Työntekijä on paras lähettiläs

 

Metsämiesten säätiön 75-vuotisjuhlillaan julkaiseman mielipidetiedustelun tiedot kansalaisten vähäisistä metsätiedoista herättävät huomiota. Asiaa lienee käsitelty jopa Metsäneuvostossa asti.

Tämä on hyvä, mutta ei tietojen mikään yllätys pitäisi olla. Suomen Metsäyhdistyksen vuoteen 2016 asti säännöllisesti teettämät Metsä ja puu -mielipidetiedustelut sanoivat aina, että eivät suomalaiset tiedä, kuka metsät omistaa, mikä on metsiensuojelun määrä tai metsäalan taloudellinen merkitys. Se tosin tiedettiin aiemmin, että metsää hakataan vähemmän kuin se kasvaa, nyt ei.

Tuloksesta on syytetty jopa peruskoulua ja vaadittu sitä korjaamaan asiaintila. Voi kysyä, millä muulla elinkeinolla olisi kanttia vaatia peruskoulua hoitamaan toimialaviestintänsä.

 

Säätiön juhlaseminaareissa kuultiin vinkkejä asiaintilan korjaamiseksi. Niitä yhdisti, että kaikkia on kokeiltu, ja useimmiten onnistuneesti, jos esimerkiksi Metsien Suomi-viestintähankkeen tuloksiin on uskominen.

Säätiö nosti jo seminaarissaan esiin, että paras metsäalan puolestapuhuja on kuitenkin ala itse. Tämä on viestinnän perustuslaki, jota metsäalalla ei haluta uskoa: viestintää ei voi ulkoistaa ammattilaisille eikä kampanjoille. Onnistunut viestintä on jatkuvaa ja sitä tekee mahdollisimman moni. Viestinnän ammattilaisten tehtävä on suunnitella ja tukea tätä viestintää.

Erityisesti viestintä kuuluu organisaatioiden johdolle, sillä se osoittaa johdon sitoutumisen. Jos siitä on epäilys, muutkaan eivät sitoudu. Oli kuvaavaa, että juuri kukaan toiminnanjohtaja, pääjohtaja tai ylijohtaja ei puhunut julkisuudessa Metsien Suomen puolesta – poikkeuksena maa- ja metsätalousministeri Jari Leppä.

 

Maailmalla on ollut muotia, että työnantajat kannustavat omaa väkeään puhumaan työstään esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Metsäalalla on päinvastoin: työnantajat jopa kieltävät mokoman.

Tämä tietysti kiistettiin Säätiön seminaarissa, vaikka se on totta – olen kokenut sitä itsekin. Silti tällaisen kiellon poistaminen olisi vasta alku.

Työnantajien pitäisi kannustaa ihmisiä alan lähettiläiksi. Se on ollut Metsien Suomenkin tavoite, mutta siinä on epäonnistuttu. Tämä on surkeaa erityisesti aikana, joka on tuonut kaikkien käyttöön erinomaisen median, nimittäin sen sosiaalisen, unohtamatta muitakaan yhä käytössä olevia kanavia. Lopulta jokainen viestii alastaan aina kotoa lähdettyään – niin hyvässä kuin pahassa.

Olisiko uuden yrityksen aika? Tukea työntekijälähettiläille löytyy yhä. Esimerkiksi kaikki Metsien Suomen viestintämateriaalit ovat käytettävissä.

 

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 12.12.2023.

Vihreälläkin taloudella on rajansa – apua karhuista?

 

Kävin Teknologiateollisuuden tiedotustilaisuudessa, missä australialainen professori kertoi vihreän siirtymän mahdollisuuksista. Suuria ovat. Ongelmista ei juuri puhuttu.

Vihreä siirtymä merkitsee uutta ajattelua. Fossiilitalous käyttää varantoja, kun taas vihreä talous käyttää virtoja. Vihreän talouden tarvitsemat luonnonvarat ovat kierrätettäviä tai uusiutuvia, siis rajattomia, ainakin uusiutuvuuden rajoissa.

