Sanoma ja Neuvostoliitto

Minua on usein moitittu siitä, että puutun liikaa asioihin. En sitä häpeä, koska minusta demokratia, suomeksi kansanvalta, voi perustua vain puhumiseen, jonka selkeimpänä esimerkkinä on sana ”parlamentarismi”, joka tulee muutamien kulttuurikielien sanoista ”puhua”.

Mielestäni kansanvalta, jota siis kannatan, voi toteutua vain puhumalla. Siksi puhun, kaikin keinoin.

Ilta-Sanomien entinen päätoimittaja Vesa-Pekka Koljonen kirjoitti Suomen Kuvalehdessä (27/2012) painostusyrityksistä, joiden kohteeksi hän oli työssään joutunut. Painostaja oli Neuvostoliiton Suomen- suurlähetystö.

Kirjoittamansa mukaan Koljonen oli torjunut painostusyritykset siten kuin kunnon journalistin kuuluu. Tähän minulla ei ole huomautettavaa. Kirjoituksen johdosta lähetin lehteen kuitenkin seuraavan kommentin.

”Tällaistakin Sanomassa pääsi tapahtumaan.

Ilta-Sanomien entinen päätoimittaja Vesa-Pekka Koljonen kirjoitti (SK, 6.7.2012) muisteluksistaan Neuvostoliiton suurlähetystön kanssa.

Itse olin samassa lehdessä toimittajana vuoden 1985 kesästä vuoden 1988 loppuun saakka. Koljonen oli tuolloin lehden päätoimittaja.

Tuona aikana tein useita juttukeikkoja Pohjois-Suomeen, joilta tehtiin aina paljon muutakin kuin ne sovitut jutut. Erääseen tällaiseen törmäsimme Savukosken ja Sallan välillä. Minua ja valokuvaaja Harri Nurmista ihmetytti valtaisa viranomaisten määrä metsäisellä tiellä – väkeä oli enemmän kuin Hakaniemen torilla Vapun aikaan.

Selvitimme tilanteen niin pitkälle kuin sen paikallisesti saattoi selvittää. Viranomaistiedustelut suunnittelin tekeväni Helsingin päässä.

Toisin kävi. Kun esittelin juttuaiheen vuorossa olevalle uutispäällikölle, hän vastasi ykskantaan: ’Meillä Sanomalla on sopimus Neuvostoliiton suurlähetystön kanssa, että loikkarijuttuja ei julkaista.’”

Suomen Kuvalehti liitti kirjoitukseni perään – Journalistin ohjeiden rajoja hipoen – Koljosen kommentin. Eurooppalaiset tekijänoikeussäädökset estävät kirjoittamasta sitä tähän suoraan, mutta Koljosen mukaan tällainen sopimus olisi kuitenkin ollut täysin vastoin hänen journalistisia periaatteitaan.

Suomen Kuvalehdessä Koljonen myös ilmoitti halunsa kuulla ”nimet ja yksityiskohdat”. Muuten hän ei ole niitä minulta kysynyt.

Kuin todisteena vilpittömyydestään Koljonen kertoo Ilta-Sanomien julkaisseen useita loikkarijuttuja, mainiten yhden esimerkin, Viktoria Mullovan loikkauksen.

Se saattaakin olla poikkeus, joka vahvistaa säännön.

Nimittäin, juuri Mullovan loikkauksen alla Ilta-Sanomien johto ohjasi lehden tuolloisen, nyt jo edesmenneen avustajan, toimittaja Kari Mustonen systemaattisesti toisaalle kuin Mullovan loikkausreitille, mikä oli jotakuinkin Kuusamo—Oulu—Haaparanta. Tästä voi tehdä kaksi toisilleen vastakkaista johtopäätöstä.

Vainoharhainen johtopäätös on, että toimituksen johto tiesi tai jopa järjesti loikkauksen, mutta halusi tehdä sen salassa – uutisvoiton kuitenkin turvaten – ja ohjasi asian mahdollisesti pilaavan, uutiskärkkään avustajansa sivuun.

Toinen johtopäätös on, että toimituksen johto ei tiennyt tapauksesta mitään, mutta onnistui kuitenkin saamaan uutisvoiton.

Tuntien senaikaisen Ilta-Sanomien uutiskoneen voiman, jälkimmäinen vaihtoehto lienee todennäköisempi.

Tarvitseeko suojelu roskapuhetta?

