Kun ei fosforikaivos kelpaa

Kiitos ja anteeksi. Sain pyynnön.

Maa- ja metsätalousministeriö halusi ideoita ravinteiden kierrätyksestä käytäntöön. Vai haluttiinko enemmän – olisiko pitänyt alkaa yrittäjäksi?

Minusta ei siihen ole. Ajattelin vain tarjota innovaation.

Innovaatiohan ei ole keksintö. Se on idea, joka tuottaa uutta toimintaa vanhan pohjalle, uudenlaisella ajattelulla. Minulla olisi sitä tässä.

Innovaationi lähti liikkeelle mökkirannasta. Siellä oli levää.

Levää on, koska järvessä on ravinteita. Jos ne saa pois, leväkin lähtee.

Miten? En keksi muuta keinoa kuin kalastus. Eivät ole keksineet minua viisaammatkaan.

Mutta jos kalastaa, mitä tehdä kalalle? Jotenkin se pitäisi saada myytyä, että homma kannattaisi myös rahallisesti.

Kuulemani mukaan suuri osa suomalaisesta kalasta menee rehuksi. Hyvä niin.

Minne siis? Turkistarhalle.

Turkistarha on avain. Jos se kannattaa, saamme siivottua järvet. Vai kuinka?

Mutta kannattaako turkistarha? Mitä se myy ja millä katteella?

Turkista, ja näyttää kannattavan. Mutta olisiko mahdollisuus parempaan?

Mitä muuta se voisi myydä? Eikö ketusta voisi tehdä vaikka filettä? Eikö kiinalainen muka söisi sitä – syöhän korealainenkin koiraa.

Entäpä loppu? Mitä turkiseläimestä tuleekaan, eikös siinä ole sitä fosforia?

Ja eikös vaan olekin niin, että fosforista on odotettavissa aivan suunnaton pula tässä maailmassa? Eikös vaan olekin niin, että turkistarhaus on ainoa keino kustantaa vesistöihin hajakuormittuneen fosforin kokoaminen yhteen paikkaan?

Toistan: kalastus on ainoa keino kerätä villien vesistöjen ravinnekuormitus maalle yhteen paikkaan, ja turkistarhaus on markkinaehtoinen keino kustantaa se, vieläpä ulkomaalaisten rahoillla.

Turkistarha on fosforikaivos, joka kannattaa jo nyt, ennen kuin fosforin tuotantoa on edes aloitettu. Globaalien trendien perusteella siitä saisi uuden tulonlähteen Suomen maaseudulle.

Mielestäni tämä on hyvä idea, mutta luulen, että ei tämä voi onnistua. Syitä varmasti löytyy. Ainakaan minulla ei ole osaamista eikä rahaa.

Vesien puhdistaminen vaatii toimivan verkoston. Sen laajentaminen kannattavalla tavalla kaikille Suomen rehevöityneille vesistöille saattaisi tarvita valtion kannustusta ja tukea, toivottavasti kuitenkin vain rakentamisvaiheessa. Juuri tällaisia verkostoja uusiutuvien luonnonvarojen kannattava ja laaja käyttö vaatii aina, niin kuin Juha Kuisma todistaa mainiossa Suomen ekohistoriassaan kirjassaan Tuli leivän antaa.

En kuitenkaan usko, että valtionhallinnon biotalousohjelmat venyisivät tällaiseen. Syy on yksinkertainen: koska turkistarhaus.

On näitä ennakkoluuloja muuallakin. Esimerkiksi metsäalalla on paljon niitä, jotka eivät halua pitää turkistarhausta biotaloutena, eikä heillä ole muuta perustelua asialle kuin sama: koska turkistarhaus.

Niin että kiitos, ja anteeksi. Luulen, että turkistarhauksen on edelleenkin ihan omin voimin kerättävä maailmanmarkkinoilta rahat Suomen vesien puhdistamiseen.

Hyvä puoli tässä on, että siihenhän se on tottunut.

Kirjoitus on julkaistu Maaseduun Tulevaisuus -lehdessä 16.5.2016.

Straniuksen silmänkääntötemput

Euroopan unioni haluaisi taata, että ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi käytettävien uusiutuvien energioiden käyttö ei haittaa luonnon monimuotoisuutta. Ympäristöjärjestöjen mukaan Suomi vastustaa tätä.

Väite on kummallinen. Ei edes ole mitään ehdotusta, mitä vastustaa: Suomi, niin kuin muutkin jäsenmaat, vasta valmistelee kantaansa.

Vahvoilla on linjaus, jonka mukaan nykyiset takeet metsätalouden kestävyydestä tulisi arvioida jäsenmaittain. Jos ne katsotaan riittäviksi, maa luokiteltaisiin riskittömäksi. Muussa tapauksessa pitäisi arvioida yksittäisiä puutavaraeriä.