Tuulta ja aurinkoa riittää. Ajatus on looginen, ja ajaa harhaan.

 

Ensimmäinen vihreän talouden raja on pinta-ala. Siitä kilpailevat tuuli-, aurinko- ja biovoima.

Edustaako metsien peittäminen aurinkopaneeleilla kestävää kehitystä? Suomen luonnonsuojeluliiton toiminnanjohtajan Tapani Veistolan mukaan edustaa, jos metsä on hakattu.

Näin saattaisi olla, jos kyse olisi vain energiasta. Veistolan näkemys ei kerro vahvasta luontoymmärryksestä.

Ihmisen mittakaavassa auringonvalo on loppumaton. Aurinkopaneelit hyödyntävät sitä jo nyt paljon tehokkaammin kuin lehtivihreä ja teho kasvaa koko ajan. Kehitys toivottavasti pienentää myös paneelien vaatimia pinta-aloja.

Myös tuulivoima tarvitsee maata, mutta sitäkin on kysytty, viekö tuulivoima tuulet. Tiedetään, että tuulivoimapuisto sekoittaa ilmavirrat jopa 50 kilometrin matkalta alatuuleen.

Jos näin on, kai se tuulta hidastaakin. Ehkä se on hyvä. Jos tuulimyllyt saadaan siirtämään ilmakehän energiaa pysyvästi pois ilmakehästä, se kaiketi myös vähentää paljon uumoiltuja myrskyjä.

 

Mutta suurinta vihreän siirtymän rajoitetta vältellään mainitsemasta viimeiseen asti. Se on mineraalien riittävyys. Tutkimuksen mukaan suunnitteilla oleva sähköistäminen merkitsee, että litiumin tarve on 66-kertainen tiedossa oleviin varantoihin nähden. Kuparilla vastaava luku on 7,7, nikkelillä 14,4, koboltilla 44,9, grafiitilla 41,3 ja hopealla 6,5.

Europarlamentaarikko Sirpa Pietikäisen mukaan ongelmasta 75 prosenttia voitaisiin hoitaa kierrätyksellä (kuukauden puheenaihe, marraskuu 2023) jo vuonna 2030. Kierrätys on toki välttämätöntä, mutta ei riitä edes – tai nimenomaan – alkuun.

Lasketaan. Jos jotakin mineraalia käytetään nyt yksi yksikkö vuodessa ja seitsemän vuoden kuluttua, siis vuonna 2030, kymmenen yksikköä, pystytään kierrätyksellä tyydyttämään vuoden 2  030 tarpeesta korkeintaan kymmenen prosenttia, jos käyttökohteen, esimerkiksi akun elinikä on seitsemän vuotta.

Mutta, ”tulemme näkemään ihmeellisiä asioita”, vakuutti europarlamentaarikko Nils Torvalds äskettäin Brysselissä vierailleelle toimittajaryhmälle. Hän oli tutustunut saksalaiseen CMblu-yhtiöön, joka teki litiumakkujakin tehokkaampia akkuja – rasvasta.

Idea oli kuulemma saatu karhujen talvisista energiavarastoista.

 

Kirjoitus on lyhennelmä Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 30.10.2023 julkaistusta kirjoituksesta.

 

Metsien ilmastovaikutusta kuvaa hiilivarasto, ei nielu

 

Kun Suomessa suunniteltiin maailman parasta ilmastopolitiikkaa, työssä nojattiin paljolti metsien hiilinieluihin. Ne ovat kuitenkin yhtä pysyviä kuin tuulentuvat.

Syy on yksinkertaista matematiikkaa. Jos metsien kasvu on sata ja poistuma 90, nielu on 10. Jos hakkuut kasvavat ihan tavanomaisen määrän niin, että poistuma kasvaa 91:een, poistuman kasvu on 1,1 prosenttia, mutta nielu väheneekin suhteellisesti liki kymmenkertaisesti, 10:stä 9:ään, eli 10 prosenttia.