Useampi kuin yksi biologiaa opiskellut henkilö on sanonut minulle, että opiskelun päätösvaiheessa tehtävälle pro gradu -tutkielmalle asetetaan yliopiston taholta normaalisti muuan erityisvaatimus: sen pitäisi tuottaa uusia perusteluita luonnonsuojelulle.

Vaatimus kuulostaa kovin epätieteelliseltä. Sen luulisi kuitenkin tuottavan riittävästi sopivaa tutkimusta, jotta luonnonsuojelua ei tarvitsisi perustella kaikenlaisella roskapuheella.

Radion aamu-uutisissa 8. kesäkuuta puhuttiin petolinnuista. Niiden kannat ovat kuulemma taantuneet, mihin suurin syyllinen on, eläköityneen professori Pertti Saurolan mukaan, metsien ikärakenteen muutos. Saurolan mukaan nykymuotoinen metsätalous vähentää vanhoja metsiä ja niissä kasvavia suuria puita, jotka ovat hyviä pesäpaikkoja petolinnuille.

Selitys kuulostaa hyvältä, kunnes sitä vertaa Metsäntutkimuslaitoksen Metsätilastollisen vuosikirjan tietoihin. Niiden mukaan metsien ikärakenne on toki muuttunut, mutta päinvastaiseen suuntaan kuin Saurola väittää.

Pohjois-Suomen metsien ikärakenne on säilynyt viime vuosikymmenet suurin piirtein ennallaan, kun taas Etelä-Suomen metsät ovat vanhentuneet 1970-luvulta alkaen. Se taas on selvästi lisännyt vanhoja metsiä muistuttavia, metsätalousmielessä yli-ikäisiä metsiä, ja sitä kautta myös suuria puita.

Myös uhanalaiskartoitukset osoittavat, että metsälajien osalta on saatu aikaan käänne parempaan. Se on saatu aikaan metsätalouden toimin, jättämällä päätehakkuiden yhteydessä metsään kaatamattomia säästöpuita – usein juuri niitä suuria puita.

Päälle päätteeksi lintukantojen seurannat osoittavat, että niitä suuria puita tarvitsevien petolintujen kannat eivät ole edes taantuneet. Maallikonkin on helppo selvittää tämä esimerkiksi verkosta.

Viime syksynä kirjoitin forest.fi-verkkosivulle Ruotsin luonnonsuojeluliiton Naturskyddsföreningenin tiedotteesta. Siinä kerrottiin Ruotsin maatalousyliopisto SLU:n Lena Gustafssonin johdolla tehdystä tutkimuksesta koskien talousmetsien luonnonhoitoa. Luonnonsuojelijoiden tiedotteen mukaan Ruotsi osoittautui yhdentoista alueen vertailussa toiseksi viimeiseksi ja Suomi viimeiseksi, katso täältä).

Millä perusteella tulos oli saatu, oli mahdoton selvittää. Tietoja ei annettu, koska tutkimusta ei oltu vielä julkistettu – mutta tietoja oli kuitenkin annettu Naturskyddsföreningenille.

Nyt tutkimus on julkaistu. On selvinnyt, että siinä tutkittiin vain päätehakkuiden yhteydessä kaatamatta jätettyjen säästöpuiden määrää.

Aiemmin tätäkin tietoa pantattiin. Kun sitten kirjoitin asiasta, tutkimukseen osallistuneet tutkijat – kuten Gustafsson ja Itä-Suomen yliopiston tutkija Jari Kouki – moittivat minun kirjoittavan puutteellisten tietojen varassa.

Voisiko siis olla, että Naturskyddsföreningenin tiedotteessa mainittu vertailu on tehty, mutta se ei täytä tieteellisiä kriteerejä. Näin se päädyttiin julkaisemaan Naturskyddsföreningenin tiedotteessa, jonkalaiset tunnetusti eivät tavallisesti saa minkäänlaista – saati tieteellistä – kritiikkiä osakseen.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 13.8.2012.

Vanhuus alkaa pelottaa

Kun on kasvanut 1960- ja -70-luvuilla, perusluottamus yhteiskuntaan on aika vahva. Olkoonkin, että se on pettänyt lukuisia kertoja.

Rankin petos oli 1990-luvun alun lama. Se pani kysymään, onko meillä ”yhteiskuntaa” siinä merkityksessä kuin sana ”yhteinen” edellyttää.

Nyt taas on pakko kysyä, onko meillä eliitti, joka uusintaa itseään ja kiertää kaiken vastuun. Jos on, se ei häpeä. Tämä näkyi silloisen pääministeri Esko Ahon sanoissa niille, joilla oli toinen mielipide: ”Siperia opettaa.”

