Suomi ratkaisee koko ihmiskunnan ongelman. 

Kuntalehden mukaan ristiriita haluttomuuden – jota siis ei ole – ja myönteisten asenteiden välillä kiteytyy talouteen ja alueellisiin eroihin. Kuntapäättäjien mukaan se, mikä sopii ratkaisuksi jossakin, ei sovi ratkaisuksi kaikkialla.

Tämän ympäristönsuojelun perusteisiin kuuluvan itsestäänselvyyden toteaminen tuomitaan artikkelissa varautuneisuudeksi. Silti kyse voi olla jopa päinvastaisesta, kuten kustannustehokkaimpien ratkaisujen etsimisestä.

Kuntapäättäjiä huolettaa myös tasa-arvo. Monet ajattelevat, että ilmastotyötä tehdään vain aktivistien kanssa, se tukee eliitin työpaikkoja ja unohtaa vähäosaiset. Tämä ongelma tulisi Timosen mukaan hoitaa viestimällä ilmastonmuutoksesta ”laaja-alaisesti ja muutosta normalisoiden”.

Timonen ei siis näe ongelmaa siinä, että ilmastotyö syrjäyttää vähäosaisia. Jos he eivät tätä hyväksy, heidät pitäisi vain saada viestinnällä tuntemaan tilanteensa normaaliksi.

Kun tällaista lukee, ei todellakaan tarvitse ihmetellä, mistä syntyy populismin myrkkykaavun saanut poliittisen päätöksenteon vastustus.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 25.9.2020.

Kaipola näyttää kaapin paikan

UPM sitten päätti panna Kaipolan kiinni. Päätös sattui jopa henkilökohtaisesti: juuri Kaipolan mainiot insinöörit avasivat minulle paperinteon salaisuudet Toimittajat metsätaloudessa -kurssilla.

En osaa arvostella päätöstä. Minua hämmästyttää esimerkiksi Erkki Tuomiojan varmuus, että Kaipola tuotti voittoa mutta ei tarpeeksi ja siksi se piti panna kiinni.

Samoin, kuulemma, Stora Enson Kemijärven-sellutehdas kannatti. Vaikka, tai koska olen kotoisin Kemijärveltä, en suin surminkaan osaa sanoa senkään kannattavuudesta mitään. 

Keskustelu Kaipolan sulkemisen syistä on ollut kummallista. Tutkijat ovat yleensä puhuneet järkeä – eli että selitys on kaikkea muuta kuin yksinkertainen – kun taas poliitikoille on kelvannut vain yksi syy kullekin.

Puoluekannasta on voinut päätellä, mikä se syy on. Sama pätee journalisteihin, jos on vähänkin seurannut heidän kirjoitteluaan. Kaipolan päältä on hyvä huudella, kun se on kuollut.

Vähemmälle huomiolle on jäänyt yhteiskunnallinen keskustelu. Sitä seuraamalla havaitsee, että merkittävä osa Suomesta ei edes halua, että metsiä käytetään. Ei, vaikka heidänkin elinolonsa ovat ratkaisevasti riippuvaisia metsien käytöstä.

Jos maa on täynnä vastentahtoista väkeä, miksi kukaan haluaisi investoida? 

Elokuussa suomalaiset peliyhtiöt lahjoittivat rahaa metsien ottamiseksi pois talouskäytöstä. Kritiikitön journalismi kutsui tätä suojeluksi ja piti sitä yksinomaan hyvänä juttuna.

Suomen peliala ei ole tässä pioneeri. Yhdysvaltain autoteollisuus on jo pitkään viherpessyt mainettaan suojelemalla metsiä ja samaa tekee monikansallinen Kone Suomessa Koneen säätiön kautta.

Ketään ei kiinnosta viherpesun vaikutus toiseen teollisuudenalaan eikä sen tuomaan hyvinvointiin. Kukaan ei kysy, miksei peliala pese mainettaan tarjoamalla rahaa esimerkiksi peliriippuvaisten tueksi. 

Metsäalalla taas on raudanluja ohje, että mainetta ei pestä muiden kustannuksella. Ehkä se on naiivia, mutta se on kuitenkin rehellistä ja siitä on pidetty kiinni. Mainevoittoja sillä ei saa, mutta se tuo paremman mielen.

Vaikka metsäala näyttääkin kelpaavan minkä hyvänsä roskan viherpesuun, on yksi poikkeus: metsäala itse.

Vaikka ala sitoo omat ja monen muunkin hiilidioksidipäästöt, se ei riitä. Metsien käyttöä pitäisi rajoittaa poliittisin päätöksin, jotta saataisiin lyhytaikainen, täysin kestämätön nielu.