Jos laskelman numerot ajattelee miljooniksi kuutioiksi, ei edes olla kovin kaukana todellisuudesta.

Jonkun olisi pitänyt osata kertoa tämä ilmastopolitiikan suunnittelijoille. Metsäalasta siihen ei ollut, lieneekö vieläkään.

Metsillä olisi kuitenkin tarjolla nieluja parempi väline ilmastopolitiikalle, nimittäin hiilivarasto ja sen muutokset. Ne kertovat metsien hiilitaseen todellisen vaikutuksen ilmakehään: mitä isompi on varasto, sitä vähemmän hiiltä on ilmakehässä.

Hiilivarasto ei vaihtele lyhyiden suhdanteiden mukaan niin kuin nielu. Toisin kuin nieluun, varastoon voi vaikuttaa metsäpolitiikalla ja metsänhoidolla.

Nieluun taas vaikuttavat eniten puumarkkinat – ja jos siihen halutaan vaikuttaa politiikalla, keinojen pitäisi olla niin rajuja tai kalliita, että ne luultavasti rikkoisivat perustuslakia eivätkä niitä hyväksyisi kansalaisetkaan.

 

Monet haluaisivat rajoittaa hakkuita sillä perusteella, että metsänielu on ”romahtanut”. Nämä ihmiset jättävät aina huomiotta, kun nielu sitten jossakin vaiheessa taas kohenee.

Isossa kuvassa metsien hiilivarasto on kuitenkin kasvanut koko ajan jo 50 vuotta. Edellisestä, vuonna 2018 päättyneestä Valtakunnan metsien inventointikaudesta puuston määrä oli kokonaista 70 miljoonaa kuutiota suurempi verrattuna uusimpaan, vuonna 2022 päättyneeseen mittausjaksoon.

Yllättävintä uusissa tiedoissa oli metsien kasvun eli hiilinielun kasvu Ylä-Lapissa. Kertoisiko tämä puuston kasvusta nimenomaan suojelualueilla, koska niitähän Ylä-Lapissa riittää?

Luonnonvarakeskuksen mukaan Ylä-Lapin 13,1 miljoonan kuution kasvunlisäys jakautui suurin piirtein tasan suojelualueiden ja talousmetsien kesken. Mutta kun alueen metsäpinta-alasta vain neljännes on talousmetsää, todellisuudessa talousmetsien hehtaarikohtainen kasvunlisäys oli suojelualueita paljon suurempi.

Osaltaan asiaan vaikuttaa metsä- ja kitumaan pinta-alan 71 000 hehtaarin lisäys, joka saattaa johtua ilmaston lämpenemisestä, toipumisesta takavuosien hyönteistuhoista tai vain otosvaihtelusta. Pinta-alan lisäys oli kuitenkin talousmetsissä selvästi pienempi kuin suojelualueilla.

 

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 18.9.2023.

Peruskirja metsäalan kultakaudesta

Pekka Kauppi ja Jyrki Kettunen: Vihreä kultakausi 1973–2008. Teos, 2022.

 

Kaksi Suomen metsäalan emeritusta ovat tehneet mainion kirjan metsäteollisuuden kultakaudesta, vuosista 1973–2009. Kyseessä lienee harvinaisuus. Toistaiseksi Suomen luonnonvarojen käytön historiaa on lähestytty enimmäkseen yksittäisten yritysten tai henkilöiden kautta.

Olen tehnyt jonkinlaisen uran metsäviestinnässä ja voin sanoa, että olisin ollut työssäni paljon parempi, jos olisin saanut tämän kirjan käyttööni vaikkapa kymmenen vuotta aiemmin. Suurelle yleisölle kirja olisi voinut olla parempikin, mutta aika pienissä asioissa, kuten sitkeästi istuvassa mutta harhaanjohtavassa metsäalan terminologiassa.