Jos tämä kertoi totuuden, se kiisi ohi, meni menojaan ja muuttui tiedotusvälineiden riemulla toistamaksi tyhjäksi iskulauseeksi. Tosiasiassa olisi pitänyt tulla selväksi, että me emme ole Pohjolan Japani, vaan Venäjän pelokas pikkuserkku, joka on aina valmis osoittamaan jääkaapin paikan toisinajattelijoille.

Pikku hiljaa Siperia on opettanut äänestäjää. Vuosikymmenten aikana hän on oppinut, että äänestäminen ei vaikuta asioiden kulkuun. Perussuomalaisten jytkykin katoaa tähän ikiroutaan, mutta eliitti ei osaa tehdä sille muuta kuin ilkkua.

Toinen toisensa jälkeen poliittiset uudistukset osoittautuvat muuksi kuin se, millä niitä mainostetaan. Esimerkiksi kuntauudistusta arvostelevalle ”vastataan”, että nykyisellä kuntarakenteella ei voi selvitä.

Sellainen kriittisyys, että etsisi vaihtoehtoa nykyuudistukselle, oli pitkään mahdotonta. Kun joku sellaista esitti, hallituksen kuntauudistuksen ajajat tuskin vastasivat siihen, ja jos he sen tekivät, vastaus oli yliolkainen eikä puuttunut kritiikin ytimeen.

Nyt tämä linja on karilla, mutta vaihtoehtoakaan ei ole esitetty. On vain vimma yhdistää kuntia eri perustein. Sen suhteen ei juuri koskaan kuule kuin päinvastaisista tuloksista verrattuna siihen, mistä puhuttiin.

Katsotaan esimerkiksi suur-Kouvolaa, missä vanhusten palvelulaitosten maksuilla saataviin palveluihin ei enää kuulu siivous.

Todellakin, siivous kuuluu vanhusten itsensä tai heidän sukulaistensa vastuulle. Olkoonkin, että laitoksiin muutetaan juuri siksi, että ei enää jakseta siivota.

Miksi tähän on jouduttu? Siksi, että usean kunnan liitoksen jälkeen hoidon taso koko alueella on saatettava samalle tasolle. Kukaan ei vain sanonut etukäteen, että tavoiteltu taso on se kaikkein huonoin taso.

Meille valehdellaan, että koska suurkunta on taloudellisesti yksittäisiä kuntia vahvempi, se sen takia kykenee tuottamaan paremmat peruspalvelut. Todellisuus on päinvastainen: vahvat kunnat liittyvät heikompiin, jotta saisivat syyn laskea palvelunsa heikompien tasolle.

Miten minun käy, kun vanhenen? Kun hyvää hoitoa ei voi varmistaa edes rahalla – ellei sitä ole todella paljon – pitääkö minun anoa lapsiltani syytinkiä. Kouvolassa siihen on jouduttu, kun satojen eurojen kuukausimaksuilla ei saa edes välttämätöntä.

Eräs kouvolalaisista sanoi radiossa pelkäävänsä, että jonakin päivänä vanhuksille siirretään myös lumityöt ja nurmikonleikkuu. Kaupungin edustajan vastaus oli hyytävä: ”Eihän sellaista nyt sentään suunnitella, tällä hetkellä.”

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 30.7.2012.

Metsäalan Metso ei kelpaakaan

Muistan hyvin erään WWF:n kanssa käydyn keskustelun 1990-luvun loppupuolella, missä esitin, että suojelukiistat eivät tule vähenemään, ellei metsäala kehitä itselleen omaa suojelustrategiaa. WWF:n edustajat – sittemmin viranomaisia ympäristöministeriössä – kehuivat kovasti tällaista johtopäätöstä.

Silloin suojelu oli tätä: ensin yhdet sanoivat, että suojellaan lisää, mihin toiset vastasivat että eikä suojella, sitten päädyttiin suojelua lisäävään kompromissiin, minkä jälkeen yhdet sanoivat, että suojellaan lisää…

Tällainen peli ei vetele pidemmän päälle. Oli tehtävä jotakin.

Niinpä valmisteltiin metsänomistajain vapaaehtoisuuteen perustuva Metso-toimintaohjelma. Mukana olivat kaikki muut paitsi ympäristöjärjestöt, joiden mielestä vain pakkosuojelu tuo tulosta.