Suomen luonnonsuojeluliiton Leo Stranius väittää blogissaan, että hallituksen tavoitteena olisi varmistaa ”bioenergian hyväksyttävyys uusiutuvana energiamuotona sekä sen laskennallinen nollapäästöisyys”.

Sitaatti on väärennös: Stranius jättää kertomatta, että tätä tavoitellaan vain ”kestävän” bioenergian osalta.

Niinpä Stranius pääsee viisastelemaan, että ”tiede ei tue näkemystä, että kaikella bioenergialla olisi sama ilmastovaikutus”. Tämä onkin juuri se syy, miksi tätä halutaan vain kestävälle bioenergialle.

Stranius vaatii unionilta kriteereitä, jotka estävät luonnon monimuotoisuuden heikentymisen – ikään kuin metsätalouden ekologisuutta ei säädeltäisi nyt lainkaan. Ongelma ei olekaan metsätalouden, vaan vain luonnonsuojeluliiton, joka ei halua ottaa osaa tähän työhön.

Jos se haluaisi, se liittyisi mukaan PEFC-sertifiointiin, mikä kattavuutensa takia käytännössä määrittelee sen, miten Suomen metsiä hoidetaan. Kutsuista huolimatta liitto haluaa vain huudella sivusta.

Liitto vaatii kokonaan uutta kriteeristöä. Tällöin metsänomistajan pitäisi valita, minkä kriteeristön mukaan metsää kasvattaa.

On selvää, että hän valitsisi tuottavan metsätalouden kriteeristön, eikä täysin valtion tuen varassa olevan bioenergian tuotannon kriteeristöä. Seurauksena energiapuuta kyllä saataisiin, mutta unioni ei sitä hyväksyisi.

Näin sitä ei voitaisi ottaa huomioon esimerkiksi silloin, kun katsotaan, miten Suomi täyttää unionin uusiutuvan energian vaatimukset. Ehkä tämä on tarkoituskin.

Metsäenergian ”nollapäästöisyyttä” järjestöt epäilevät perusteella, joka on puhdas silmänkääntötemppu: ne tarkastelevat luontoa yhden puun tasolla ja laskevat, että kun tämä puu kaadetaan, sen tilalle kasvavalta puulta kestää 70 vuotta sitoa menetetty hiilivarasto takaisin.

Tarkastelutapa on ennenkuulumattoman näköalaton. Näin piilotetaan se tosiasia, että metsien hiilivarasto kasvaa tässä ja nyt, kaiken aikaa, ja voisi kasvaa enemmänkin, jos haluaisimme metsiämme siihen käyttää.

Lopuksi Stranius toistaa, että Suomen metsätalous ei olisi kestävää kuin taloudellisesta näkökulmasta. Tätä mieltä voi olla, mutta tämä on vain mielipide.

Taloudellinen kestävyys on helppo osoittaa numeroin. Ekologiselle kestävyydelle sen sijaan ei ole hyväksyttyä mittaria.

Tätä osoittaa sekin, että ympäristöjärjestöt vaihtavat omia, uhanalaisuuteen liittyviä mittareitaan sen mukaan, mistä kulloinkin saadaan sopivin – eli huonoin – tulos.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 18.4.2016.

Niinkö se on jos siltä näyttää?

Luontoaktivistit moittivat mielellään muita siitä, että nämä eivät piittaa tieteellisestä tutkimuksesta. Viimeksi tällaisen hyökkäyksen kohteeksi joutui maa- ja metsätalousministeriö edellisellä hallituskaudella.

Aktivistit kuitenkin itkevät krokotiilin kyyneleitä. He itse hylkäävät tutkimuksen heti, jos se tuottaa vääriä tuloksia.

Äskettäin Suomen luonnonsuojeluliiton puheenjohtaja Risto Sulkava väheksyi tämän lehden metsänomistajanumerossa 9. maaliskuuta säästöpuiden merkitystä metsäluonnolle:

"Muutamien haavasta riippuvaisten lajien tilanne on parantunut säästöpuiden ansiosta. Noin puolet metsälajeista on riippuvaisia lahoavasta puusta. Kun sitä on marginaalinen murto-osa puustosta, näiden lajien väheneminen on väistämätöntä."

Tutkijat eivät ole samaa mieltä. Näin todistivat viime uhanalaiskartoituksen tekijät työn julkistamistilaisuudessa vuonna 2010 ja niin todistaa myös Luonnontieteellisen keskusmuseon yksikönjohtaja Aino Juslén, joka Yliopisto-lehden (2/16) kirjoituksessa Kerran kadonnut, ikuisesti poissa. Kirjoituksessa hän ottaa ainoaksi hyväksi esimerkiksi koko maan uhanalaisasioissa juuri nämä säästöpuut.