”Se olisi teollisuudelle signaali ja sokki: älkää investoiko tänne”, sanoi professori Petri Parvinen forest.fi-verkkolehdessä 27.3.2019.

Kaipola osoittaa, että Parvisen huoli ei ole turha. 

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 31.8.2020.

Vain työ tuo raha-arvon luonnonvaralle

 

Luin kesäkuisesta tiedotteesta, että Boston Consulting Group -konsulttiyhtiö oli määritellyt hinnan Suomen metsille. Tiedotteen mukaan kyse oli nimenomaan rahallisesta (financial) arvosta.

 

Yhtiön mukaan Suomen metsien arvo on 240–510 miljardia euroa. Määrä on huimaava, 1–2 kertaa Suomen koko pörssin arvo. Siitä kaksi kolmasosaa tulee metsien ilmastoarvosta – mitä se sitten tarkoittaakaan.

 

Konsultin kuuluu tietenkin laskea kaikenlaista. Pieni kritiikki on ehkä paikallaan.

 

Takavuosina muutamat suurvisiirit laskeskelivat Suomen metsien tuottoa mustikantuotannon perusteella. Tuotto oli suunnaton, verrattuna metsätalouteen. Se laskettiin niin, että arvioitiin metsään kasvaneiden marjojen määrä ja kerrottiin se niiden kilohinnalla torikaupassa.

 

Miten yksinkertaista!

 

Jos kuitenkin totuus kiinnostaa, yhdelläkään metsän puulla, varvulla tai marjalla ei ole ensimmäistäkään taloudellista arvoa, jos ihminen ei sitä kerää ja tuo metsästä pois. Eikä sekään riitä.

 

Sen lisäksi pitää olla markkinat, eli joku, joka haluaa maksaa tästä kaikesta vähintään niin paljon, että työstä saa palkan. Luonnontuotteena mustikka saa raha-arvon vasta sitten, jos joku suostuu maksamaan tätäkin enemmän.

 

Jotta luonnontuote saisi rahallisen arvon, sen täytyy päästä markkinoille. Ja markkinaa ei ole, ellei ole työtä tekevää välikättä ja hinnan hyväksyvää ostajaa. Metsään jäävien mustikoiden rahallinen arvo on pyöreä nolla.

 

Boston Consulting Groupin arvio Suomen metsien arvosta on yhtaikaa tarpeellinen ja hölmö. Tarpeellinen siksi, että se kertoo metsien mahdollisuuksista. Hölmö siksi, että se ikään kuin väittää näitä mahdollisuuksia todellisuudeksi.

 

Metsänomistajan kannalta on vain mielenkoostetta kuulla, että hänen metsänsä arvo on 100 000 euroa, jos siitä kaksi kolmasosaa on täysin teoreettista, konsulttiyhtiön toimistossa luotua laskennallista arvoa.

 

Jos joku tätä epäilee, kannattaa etsiä metsälle ostaja, joka maksaa hakkuualueesta kolminkertaisen hinnan alueella kasvavan puun markkinahintaan verrattuna, vaikka ilmastoarvon takia.

 

Mutta ei konsulttiyhtiö kuitenkaan täysin pihalla ole hankkeessaan. Sitä, mitä yhtiö suosittelee, ei useimmiten kerrottu Suomen tiedotusvälineissä.

 

Metsätuotannon osalta yhtiöllä on kaksi suositusta, jotka tuntuvat suomalaisessa mittakaavassa vaatimattomilta: maapallolle pitää luoda uusia metsiä, niin talouskäyttöön kuin suojeluunkin. Lisäksi pitää lisätä puupohjaisten tuotteiden kierrätystä.

 

Näissä molemmissa Suomi ja sen metsäala ovat tietenkin edelläkävijöitä jo nyt.

 

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä  29.7.2020.

Taru on totuutta ihmeellisempi – esimerkkejä Greenpeacen viestinnästä

Pekka Rahko jakoi Twitterissä 12. elokuuta Suomen Luonnon jutun Viisi myyttiä luonnonmetsistä, osa 5, saatteella että "Uudempien tutkimustulosten perusteella vanhat metsät ovat hiilinieluja. Biomassan hiilivaraston kasvu jatkuu pitkään – kenties satoja vuosia – vaikkakin kasvunopeus heikkenee metsän ikääntyessä."