Innostus oli tavaton. Metso jopa pyyhki ympäristöministeriön ja MTK:n Natura-kiistat monelta osin historiaan.

Myös vihreät olivat mukana, mutta käänsivät kelkkansa yhdessä yössä jäätyään ydinvoima-asioiden takia pois hallituksesta. Sen jälkeen he alkoivat papukaijana toistaa ympäristöjärjestöjen kannanottoja.

Ohjelmassa oli monenlaisia uusia avauksia, jotka kuitenkin kaikki on pikkuhiljaa torpedoitu tai torpedoituneet. Euroopan unioni esti yritykset korvata metsänomistajalle suojelun hyväksi tehtävästä työstä. Yhteistoimintaverkostojen piti tuoda maaseudulle kokonaan uudenlaista metsien käytön yhteistyötä, jossa suojelu olisi osana, mutta se katosi huonoon valmisteluun.

Pisimpään säilyi mahdollisuus määräaikaiseen suojeluun, mitä toteutettiin metsäkeskusten kautta. Se näyttää järkevältä, koska useat elinympäristöt – muun muassa paloalueet – ovat määräaikaisia.

Ympäristöväki on kuitenkin käytännössä lyönyt koko ajan kapulaa määräaikaisen suojelun rattaisiin. Se luottaa vain talousmetsien pysyvään poistamiseen talouskäytöstä.

Viimeinen naula määräaikaisen suojelun arkkuun on valtion rahapula. Käytännössä metsäkeskusten Metso-rahat on niistetty kokonaan pois, kun taas ympäristöministeriön Metso-rahoja on lisätty.

Näyttää siltä, että metsäväen panosta Metso-työssä ei arvosteta eikä haluta. Metsänomistajat kuitenkin asioivat Metso-asioissa mieluummin metsäkeskuksen kanssa, minkä merkkinä niiden suojeluun saama määrä on yli kaksinkertainen ympäristöhallintoon verrattuna. Metsänomistajat jopa tyytyvät pienempään korvaukseen, jos suojelu on määräaikaista.

Meitä ei siis haluta. Ehkä meidän kannattaa jatkossa paneutua suojeluun omilla tavoillamme, sillä niitäkin on. Hyvä esimerkki on PEFC-metsäsertifiointi.

Viimeksi valmistuneen uhanalaiskartoituksen mukaan Suomen luonnon uhanalaistuminen on kääntynyt parempaan suuntaan, jos mittarina käytetään uhanalaisten lajien osuutta tutkituista lajeista. Paras tilanne on metsissä ja tutkijoiden mukaan suurin yksittäinen syy siihen ovat päätehakkuiden yhteydessä kaatamatta jätetyt säästöpuut.

Niitä ei ole jätetty Metson eikä järjestöjen painostuksen takia, vaan niiden jättäminen perustuu PEFC-metsäsertifiointiin. Tästä kannattaisi puhua enemmän.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 18.6.2012.

Betonimiehet viherpesulla

Ne, jotka ovat perehtyneet ympäristönsuojelukeskusteluun, tunnistavat sen kuolemansynnit. Niistä yleisimpiä on viherpesu, jota on monenlaista.

Yksi puhuu epäolennaisuuksista, kun olennainen muuttaisi tilanteen päinvastaiseksi. Toinen todistelee toimintansa vihreyttä seikoilla, jotka eivät liity omaan toimintaan millään tavoin.

Tämä jälkimmäinen on se, mihin betonimiehet syyllistyvät yrittäessään tyrmätä puurakentamisen ympäristöystävällisyyden. Heidän syntinsä on, että he eivät halua tarkastella omaa toimintaansa sellaisenaan, vaan he haluavat ratsastaa sillä, mitä muut tekevät.

Kun työ- ja elinkeinoministeriö selvitti, mitkä ovat rakennuksen rakentamisvaiheen ympäristövaikutukset ennen muuta ilmastonmuutokseen, puu osoittautui ekologialtaan ylivoimaiseksi muihin rakennusmateriaaleihin nähden. Ja tämähän ei betonimiehille käy.

Niinpä he lähestyivät kansaa tiedotteella, jossa he todistelevat – tosin valitettavan sekavan oloisesti – että asiaa pitäisi tarkastella pidemmällä aikavälillä, koko elinkaaren mitalta. Silti juuri elinkaari oli ministeriön selvityksen mitta.

Yksinkertaisesti sanottuna: sitä ei kiistä kukaan, etteikö puu olisi rakennusmateriaalina ekologisin. Ei edes betoniteollisuus.