Niin sanottua jatkuvaa kasvatusta Sulkava katsoi asiakseen kehua viime marraskuun alussa Keskisuomalaisessa, että se on ”lukuisin tutkimuksin” todettu toimivaksi ja tuottavaksi ja että ei ole olemassa tutkimusta, joka osoittaisi ”avohakkuumenetelmän” edes taloudellisesti tuottavammaksi.

Totuus on toinen: tutkimus ei anna kummankaan paremmuudesta selvää kuvaa ja avohakkuumenetelmän paremmuus on todettu monissa tutkimuksissa.

Tämäkin juttu on tutkittu (PTT, 8.12.2014).

Tutkimuksen halveksunnassa omaa luokkaansa oli kuitenkin usean eri ympäristöjärjestön yhteinen hyökkäys Luonnonvarakeskuksen lapinjärveläisen geenireservimetsän hoitoa vastaan helmikuussa.

Voisin lyödä isonkin veikan, että metsäpuiden geenireservien tutkimus ja suojelu on Luonnonvarakeskuksessa maailman huippua. Metsäaktivistien pätevyyttä se ei kuitenkaan ylitä.

Luonnonsuojeluliiton Paloma Hannonen väitti tutkijoiden viljelevän tekosyitä vain päästäkseen hakkaamaan. Luonto-Liiton Lauri Kajander totesi ”maastohavaintonsa” osoittavan, että tutkijat ovat väärässä.

Niin se on, jos aktivistin havainto sen näyttää. Korkeasti koulutettujen tutkijoiden vuosikymmenten työ ja sen aikana kertynyt osaaminen lentää sievästi romukoppaan. Päälle heitetään ylimielinen väite epäeettisestä toiminnasta.

En mielelläni neuvoisi muita siitä, missä osoittaa mieltä, koska voisinhan vaikuttaa siihen itsekin menemällä mukaan. Mutta tässä kohtaa täytyy sanoa, että tulitikunpään kokoisen tutkimusmetsän suojelu ei hyödyttäisi tämän maan monimuotoisuutta vähääkään.

On mahdoton uskoa, että aktivistien toiminnan takana on huoli luonnosta. näin siksi, että hakkuukielto, mitä aktivistit haluavat, tuhoaisi sen, mikä tämän metsän osalta on tärkeintä kaikkien pohjoisten metsien suhteen, nimittäin geenireservien suojelun.

Ainoa positiivinen johtopäätös on, että pakkohan asioiden on olla hyvin, kun yksillä on varaa ylläpitää ja toisilla levittää tällaistakin sirkusta.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 14.3.2016.

Tulevaisuus tehdään nyt – myös metsäalalla

Tulevaisuuden ennustaminen on suosittua. Mutta eikö tulevaisuus pitäisi pikemminkin tehdä? Metsäalalla se pakottaa kysymään, haluammeko rakentaa tulevaisuutta metsän varaan ja miten.

Metsä pitää itseään tulevaisuuden alana, vaikka se on vahva jo nyt: metsätalous on ainoa tuotannonala, joka tulee koko maassa toimeen maailmanmarkkinoiden ehdoilla.

Metsäalan hyväksyntä Suomessa on vahvaa. Vastikään julkaistun Metsä ja puu -mielipidetiedustelun mukaan suomalaisten luottamus metsäalaan hyvinvoinnin tuojana on kasvanut edelleen, vaikka se ei horjunut edes 2000-luvun alun vaikeiden vuosien aikaan alle IT-teollisuuden.

Suomalainen metsätalous pärjää kaikilla mittareilla minkä tahansa muun maan kanssa. Valtaosa maan metsistä on talousmetsiä ja metsätalouden menetelmiä on jo pitkään kehitetty suuntaan, jossa luontoarvojen turvaaminen on osa päivittäistä työtä.

Silti myös suojelumetsiä riittää: Suomessa on jo nyt enemmän kuin puolet Euroopan tiukasti suojelluista metsistä.

Tappamisen taloutta

Uusiutuvista luonnonvaroista erityisesti biomassojen käyttö vaatii kuitenkin aina hengiltä ottoa, tappamista. Siksi sitä on helppo arvostella.

Kriitikkojen vakioratkaisu on käytön rajoittaminen. Ihmisen on kuitenkin voitava käyttää luonnonvaroja, muuten ihminen kuolee.
Kun käytön rajoittamista vaaditaan melkein pelkästään uusiutuvilta luonnonvaroilta, mikä olisi vaihtoehto?