Miksi puhua kantorahoista, kun tarkoitetaan puun myyntituloja? Miksi puhua uudistushakkuista, kun se kumminkin lyhenee uudistamiseksi, joka taas sotkeentuu tässäkin kirjassa uuden taimikon perustamistyöhön – vallankin kun päätehakkuu on parempi termi, sehän päättää talousmetsän kierron, kun taas uudistaminen aloittaa uuden.

Ajan nopea kulku näkyy siinä, että uusinta keskustelua metsien roolista huoltovarmuudessa ei ole ehditty kommentoida.

 

Tekijöiden rajaus kultakaudelle on onnistunut. Sitä vuodet 1973–2008 todella olivat.

Ympäristönsuojelutieteen emeritusprofessori Pekka Kauppi ja professori Jyrki Kettunen todistavat, että sinä aikana parani kaikki: metsänomistajan tulot, metsätalous ja siihen liittyvät elinkeinot, metsien kasvu, metsäteollisuuden raaka-aineen saanti, jalostusaste, markkinaosuus ja vienti, koko alan osaaminen, kansantuoteosuus ja tuotot valtiolle, suojelualueiden määrä ja laatu, talousmetsien luonnonhoito.

Ainoa perustelematon seikka rajauksessa on puhe metsäteollisuudesta, kun kultakausi kuitenkin koski koko alaa ja kirja itsekin puhuu koko alasta.

Saisi puhua enemmänkin. Miksiköhän metsäteollisuuden menestyksen kannalta maailman mittakaavassa ainutlaatuinen tekijä – kannattava perhemetsätalous – jää kirjassa olennaisilta osiltaan vaille huomiota. Eihän ole metsäteollisuutta ilman metsätaloutta, eikä päinvastoin. Myös koko metsäalan hyväksyttävyys riippuu aivan ratkaisevasti erittäin laajasta perhemetsänomistuksesta.

 

Kettunen kuvaa metsäteollisuuden kehityksen tyylilleen uskollisen kriittisesti ja laaja-alaisesti, sortumatta korostamaan entistä työnantajaansa Metsäliitto-yhtymää. Esitys asettaa mittasuhteeseen kritiikin, että metsäteollisuus on laiminlyönyt tutkimuksen. Siitä ei voi puhua edes kultakauden lopulla, vaikka tutkimus tuolloin ehkä keskittyikin parantamaan vanhaa, tiensä päässä ollutta teknologiaa.

Silti kannattaa muistaa, että työ kohti uutta tuotantoa ei olisi mahdollinen ilman laskevaa mutta raskailla päätöksillä kannattavana pidettyä paperintuotantoa ja siitä saatavia tuloja. Tällä tiellä ei ole ollut liiaksi ymmärtäjiä.

Ja etteikö olisi tutkittu! Kuten 1960-luvulla moitittu Japani, Suomen metsäteollisuus ensin kopioi, sitten paransi ja lopulta voitti, vaikka ei tietenkään kaikessa. Otettiin riskejä, joista osa lankesi. Häpeämättä Kettunen julkistaa Suomen metsäteollisuuden Hall of Shamen, lähes tusinan epäonnistunutta hanketta. Osansa saa myös media, joka kuvasi alan miehiä ”varsinaisiksi tomppeleiksi”.

Kettunen näkee kehitteillä olevan uuden tuotannon mahdollisuudet. Se ei ole yksin nykyfirmojen varassa. ”Jos maassa ei vuoteen 2040 mennessä ole edes kahtakymmentä uutta kemiallista puunjalostajaa, on teollisuuspolitiikkamme pahasti epäonnistunut.”

Tällaisia firmoja on esimerkiksi puisia WC-kalusteita valmistava Woodio, joka on kuluneen kevään aikana etsinyt pääkaupunkiseudulta paikkaa täysimittaiselle tehtaalle.