 

 

Menin tätä sitten kommentoimaan sanomalla, että ”Suomen Luonto on tehnyt ennenkin juttuja itse keksimistään metsäalan myyteistä. Esimerkiksi nykyään kukaan ei ajattele metsäalalla niin, että koska vanhat metsät eivät toimi hiilinieluina, ne ’tulisi hakata ja niiden tilalle pitäisi istuttaa nopeasti kasvavia nuoria metsiä’”, niin kuin Suomen Luonnon kirjoituksessa väitettiin.

Seuranneesta keskustelusta ilmeni, että itse asiassa siteerattu Suomen Luonnon juttu olikin juuri niitä aiemmin tehtyjä juttuja, vuodelta 2015.

Samassa ketjussa myös Greenpeacen metsävastaava Matti Liimatainen puuttui keskusteluun ja lupasi todisteita siitä, että vanha metsä todella on hiilinielu. Liimatainen lähetti kaikkiaan 17 päivitystä, ensimmäisenä tämän:

Liimatainen väitti minun kyseenalaistaneen tutkimusta. Ihmettelin, että missä. Eihän esimerkiksi Suomen Luonnossa edes mainittu mitään tutkimusta, mitä voisi kyseenalaistaa, sanottiinpahan vain tutkimustulos ja -vuosi. Jos tällaista todistelua ei oikopäätä usko, se tuskin on ainakaan tutkimuksen kyseenalaistamista.

Liimataisen mukaan olin myös väittänyt, että vanha metsä ei ole hiilinielu. Sellaista väitettä en noista teksteistä löydä, mutta totta on, että suhtaudun väitteeseen epäilyksellä.

Tässä tukeudun ennen kaikkea tutkimukseen. Jos tutkimus kääntyy toiselle tolalle, luovun epäilyksistäni.

Liimatainen siis lupasi lähettää tutkimusviitteitä, jotka todistavat, että vanha metsä on hiilinielu. Olen perehtynyt tähän väitteeseen ennenkin.

Voisi kuvitella, että jos esimerkiksi WWF:n tavoitteisiin sopii esittää vanha metsä hiilinieluna ja jos sillä on osoittaa tätä tukevaa tutkimusta, se tuo nämä tutkimukset esiin. Esimerkiksi antaessaan lausuntoa Kansallisesta metsästrategiasta.

Ja niin se tekikin. Se vain, että nämä tutkimukset eivät tältä osin kestä kritiikkiä, kuten osoitin täällä.

Liimatainen lähetti kaikkiaan 15 tutkimusviitettä, joita kommentoin alla yksi kerrallaan. Se, että Liimatainen ei hakenut väitteidensä tueksi verkkolinkkejä, niin kuin sosiaalisessa mediassa on tapana, ei ollut suurikaan ongelma. Mutta olinpahan senkin ajan ns. poissa pahanteosta.

Ympäristöväitteissä on aina kaksi tärkeää ulottuvuutta: onko väite totta ja onko se oleellinen. Vanhan metsän hiilinielun suhteen unohtuu aina kysyä, että jos sellainen onkin olemassa, onko se millään mittarilla oleellinen, siis oleellisen suuri. Toistaiseksi en ole nähnyt yritystäkään tämän asian selvittämiseksi.

Vanhan metsän hiilinieluväitteiden tueksi esitetetyt tutkimukset ovat hyviä tutkimuksia. Mutta yleensä ne eivät ota huomioon luonnonmetsien hiilipäästöjä, jotka johtuvat metsätuhoista – siis metsäpaloista, hyönteistuhoista ja vastaavista.

Nämä hiilipäästöt ovat kuitenkin oleellinen osa luonnonmetsän dynamiikkaa, mitä esimerkiksi ympäristöjärjestöt kovin korostavat silloin, kun ne vastustavat väitettä siitä, että avohakkuu jäljittelisi metsätuhoa.

Vanha metsä – tai mikä hyvänsä – on tietenkin helppo osoittaa hiilinieluksi, jos ottaa huomioon vain hiilen sitoutumisen ja sivuuttaa sen, missä hiiltä vapautuu.

Seuraavassa käyn läpi kaikki 15 Liimataisen tutkimusviitettä. Toisin kuin Liimatainen, annan myös linkit, sikäli kuin olen niitä löytänyt, niin että voitte itse selvittää, puhunko puuta, heinää vai jotakin muuta.

1. Carey, E.V., Sala, A., Keane, R. & Callaway, R.M. (2001): Are old forests underestimated as global carbon sinks? Global Change Biology 7: 339–344. Tutkimus löytyy täältä. Kuten tiivistelmästä havaitaan, tutkimuksessa ei ole otettu metsätuhoja huomioon millään tavoin.