Kun tämä on fakta, betonimiehet haluavat ottaa laskelmiin mukaan muutakin, nimittäin asumisen ja sen aiheuttamat ympäristövaikutukset. Näin he haluavat tehdä siksi, että asumisen ympäristövaikutukset ovat suurin piirtein samat riippumatta rakennusmateriaalista. Näin tarkasteluajan pidennys tasoittaa betonin tappiota puulle.

Asumisen ympäristövaikutuksilla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä rakentamisen ympäristövaikutusten kanssa. Logiikka on kuin sinun saunalaiturisi kanssa: voit tehdä sen betonista tai puusta, ja vaikutukset ovat sen mukaiset. Mutta kun käytät sitä, päästöt vesistöön ovat samat riippumatta rakennusmateriaalista.

Viherpesun klassisimpia muotoja on esittää, että se mitä me teemme, onkin muiden syytä. Jos betonimies siis tekee syntiä rakennusvaiheessa, hän haluaa tasoittaa syntinsä muille, koko asumisajalle.

Tämä on betonimiesten logiikka. Sinun asumisesi ekologisuuden he haluavat ottaa hyödykseen.

Vastuun välttely näkyy Betoniteollisuus ry:n toimitusjohtaja, tekniikan tohtori Jussi Mattilan lausunnosta:

”Kun Suomen kaikki kasvihuonekaasupäästöt ovat vuositasolla luokkaa 75 miljoonaa tonnia, [tutkimuksen mukaan] saavutettava päästövähennys edustaa todellisuudessa 0,14 prosenttia Suomen kasvihuonekaasupäästöistä. Samansuuruinen päästövähennys saataisiin, jos kukin meistä ajaisi noin puoli kilometriä vähemmän autolla päivässä.”

Mattila unohtaa, että hänen määrittelemällään elinkaarella rakentaminen ja asuminen tuottavat yli kolmanneksen Suomen kasvihuonekaasupäästöistä. Sitä, niin kuin mitään muutakaan suurta ongelmaa ei voi korjata yhdellä keinolla, vaan niitä tarvitaan useita.

Mattilan logiikka on vastuuttoman logiikkaa, koska sitä voisivat käyttää kaikki. Jos he käyttäisivät, millekään ongelmalle ei voitaisi koskaan tehdä mitään.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 8.7.2012.

Voittohulluutta

En tiedä, onko vuorikiipeily urheilua. Tiedotusvälineiden tapa suhtautua lajiin antaa ymmärtää, että on.

Kun Veikka Gustafsson pääsi siihen joukkoon, joka on valloittanut kaikki yli 8000 metriä korkeat vuoret, esimerkiksi Yleisradio repäisi ihokkaansa hämmästyttävällä vimmalla. Kuinka moni jaksoi kuulla samasanaista hypetystä yhä uudestaan – saavutuksesta, jonka merkittävyys piti todistaa joka kerta.

Eivät suomalaiset ole urheiluhulluja, vaan voittamishulluja. Siihen kelpaa laji kuin laji, ennestään tuntematonkin. Meillä juhlittaisiin jopa pesäpallon maailmanmestaruutta, jos joku viitsisi järjestää kisat.

Tämä kävi ilmi, kun selvisi, että Helsinki saa järjestää menossa olevat (kirjoitus on julkaistu 2.7.2012) yleisurheilun MM-kisat. Epäilys oli, että Euroopan huiput eivät tule kisoihin, koska se häiritsisi valmistautumista loppukesällä pidettäviin Lontoon olympialaisiin.

Yllättäen juuri tämä olikin monelle syy järjestää MM-kisat. Eräskin loihe lausumaan, että ”olisihan suomalaisten helpompi pärjätä, eikä parin vuoden päästä kukaan enää muista, että huiput jäivät kisoista pois”.

Naurettavinta tässä ei ole esimerkiksi se, että Moskovan ja Los Angelesin olympialaisten, samoin kuin vuoden 1995 jääkiekon MM-kisojen tynkyys muistetaan vieläkin. Naurettavinta on suhde urheiluun, jota ei ole.

On vain menestys, tai sen puute.

Urheilufanius on tässä maassa väärennetty käsite. Sillä kun ei ole mitään tekemistä voittamisen kanssa: fani ei aina jaksa ilostua edes voitosta, koska siinä on jo seuraavan tappion siemen.

Urheilussa kukaan ei fanita mitään siksi, että kohde on urheilussa hyvä. Fanitus perustuu siihen, että on fani.