 

Kauppi tuo esiin metsätalouden saavutuksia: Metsien puumäärä on 50 vuodessa kasvanut lähes 70 prosenttia, mutta samalla metsistä on viety puuta teollisuudelle selvästi enemmän. Puut ovat yhä järeämpiä, niitä on yhä enemmän, luonnon monimuotoisuudelle tärkeän lahopuun määrä on moninkertaistunut ja tiukasti suojellun metsän pinta-ala on monikymmenkertaistunut.

Miksi metsäasioista sitten kiistellään? Siihen kirjoittajat eivät puutu, mikä on valitettavaa.

Keskustelu on täynnä vääriä itsestäänselvyyksiä alkaen lannoituksen pehmentämistä puista ja päätyen massiivisesti kasvaneisiin hakkuisiin. Todellisuudessa päätehakkuiden pinta-ala ei ole kasvanut ainakaan 50 vuoteen – hakattavilla hehtaareilla vain on niin paljon enemmän puuta. Myös metsien uhanalaisongelmat ovat pienemmät kuin missään muussa suomalaisessa elinympäristössä.

Metsäalalla työtään tekeville erityisesti isojen tiedotusvälineiden systemaattisen negatiivinen metsäkirjoittelu on iso stressitekijä, sillä he, niin kuin ihmiset yleensäkin, pyrkivät tekemään työnsä vain niin hyvin kuin mahdollista.

Tämäkin oli paremmin kultakaudella.

 

Kirjoitus on julkaistu kanavan numerossa 4/2023

Metsäkatoasetus kurmoottaa eniten metsäalaa

 

Euroopan komission metsäkatoasetus on saanut julkisuutta vaikutuksillaan maatalouteen. Vähemmän on kerrottu siitä, mitä se tekee metsäalalle.

Se tekee, ja paljon hullumpaa kuin maatalouteen.

Asetuksen mukaan jokaisen metsätuotteen osalta on kyettävä osoittamaan, ettei sen valmistaminen ole heikentänyt metsien tilaa, kuten muuttanut metsää maatalouskäyttöön, tai ”ikimetsää” talousmetsäksi.

Tämä täytyy osoittaa jokaisen sellaisen metsäkiinteistön osalta, jolta tuotteeseen on tullut raakapuuta.

Sitä varten puuraaka-aineen tai metsätuotteen kauppaajan – esimerkiksi metsänomistajan – on tehtävä ”asiallisen huolellisuuden” vakuutus ja toimitettava komissiolle tieto, miltä metsäkiinteistöltä puuta on hakattu.

Tämän jälkeen komissio julkistaa hakkuuta vastaavan referenssinumeron. Sen avulla metsäkiinteistö, jossa hakkuu on tehty, voidaan paikallistaa.

Metsäyhtiö liittää numeron tuote-eräänsä. Tiedot säilytetään viisi vuotta. Numeron avulla kuka tahansa voi selvittää minkä hyvänsä metsätuotteen metsäkatovaikutuksen kansalliselta viranomaiselta, joka Suomessa on todennäköisesti Ruokavirasto.

 

Asetuksen vaatima byrokratia ja työvoiman määrä on valtaisa. Referenssinumeroita voi olla yhtä tuote-erää kohti tuhansia, jopa kymmeniä tuhansia.

Ajatellaan paperipinkkaa. Riippuen paperin laadusta, siihen on voitu käyttää 3–4 eri tehtaalta tulevaa sellulajia. Jokaiselta tehtaalta on selvitettävä, mistä ne ovat ostaneet puuta, mutta se on selvitettävä myös jälkimarkkinoilta ostettavan puun osalta. Tämän puun sellutehdas ostaa esimerkiksi sahalta, joka on saanut avohakkuultaan tukin lisäksi itselleen tarpeetonta sellupuuta.

Sahojen hakkuilta tulee lisää referenssinumeroita myös sitä kautta, että ne myyvät tukin sahaamisessa syntyvän pintapuun sellutehtaalle.