Ratkaisu on uusiutuvien luonnonvarojen kestävä käyttö. Se ei ole ihmiskunnalle mikään mukava vaihtoehto, vaan ainoa mahdollisuus.
Eikä pohjoinen metsä ole vain uusiutuva, vaan karttuva luonnonvara. Se karttuu nimenomaan oikean käytön myötä.

Maamme metsävarat on onnistuttu nostamaan 1950-luvun alun 1500 miljoonasta kuutiometristä nyt jo 2300 miljoonaan. Samaan aikaan metsistä on viety teolliseen käyttöön 3400 miljoonaa kuutiometriä puuta.

Maassamme on enemmän puuta kuin koskaan tunnetun historian aikana. Eikä se ole mitään risukkoa: järeän puun määrä ja osuus on kasvanut 1950-luvun jälkeen puulajista riippuen kaksin–moninkertaiseksi.

Puuston määrää metsissä voidaan edelleenkin kasvattaa viisaalla käytöllä. Näillä keinoin ihmiskunta voisi hoitaa ilmastonmuutoksen vastaisesta kamppailustaan neljäsosan (ks. Hakata vai säästää -pamfletti).

Eikä tämä vaatisi edes veronmaksajien tukea, vaan olisi omillaan toimeen tulevaa, kestävää taloutta.

Biomassojen korjuu ei aina ole helppoa

Biomassoista onkin tulossa pula. Se tulee näkymään selvimmin puun kohdalla.

Esimerkiksi metsämarjojen tai sienten rahallisesta arvosta puhutaan suurin kirjaimin, mutta usein unohtuu, että niiden arvo on nolla, ellei niitä saada markkinoille. Puu sen sijaan saadaan liikkeelle ja sille on ottajia.

Keski-Euroopassa aiotaan torjua ilmastonmuutosta muun muassa puuta polttamalla. Puuta ei kuitenkaan kasva siellä paljon, tai sitä ei saada metsistä ulos.

Näyttääkin siltä, että Fennoskandian ja Baltian puut on käytetty Keski-Euroopassa jo moneen kertaan ennen Euroopan unionin ilmastosäädösten voimaan astumista vuonna 2020.

Suomessa ei ole varauduttu tällaiseen. Meilläkin puhutaan melkein pelkästään puun alhaisimman jalostusasteen käytöstä – siis polttamisesta energiaksi – joka ei edes tule toimeen ilman valtiontukia, mutta on silti nostettu jopa hallituksen kärkihankkeiden joukkoon.

Puun energiakäytölle voi toki olla tilaa paikallisesti ja sellaisista osista puuta, mille ei ole muuta käyttöä. Siltikin muut uusiutuvan energian tuotantotavat ohittavat puun kannattavuudessa.

Puun käytön tulevaisuus ei olekaan energia-, vaan materiaalikäytössä. Tätä tulevaisuutta metsäala rakentaa systemaattisesti. Mikä siitä toteutuu, sitä ei voi tietää.

Puusta voi tehdä kaikkea sitä mitä öljystä, ja lisäksi paljon muutakin. Puulla voi esimerkiksi mullistaa maailman tekstiilintuotannon.

Jo nyt Stora Enso tuottaa Uimaharjussa liukosellua, josta tehdään Aasiassa viskoosia. Puuvillaan verrattuna viskoosi on käyttöominaisuuksiltaan parempi, sen raaka-aineen viljely on kirkkaasti ympäristöystävällisempää eikä viljelyala ole poissa ruoan tuotannosta.

Pelkästään Suomen metsien kasvulla voitaisiin viskoosia tuottamalla korvata maailman koko puuvillan tuotanto.

Mutta viskoosin teko on ympäristön kannalta raskasta. Niinpä metsäyhtiöt, VTT ja Aalto-yliopisto ovat kaupallistamassa kokonaan uudenlaista menetelmää, missä puukuidut voidaan kehrätä suoraan langaksi.

Haluammeko käyttää metsiämme?

Kaikki eivät kuitenkaan hyväksy metsien käyttöä. Oulujärven Ärjänsaaressa nähtiin tammi-helmikuun vaihteessa erikoinen näytelmä, joka osoittaa, että viranomaisluvat ja huolella valmistellut hakkuut eivät tuo oikeutta metsien käyttöön, vaan mikä tahansa ympäristöjärjestöksi ilmoittautuva voi ne estää.

Nyt kohteena oli UPM, Metsähallitus on ollut kohteena jo kauan. Niiden metsänhoito on varmasti sekä Suomen että maailman mittakaavassa huippua, mutta ne ovat hyviä kohteita, koska ne ovat ”kasvottomia” suuryrityksiä.