2. Desai, A.R., Bolstad, P.V., Cook, B.D., Davis, K.J. & Carey, E.V. (2005): Comparing net ecosystem exchange of carbon dioxide between an old-growth and mature forest in the upper Midwest, USA. Agricultural and Forest Meteorology 128: 33–55. Tutkimus löytyy täältä. Kuten tiivistelmästä havaitaan, tutkimuksessa ei ole otettu metsätuhoja huomioon millään tavoin. 

3. De Wit, H.A. & Kvindesland, S. (1999): Carbon stocks in Norwegian forest soils and effects of forest management on carbon storage. Rapport fra skogforskningen, Supplement 14. 52 pp. Tutkimus löytyy tätä kautta. Kuten jo tutkimuksen nimestä, mutta varsinkin linkin takaa löytyvästä tiivistelmästä havaitaan, se ei edes yritä selvittää sitä, onko vanha metsä hiilinielu vai ei.

4. Knohl, A., Schulze, E.-D. & Wirth, C. (2009): Biosphere-atmosphere exchange of oldgrowth forests: process and pattern. Pp: 141–158 in Wirth, C., Gleixner, G. & Heimann, M. (eds) Old-Growth forests – function, fate and value. Heidelberg, Springer-Verlag. Kyseessä on saksalaisen kustantajan myymä kirja, jonka voi tilata täältä. Tässä vaiheessa sen todistusvoimaan on mahdotonta ottaa kantaa.

5. Kutsch, W.L., Kolle, O., Rebmann, C., Knohl, A., Ziegler, W. & Schulze, E.D. (2008): Advection and resulting CO2 exchange uncertainty in a tall forest in central Germany. Ecological Applications 18: 1391–1405. Tutkimus löytyy täältä. Tiivistelmän perusteella on helppo havaita, että tutkimuksella ei ole mitään tekemistä sen kanssa, onko vanha metsä pysyvä hiilinielu vai ei.

6. Law, B.E., Thornton, P.E., Irvine, J., Anthoni, P.M. & Van Tuyl, S. (2001): Carbon storage and fluxes in ponderosa pine forests at different developmental stages. Global Change Biology 7: 755–777. Tutkimus löytyy täältä. Liimataisen lähteistä tämä oli siitä poikkeuksellinen, että tiivistelmässä puhuttiin myös metsätuhoista: ”Simulaatiot osoittavat, että vanhan metsän tapauksessa aika, mikä vaaditaan metsäpalon vapauttaman hiilen uudelleen sitomiseksi on 50–100 vuotta.”

7. Luyssaert, S., Schulze, E.-D., Borner, A., Knohl, A., Hessenmöller, D., Law, B.E., Ciais, P. & Grace, J. (2008): Old-growth forests as global carbon sinks. Nature 455: 213–215. Tutkimus löytyy täältä. Tutkimuksen tiivistelmä päättyy sanoihin ”uskomme kuitenkin, että suuri osa tästä hiiilestä, myös maaperän hiilestä, karkaa takaisin ilmakehään häiriön sattuessa” – ja häiriö tarkoittaa siis metsäpaloa tai muuta metsätuhoa.

8. Pregitzer, K.S. & Euskirchen, E.S. (2004): Carbon cycling and storage in world forests: biome patterns related to forest age. Global Change Biology 10: 2052–2077. Tutkimus löytyy täältä. Tutkimuksen tiivistelmässä sanotaan: Metsän iän ja metsätuhojen yhteyden ymmärtäminen on oleellista hiilikierron ymmärtämisen kannalta.

9. Röser,C.,Montagnani,L.,Schulze,E.-D.,Mollicone,D.,Kolle,O.,Meroni,M.,Papale,D.,Marchesini,L.B., Federici,S.&Valentini,R. http://2002.Net CO2 exchange rates in three different successional stages of the “Dark Taiga” of central Siberia.Tellus54B: 642–654. Valitettavasti haku tällä tekstillä, vaikka sitä yritti korjaillakin, ei tuottanut tuloksia.

10. Tefs, C. & Gleixner, G. (2012): Importance of root derived carbon for soil organic matter storage in a temperate old-growth beech forest – Evidence from C, N and (14)C content. Forest Ecology and Management 263: 131–137. Tutkimus löytyy täältä. Kuten tiivistelmästä havaitaan, tutkimuksessa ei ole otettu huomioon metsätuhoja miltään osin.