Referenssinumeroita tulee yksin Suomessa varmuudella pitkälti yli 100 000 joka vuosi, sillä niin monta hakkuuta maassa vuosittain tehdään. Samalta hakkuulta tulee puuta lukemattomiin eri tuotteisiin, mutta on epäselvää, onko hakkuulla sama referenssinumero riippumatta siitä, mihin tuotteeseen hakkuulta saatu puu käytetään.

 

Numeroitahan maailmassa riittää. Voi olla, että komissio on luonut byrokratiahirviön, jota ei saa millään toimimaan.

Komissio ei valmistelussaan noteerannut esimerkiksi esityksiä, että koko homma olisi voitu hoitaa metsäsertifioinnilla. Siihen komissio ei viisaudessaan luota.

Toistaiseksi metsäalalta sanotaan, että ”nyt ei voi pakittaa”, täytyy vain yrittää panna lainsäätäjän sitova päätös toteen.

Saamme nähdä, kuinka käy.

 

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 26.6.2023.

 

Pidetään vaan pää pensaassa

Aloin seurata metsäalaa 1990-luvun alussa. Tuolloin WWF toi Suomeen metsien sertifiointia. Väite oli, että eräät metsäteollisuuden asiakkaat eivät kohta osta muuta kuin FSC-sertifioituja metsätuotteita.

Edistys oli huimaa. 1990-luvun lopussa Suomen luonnonsuojeluliiton tuolloinen pääsihteeri Esko Joutsamo totesi, että liiton vuoden 1987 metsäohjelma oli toteutettu kokonaan – ja ylikin.

Metsäalan jarrutusta surtiin silloin ja surraan nyt, vaikka perustellusti voi sanoa, että jarruttajat ovat olleetmuualla. Kriitikoiden ajatus oli, että ongelma ratkeaa vain vaihtamalla väki, mikä vie sukupolven.

Se on nyt kulunut, 30 vuotta. Ympäristöasioista on tullut kasvava osa metsätyön arkea. Sitäkin yllättävämpää on, että alalta kuuluu yhä ääniä, joiden mukaan ympäristöhöyhötys pitäisi lopettaa ja keskittyä viestinnässä talouteen ja ”ryskäämiseen”.

 

Näitä ääniä kuuluu sitä enemmän, mitä kauempana puhuja on metsäteollisuuden markkinoista. Tämä on ymmärrettävää, vaikkakaan ei kovin viisasta: markkinoita on pakko kuunnella, koska ilman niitä metsäala ei ole mitään. Tämä koskee koko alaa, viimeistä nostokantoa myöten.

Ja nämä markkinat – samoin kuin muukin yhteiskunnallinen keskustelu – sanovat yksiselitteisesti, että ympäristöasiat ovat tärkeitä. Siksi niistä on puhuttava.

Asiat eivät vieläkään puhu puolestaan, vaikka moni niin luulee. Asioilla ei ole suuta. Jos niistä ei puhu, niitä ei ole.

 

Sitä paitsi, onko siinä taloudessa nyt niin kerrottavaakaan? Vain se sinnikkyys, millä metsäala on onnistunut sulkemaan silmänsä esimerkiksi metsänhoitorästeiltä, kannustaa puhumaan ”maailman parhaasta metsätaloudesta”.

Jospa rästit olisi hoidettu ajallaan, meidän ei ehkä tarvitsisi nyt keskustella esimerkiksi puupulasta. Ei ehkä metsätuhoistakaan, jos sekametsien määrää todella olisi tavoitteen mukaisesti kasvatettu. Mutta tässäkään asiassa ei ole edistytty lainkaan, olkoonkin että lehtipuiden määrä on kyllä kasvanut.

Ympäristöasioissa sen sijaan saavutukset ovat jopa järisyttäviä. Ihan vain esimerkkinä, vuosia jatkuneen työn ansiosta Suomessa on yli puolet Länsi-Euroopan tiukasti suojelluista metsistä.