Ärjänsaaren hakkuut suunniteltiin mahdollisimman vuorovaikutteisesti ja osallistujia oli huomattavan paljon. Viime joulukuussa paikalliset metsäaktivistit ja ympäristöviranomaiset hyväksyivät suunnitelmat.

Ja jälleen, heti suunnitelman hyväksymisen jälkeen, metsäaktivistit esittivät eriävän mielipiteen. Tämä on niiden taktiikka: ne osallistuvat neuvotteluihin saadakseen mahdollisimman paljon tavoitteitaan läpi, mutta riitauttavat sovun heti kun se on hyväksytty voidakseen käynnistää uudet neuvottelut ja vaatiakseen lisää.

Taktiikka on toiminut hyvin jo vuosikausia. Ikävä puoli on, että se tekee pitkäjänteisen taloustoiminnan harjoittaminen erittäin hankalaksi.

Kysymys kuuluukin, haluammeko me rakentaa tulevaisuuttamme metsien kestävän käytön varaan. Tätä joudumme lähivuosina miettimään monta kertaa.

Tai toisin päin: onko meillä edes varaa luopua suurimman luonnonvaramme, käytön myötä karttuvan puun käytöstä.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Ympäristö ja terveys -lehden numerossa 2/2016 ja Suomen Metsäyhdistyksen blogissa 30.3.2016.

Olen tuntematon sotilas

Olin äskettäin tilaisuudessa, missä Turvallisuuskomitean edustaja selvitti käsitystään nykyisestä informaatiosodankäynnin tilanteesta. Tämä komiteahan toimii puolustusministeriön yhteydessä ja sen tehtävänä on avustaa valtioneuvostoa ja ministeriöitä erilaisissa ”yhteiskunnan häiriötilanteissa”.

”Sotilaille tässä ei ole mitään uutta. Informaatiosotaa on käyty aina”, komiteaa edustava upseeri sanoi. Tämän mielipiteen olen kuullut viime aikoina harvinaisen usein.

Yleensä sen kuulee sellaisten poliitikkojen suusta, jotka haluavat hyssytellä entisen, ja jotkut jopa nykyisen ystävänsä Kremlin aiheuttamaa uhkaa.

Toisaalta niin sanotut turvallisuuspolitiikan asiantuntijat ovat aika yksimielisiä siitä, että sotaa ensinnäkin käydään kaiken aikaa, ja lisäksi he ovat hyvin, joskaan eivät täysin yksimielisiä siitä, että se todellakin on luonteeltaan toisenlaista kuin ennen.

Kun heille esittää erään kysymyksen, he yleensä myöntävät, että sota todellakin on uudenlaista.

Esitin tämän kysymyksen mainitulle Turvallisuuskomiteaa edustavalle upseerille. Kysymys oli yksinkertainen: ”Kuinka niin. Itse, kun menen sosiaalisen mediaan, olen havainnut olevani kaiken aikaa informaatiosodankäynnin kohteena.”

Upseeri, jonka nimeä en tilaisuuden luonteen vuoksi voi kertoa, vähätteli. Myöhemmin, kävellessämme kahvipöytään, tarkensin: ”Kysymyshän ei ole pelkästään siitä, että olen sodankäynnin kohteena, vaan siitä, että minä myös vastaan. Toisin sanoen, en pelkästään ole kohde, vaan myös itse käyn sotaa.”

Siinä vaiheessa hän myönsi, että olen aivan oikeassa sanoessani, että nykyisessä informaatiosodassa ero aikaisempaan on tässä: tavalliset ihmiset, siis sinä ja minä, myös käymme tätä sotaa.

Vihollinen on tiedossa: me. Kuulostaa pahalta, mutta mielestäni todelliselta.

Maa, joka katsoo oikeudekseen miehittää kahta naapurimaataan, mitä luonnollisimmin pitää mahdollisena miehittää muitakin.

Jokaisen tällaisen maan naapurin on valmistauduttava puolustukseen. Sen laiminlyömistä voi pitää maanpetoksena.

Miehitystä, tuli sitä tai ei, valmistellaan verkossa ja muuallakin kaiken aikaa. Kaiken varalta.

Verkossa sotaa käydään juuri nyt. Myös minä käyn sitä.

Olen infosodan tuntematon sotilas. En sillä tavalla, että kuolisin, mutta sotaa käyn, selvästikin.

Tahtomattani, mutta kun minulla ovat nämä näkemykset, jotka eivät nyt ole niin kovin kummallisia, mutta joiden kimppuun joidenkin on vain pakko käydä.