11. Schulze, E.-D., Körner, C., Law, B. E., Haberl, H. & Luyssaert, S. (2012): Large‐scale bioenergy from additional harvest of forest biomass is neither sustainable nor greenhouse gas neutral. GCB Bioenergy 4: 611–616. Tutkimus löytyy täältä. Kuten jo otsikosta, mutta myös tiivistelmästä ilmenee, tämä tutkimus käsittelee lähinnä bioenergian tuotantoa.

12. U, K.T.P., Falk, M., Suchanek, T.H., Ustin,S.L.,Chen,J., Park,Y.-S.,Winner,W.E.,Thomas, S.C., Hsiao, T.C., Shaw,R.H., King,T.S.,Pyles, R.D., Schroeder, M. & Matista, A.A. (2004): Carbon dioxide exchange between an old-growth forest and the atmosphere. Ecosystems7: 513–524. Tutkimusta oli kovin vaikea löytää haulla, mutta lopulta se onnistui. Tutkimus löytyy täältä. Tämä tutkimus oli Liimataisen viitteistä ainoa, jonka tiivistelmässä sekä kommentoitiin metsätuhojen vaikutusta että väitettiin, että vanhan metsän hiilivarasto kasvaa niistä huolimatta, mutta että kasvu heikkenee ajan kanssa. Eniten vanhan metsän hiilidynamiikan suhteen kuitenkin korostettiin, että siitä ei tiedetä kovinkaan paljon. Esimerkiksi puiden kuolleisuudesta vanhoissa metsissä ei tämän tekstin mukaan tiedetä juuri mitään.

12. Wardle, D.A., Jonsson, M., Bansal, S., Bardgett, R.D., Gundale, M.J. & Metcalfe, D.B. (2012): Linking vegetation change, carbon sequestration and biodiversity: insights from island ecosystems in a long-term natural experiment. Journal of Ecology 100: 16–30. Tutkimus löytyy täältä. Tiivistelmässä sanotaan, että pystymme osoittamaan, että hiilen sitoutuminen maan päällä laskee ja maaperässä nousee lineaarisesti ainakin 5000 vuotta metsäpalon jälkeen.

13. Wardle, D.A., Hörnberg, G., Zackrisson, O., Kalela-Brundin, M. & Coomes, D.A. (2003): Long-term effects of wildfire on ecosystem properties across an island area gradient. Science 300: 972–975. Tutkimus löytyy täältä. Tämän tutkimuksen tiivistelmässä arvioitiin poikkeuksellisesti myös sitä, kuinka paljon vanhaan metsään hiiltä kertyy: ”…kun metsäpalosta kuluu aikaa, karikkeen maatuminen hidastuu nopeammin kuin ekosysteemin tuottavuus. Tämä kasvattaa maaperän hiilivarastoa metsäpalon jälkeen. Jokainen vuosisata ilman metsäpaloa sitoo puoli kiloa hiiltä jokaisen neliömetrin humukseen.”

14. Wirth, C. & Lichstein, J.W. (2009): The imprint of species turnover on old-growth forest carbon balances – insights from a trait-based model of forest dynamics. pp. 81–113 in Wirth, C., Gleixner, G. & Heimann, M. (eds) Old-Growth Forests – function, fate and value. Heidelberg, Springer-Verlag. Tässä Liimataisen viestintä meni vähän sekavaksi enkä oikein ymmärtänyt, mistä tutkimuksesta on kyse, mutta mahdollisesti tästä. Toisaalta, tämä on sama julkaisu kuin kohdassa 4. Toinen vaihtoehto on tämä. Mutta tässäkään tutkimuksessa ei ole käsitelty metsäpaloja tai muita häiriöitä millään tavoin.

15. Zhou, G.Y., Liu, S.G., Li, Z. et al. (2006): Old-growth forests can accumulate carbon in soils. Science 314: 1417–1417. Tutkimus löytyy täältä. Tässäkään tutkimuksessa ei käsitelty metsätuhoja lainkaan.

Nämä olivat Liimataisen tutkimusviitteet.  Hän haluaa antaa listastaan kunnian WWF:n Panu Kuntulle ja pyytää häntä, jos tämä ei riitä, lähettämään lisää esimerkkejä. 

Lopuksi haluan kiittää minäkin. Jos tämä jotakin opetti, niin sen, että todellakin, metsän ikääntymisen ja hiilensidonnan suhde vaatii lisää tutkimusta.

Asia on luonnontieteellisesti kiehtova ja on inhimillisesti kiinnostavaa, että siihen on pakotetusti oltava joku mielipide. Ainakin niissä piireissä, missä metsäasioista keskustellaan.