Mutta joidenkin mielestä tästä ei kannattaisi puhua, koska joku voi suuttua. Ja ainahan somenikkarit voivat laskea luvut toisin kuin se ainoa koko maanosassa samoilla mittareilla tehty uusin ja perusteellinen selvitys, Euroopan unionin State of Europe’s Forests 2020.

Voi kysyä, miksi ylipäätään kertoa mistään, ja varsinkaan, miksi kertoa onnistumisista. Pidetään vaan pää pensaassa, koska teki mitä vaan, joku siitä kuitenkin älähtää.

 

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 16.5.2023.

 

Kuunteleminen ei koske metsäpuhetta

 

Valtioneuvoston helmikuisessa kyselytutkimuksessa havaittiin ongelma: ihmisten hyväksyntä ilmastotoimille oli laskenut. Kuin ratkaisuna suuri joukko kansalais- ja ammattijärjestöjä vaati pari päivää myöhemmin Finnwatchin johdolla oikeudenmukaisuutta vihreään siirtymään.

Jo oli aikakin.

Tilaisuudessa kerrottiin monin esimerkein, kuinka tavalliset ihmiset oli ilmastotoimissa sivuutettu. Selvin esimerkki oli turvetuotannon alasajo.

Tarvittavista ilmastotoimista oltiin yksimielisiä. Ennenkin on kuultu, että se kyllä tiedetään, mitä pitäisi tehdä. Vähemmälle huomiolle tuppaa jäämään ja jäi, että tutkimuksen antama tieto keinoista on usein ristiriitaista.

 

Tilaisuudessa korostettiin monin puheenvuoroin kuuntelemisen tärkeyttä. Turvealan ongelmaksi sanottiin vastarinta, kun muutos kuitenkin on väistämätön. Siksi muutokseen ei valmistauduttu.

”Ja sama näyttää olevan edessä metsäsektorilla”, sanottiin.

Siitä on kuitenkin tutkimukseen perustuva erimielisyys, miten ilmastonmuutosta pitäisi torjua metsien avulla.

Tilaisuudessa kannatettiin hakkuiden vähentämistä, mikä ei yllättänyt. Sillä saakin Suomen ilmastotilastot nopeasti paremmiksi. Kääntöpuoli on, että ilmasto ei siitä juuri hyötyisi, koska suurin osa hakkuista vain siirtyisi muualle.

Kyse olisi selvästi viherpesusta.

Eikä keino toisi kuin väliaikaisen hyödyn. Vuonna 2050 lapsemme olisivat pahemmassa tilanteessa: metsien kasvu, eli nielu, olisi pienentynyt hakkuurajoitusten vuoksi entisestään ja osa metsistä olisi kokonaan pyhitetty käytön ulkopuolelle hiilivarastoksi, jollaisen voi yhteen metsään perustaa vain kerran.

Entäpä yhteiskunnan yleinen sähköistys? Se vaatisi mineraaleja jopa monikymmenkertaisesti varantoihin nähden. Vaikka olisi kuinka muutosmyönteinen, yhtälö on mahdoton.

Mitä jos viime aikoina kovasti hypetetty vety onkin sähköistystä parempi vaihtoehto? Käykö innolla rakennettu sähköautojen latausinfra turhaksi?

 

Toin esiin muitakin näkökantoja: hakkuurajoitukset aiheuttavat menetyksiä myös metsien ulkopuolella, työpaikoissa kuusin- ja kansantuotteessa kolminkertaisesti metsiin nähden. Rajoitukset eivät kannustaisi hyvässä vauhdissa olevaa metsäteollisuuden tuotekehitystä ja rakennemuutosta, mitä tilaisuudessa kuitenkin vaadittiin ”vastustuksen” vaihtoehtona.

Halusin keskustella, mutta se tyrmättiin – muutosvastarintana. Sellaisen kuulemista oikeudenmukaisuus ei edellytä.

Lopulta turvealakin sai syyttää itseään, koska ei ollut kuunnellut. Kuuntelun velvollisuus kaiketi kuuluu vain meille muutosvastarinnoille.

 

 Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 31.3.2023.