Ja kyllähän minäkin käyn toisten näkemysten kimppuun. Kriisitilanteessa nimittäin ei selvitä vain puolustautumalla. Tarvitaan myös niitä, jotka hakeutuvat taisteluun. Niin yksinkertaista se on.

Kyse on siitä, haluammeko puolustautua. Meillä voi olla hyväkin kyky, mutta jos meillä ei ole halua, me emme tee sillä kyvyllä mitään. Ja juuri sen halun kimppuun meillä käydään.

Toisin kuin usein ajatellaan, Kreml ei tuhoa Suomen puolustuskykyä tuputtamalla kremliläistä näkemystä Ukrainan sodasta tai maailmanmenosta muuten. Sen sijaan yhtenäisyys tuhotaan tuottamalla viestejä rasismista, homofobiasta, vaihtoehtoisesta mediasta ja lääketieteestä, EU-kriittisyydestä.

Näitä asioita koskevia trolliviestejä on tullut yhdestä ja samasta tehtaasta, niitä levittävät samat henkilöt, profiilit ja tahot. Tavoite on luoda epäluottamusta ja sekaannusta. Se myös onnistuu.

Yleensäkään sodan tavoite ei ole vihollisen, vaan vihollisen puolustuskyvyn tuhoaminen. Sotahistorian stiiknafuulioiden sijaan Kreml on jo aikaa sitten tajunnut, että siihen ei välttämättä tarvita aseita kuin pelotteeksi.

Asiaan kuuluu, että länsimaat eivät halua käydä sotaa – mikä on tietenkin hieno asia, mutta hengenvaarallinen asenne, jos naapurissa ei ole mitään estoja sodankäynnille. Valittu taktiikka on Kremlille siksikin hyvä, että sillä ei oikein ole rahaa. Internet on halpa keino.

Pelkästään yhden ohjuksen hinnalla saa verkossa aikaan huomattavaa hämmennystä. Lisäksi tukena on monilukuinen verkosto hyvää tarkoittavia ihmisiä, jotka laajentavat sekaannusta tehokkaasti.

Todellakin, yritettyäni vuosikaudet ja turhaan tämmöisenä C-luokan nostomiehenä löytää keinoja osallistua maanpuolustukseen, olenkin yhtäkkiä havainnut olevani keskellä tätä työtä – siis sitä, mitä puolustusvoimat ei edes osaa ja mihin se ei kykene.

Teen tätä aivan omin pikku kätösin ja haluin. Ja juuri siinä lokerossa, minkä osaan parhaiten.

Ainoa keino on pitkäjänteinen, systemaattinen ja totuudenmukainen viestintä. Kohderyhmänä eivät ole väittelykumppanit, vaan ne tuhannet, jotka väittelyä seuraavat.

Tällaisia asioita soisin maamme johtavien poliitikkojen ja muidenkin vastuunkantajien joskus miettivän. Jos sattumoisin eivät jo mieti.

Luottamuksella on syynsä

Suomen Metsäyhdistys teetti äskettäin uudelleen pitkään toistetun Metsä ja puu -mielipidetiedustelun. Siinä kysytään myös kansalaisten näkemyksiä ympäristöjärjestöjen luotettavuudesta.

Kyselyssä Luonto-Liiton luotettavuus kasvoi vaikka se ei ole kovin korkea. Ihmettelin kasvua, kun luin liiton edustajan Sami Säynevirran lausuntoa suomalaisesta sudenpyynnistä Alaska Dispatch News -lehdestä. Säynevirran mukaan metsästäjät ahdistavat susia Suomessa moottorikelkoilla ja jopa helikoptereilla.

Säynevirta antoi ymmärtää, että tällainen on Suomessa aivan tavanomaista, vaikka se tosiasiassa on kiellettyä. Todellisuudessa tätä ei tapahdu juurikaan edes laittomasti.

Ehkä meillä kannattaisi lukea myös ulkomaisia lehtiä.

Toisaalta WWF on menettänyt tiedustelussa luotettavuuttaan jo pitkään.

Olen usein arvostellut ympäristöjärjestöjä ja WWF:ääkin. Mutta kun on syytä kehua, sekin pitää tehdä. Siihen minut joudutti WWF:n esite Metsämatematiikan perusteet, jota valitettavasti en löydä verkosta.

Esite kysyy, ”oletko koskaan itse laskenut, mihin puu riittää?” Ja esittää laskelmansa. Virheellisen, mutta älkäämme antako sen haitata, sillä nyt WWF on oikealla asialla.

WWF väittää, että puu ei riitä kaikkeen siihen, mitä on suunniteltu. Tämä on varmasti totta, samoin kuin se, että aihe on metsäalalle hankala.

Esite väittää, että joku tavoittelee 35 miljoonan kuution lisähakkuita Suomeen, mutta ei sano, kuka. Minäkään en tiedä. Laskelma onkin selvästi ylimitoitettu.

Ensinnä esite arvioi metsäteollisuuden päätettyjen ja suunniteltujen investointien tarvitsevan lisää puuta 6–14 miljoonaa kuutiota vuodessa. Tämä laskelma on jopa alimitoitettu.

Sen jälkeen se sanoo, että kotimaisen liikenteen öljyn käytön puolittaminen metsäpohjaisilla biopolttoaineilla vaatii yli 15 miljoonaa kuutiota puuta. Mistä luku on saatu, sitä ei kerrota.

Jos tällaista suunnitellaan, raaka-aine tulisi valtaosin metsäsektorin sivuvirroista – siis siitä 6–14 miljoonasta kuutiosta ja metsänhoitohakkuiden hukkapuusta. On hämmästyttävää, jos WWF:ssä ei ymmärretä tätä.

Sitten WWF sanoo, että kivihiilen korvaaminen veisi edelleen kuusi miljoonaa kuutiota puuta. Niin varmaan, mutta ainakaan minä en ole kuullut, että joku olisi edes vaatinut tällaista. Pikemminkin on ollut kyse kivihiilen korvaamisesta turpeella.

Puuta pitäisi pulan uhatessa ja muutenkin käyttää fiksusti, on kuitenkin WWF:n sanoma, josta on vaikea olla eri mieltä.

Ensinnä sitä pitäisi käyttää korkeamman lisäarvon tuotteisiin, joita ei voi tehdä muusta kuin puusta, kuten sellu ja paperi – jotka saavat tässä ensimmäisen kerran synninpäästön ympäristöjärjestöltä – sahatavara ja uudet tuotteet.

Toiseksi sitä voi käyttää liikenteessä, mutta mieluummin siellä, missä sähkö ei toimi, kuten merenkulussa, lentämisessä ja raskaassa maantieliikenteessä. Ja kolmanneksi, lämmitys pitää hoitaa tehostamalla, lämpöpumpuilla ja aurinkolämmöllä aina kuin vain mahdollista.

Tällaista ohjelmaa en osaa vastustaa, vaikka se lisääkin riippuvuutta sähköstä. Mitenkähän se sitten tehtäisiin?

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 15.2.2016.

Eihän ”päivystävä dosentti” edes ole dosentti

Ylen Aikainen hämmästytti taas. Tämän perjantain iltatoimittajat, joista toinen katsoi asiakseen esiintyä nimellä ”Paavo”, siis ilman sukunimeä, ilmoitti pääministeri Juha Sipilän ”loihtineen” joulukuussa termin ”päivystävä dosentti”. Tässä kenties tavoiteltiin vitsikkäiskalevalaista ilmausta ”loihe lausumaan” – ja päästiin ihan kalkkiviivoille asti.

Itsekin olen niin sanotusti syyllistynyt tämän termin käyttöön, kun vihjailin Helsingin yliopiston ympäristötaloustieteen professorin Olli Tahvosen kuuluvan niiden ”päivystävien dosenttien” joukkoon, joilla kyllä on tiedossa, mitä ei saa tehdä, mutta harvemmin mitään varsinaisia esityksiä.

Vihjailuni oli tyhmää. Jos heittäytyy asiattomaksi, ei voi odottaa parempia vastauksia. Tahvonen tietenkin katsoi asiakseen loukkaantua koko tiedeyhteisön puolesta, minkä jälkeen hänen ei tarvinnut vastata varsinaiseen asiaan juurikaan.

Ylen Aikaisen toimittaja oli käynyt aivan riemastuttavalla idealla järjestetyssä tilaisuudessa, missä dosentit Miika Tervonen ja Antto Vihma olivat ilmoittautuneet päivystämään helsinkiläisessä Rytmi-ravintolassa. Heiltä sai kuulemma kysyä mitä vain.

Tilaisuudessa oli ihmetelty, mistä tulee sana ”päivystää”. Pidettiin selvänä, että maataloudesta, mutta kuinka, sille en kuullut perusteluita.

Sitä ei liene sivuttu, että päivystys liittyy aika monessa kielessä sanaan jour. Esimerkiksi ruotsissa se on aivan sama sana. Siitä taas voisi johtaa, että journalisti on itse asiassa – niin, päivystäjä.

”Päivystävä dosentti” olisi siis ihan kirjaimellisestikin journalistinen dosentti – siis hän, joka päivystää palvellakseen journalisteja.

Oikealla dosentilla tuskin on mahdollisuutta tällaiseen. Onhan jo dosentuurin saaminen osoitus mitä korkeimmasta osaamisesta tutkimuksen tekemisen alalla. Yleensä dosentin on pitänyt tehdä esimerkiksi kaksi väitöskirjaa.

Kerron tämän siksi, että olen tiedotusväline. Sellaisen kuuluu antaa perustiedot käsiteltävästä aiheesta. Ylen Aikaisen ei tarvinnut.

Juuri tässä ”journalistisen dosentin” merkityksessä termi aikoinaan lanseerattiin. Ja toisin kuin Rytmin tilaisuudessa kuuluu väitetyn, sitä ei suinkaan lanseerannut toimittaja Aarno ”Loka” Laitinen, vaan paljon aiemmin muuan Kari Suomalainen pilapiirroksissaan.

Hänkään tuskin tarkoitti termillä oikeita dosentteja, vaan jonkinlaista tutkijaa, joka ei ole oikein menestynyt alallaan, mihin hän etsii ratkaisua päivystämällä puhelimessa siltä varalta, että journalisti tarvitsisi lausunnon – asiasta kuin asiasta.

Termistä ovatkin loukkaantuneet aivan muut kuin dosentit, mikä luo uskoa tiedeyhteisöön.

Huolestuttavaa sen sijaan on, että ”päivystävän dosentin” instituutiota ollaan korvaamassa vielä huonommalla, nimittäin päivystävällä journalistilla.

Vielä viisikin vuotta sitten olisi ollut aivan mahdotonta, että itseään kunnioittavissa tiedotusvälineissä toimittaja olisi haastatellut toista toimittajaa – ja mikä vielä pahempaa, saman toimituksen toimittajaa. Nyt sitä näkee päivittäin esimerkiksi Yleisradion TV-uutisten päälähetyksessä.

Päivystävä journalisti on siis korvannut haastateltavana ”päivystävän dosentin”. Ulkopuolisen maailman pääsy journalismiin on taas kaventunut.

Nyt voi tietenkin kysyä, että onko sillä väliä, tekeekö journalisti raportin vai vastaileeko deskistä esitettyihin kysymyksiin. Tietenkin on.

Enää ei toimittajan tarvitse viitata ensimmäiseenkään itsensä ulkopuoliseen lähteeseen. Häneltähän siinä kysytään, hänen näkemyksiään.

Tietenkin hän voi harrastaa vaikka minkälaista tiedonhankintaa, mutta voimmeko me luottaa siihen? Minä luottaisin mieluummin siihen, että journalisti raportoisi lähteensä ilmoittaen, niin kuin ennen tehtiin.

Mutta takaisin Rytmiin. Dosenttiuskaan ei tuo kaikkea viisautta. Tämä selvisi, kun tilaisuudessa oli kysytty, voiko menetetyn luottamuksen voittaa takaisin.

Dosentit olivat vastanneet, että kyllä. Esimerkkinä oli ollut valtakunnanoikeudessa langettavan tuomion saanut, mutta takaisin eduskuntaan valittu entinen ministeri Kauko Juhantalo (kesk.).

Sitten oli kysytty, että oppiiko vanha koira uutta. Muun ohella tähän oli vastattu, että ”poikkeus vahvistaa säännön”.

Enpä viitsisi kuunnella dosenttien suusta tällaista kyökkilogiikkaa, vaan totuuden: vastoin yleistä luuloa poikkeus ei vahvista, vaan kumoaa säännön. Jos poikkeus vahvistaa säännön, sen takaa täytyy löytyä päivänselvyyksiin perehtyneelle vieraita juttuja, jotka osoittavat, että kyseessä ei olekaan poikkeus, vaan sääntöä noudattava tapaus.

Otan esimerkin. Jos meillä olisi sääntö, että menetettyä luottamusta ei voi voittaa takaisin, tapaus Kauko Juhantalo olisi poikkeus, joka vahvistaisi säännön. Nimittäin, eihän se, että Kauko Juhantalo valittiin eduskuntaan mitenkään voi tarkoittaa, että hän olisi voittanut luottamuksen takaisin, koska eihän hän koskaan edes menettänyt sitä.

Helsinkiläinen tietenkin ajattelee, että valtakunnanoikeuden langettava päätös vie keskustalaiselta poliitikolta luottamuksen. Mutta että näin ajattelee helsinkiläinen dosentti!

Tosiasiassa Juhantaloa kohtaan ei liene tunnettu olennaista luottamusta muualla kuin hänen omassa vaalipiirissään. Siellä hänen saamansa tuomio ei ole suinkaan vähentänyt, vaan kasvattanut häntä kohtaan tunnettua luottamusta.

Kyllä nyt dosentin tämä pitäisi ymmärtää.