Esimerkiksi minä en tiedä, miksi Oulun Kärppien kannattaminen on minulle tärkeää. Oikeasti se on aivan naurettavaa.

Meitä on harvassa, jotka kannattivat Kärppiä jo silloin, kun joukkue avasi oululaisessa Jumpru-pubissa kolmella ketjulla 15 minuuttia kotiottelun jälkeen. Pahimpina vuosina jaksoimme ajaa jopa Järvenpään jäähalliin katsomaan, kuinka Kärpät hävisi jollekin ihmeen KJT:lle.

Kun Kärpät sitten ensimmäisen Suomen mestaruuden jälkeisellä kaudella putosi sarjajohdosta kakkoseksi, minulta kysyttiin, että ”miten oikein kehtaat kulkea Kärppä-vetimissä”.

Ihme kysymyksiä.

Helsingin Sanomien Tero Hakola kirjoitti (26.6.), että ”yleisurheilun EM-kisat ovat ennen kaikkea urheilijoiden ja urheilufanien kisat”. Tätä hän perusteli tavalla, josta voi päätellä, että ainakin hän itse on mielestään fani, koska urheilijakaan hän ei liene.

Vain suomalainen urheilutoimittaja voi alentua ylistämään kisaisäntiä tavalla, jossa ei ole häivääkään edes halusta kritiikkiin. Kuinka voi jo ennen avajaisia tietää, että kisat ovat hyvät? Siksikö, että jälkikäteen mokomaa sanottavaa ei kenties olekaan?

Miksi yleisurheilun yleisö vähenee kaiken aikaa? Siksi, että yleisurheilulla ei ole mitään tekemistä yleisurheiluyleisön kanssa. Tekemistä on vain sillä, voitetaanko vai ei.

Kun ei uskota voittamiseen, ei mennä katsomaankaan, vaikka olisi kuinka halvat liput ja sikailuvapaa seura.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 2.7.2012.

Entä jos 20-20-20 ei toteudukaan?

Euroopan unioni teki takavuosina päätöksen, jonka mukaan 20 prosenttia unionin energiantuotannosta pitäisi perustua uusiutuviin energianlähteisiin vuoteen 2020 mennessä. Kukaan ei tiedä, mistä tavoitetaso tuli, mutta vaikuttaa kuin unionin hallitseva ideologia olisi vastaavanlainen numerologia kuin Neuvostoliitossa.

Ja samoin kuin Neuvostoliitossa, myös unionissa etujoukko on jo vaatinut yli sataprosenttista toteutusta – olkoonkin, että Neuvostoliiton iskurityöläiset sentään istuivat tuleen omilla housuillaan. Yhteistä molemmille on, että ainoa varmasti toteutuva osa hanketta on propaganda.

Miten 20-20-20-päätös on ajateltu toteuttaa? Esimerkiksi Suomessa uusiutuvien osuutta joudutaan nostamaan vuoden 2005 tasosta 9,5 prosenttiyksiköllä 38 prosenttiin.

Suomessa käytettäviä keinoja ovat esimerkiksi tuulivoima, vesivoima, aurinkoenergia, lämpöpumput, maalämpö ja liikennepolttonesteiden biokomponentin kasvattaminen. Ja sen lisäksi tietenkin puuenergia, jonka tuottajana olemme jo Euroopan kärkeä.

Virallinen totuus uskoo hankkeeseen kuin pukki sarviinsa. Kuitenkin esimerkiksi tuulivoiman lisääminen on vaikeaa, koska se on kallista, voimaloita ei haluta oikein minnekään ja kotimainen tuulivoimateollisuus on käytännössä huvennut vaihteistojen valmistamiseksi.

Puu on suuressa roolissa ja tavoitteet kovat. Ne voidaan saavuttaa metsähakkeella, mutta erityisesti viimeisten prosenttiyksikköjen osalta se on vaikeaa ja kallista. Tehtävää ei helpota, että myös liikenteen osuus aiotaan ottaa metsistä tehtävästä biodieselistä.

Lisäksi metsähakkeen keruu on kannattamatonta, mutta unioni tyrmää tukiesityksen toisensa jälkeen. Myös kannattavimman, eli kuusikoiden päätehakkuista saatavan hakkeen eteen unioni kasaa, luonnonsuojelijoiden tuella, kaiken aikaa esteitä.

Metsäsektorilla pitäisikin varautua tilanteeseen, jossa 20-20-20-tavoitteet eivät toteudu. Syy on yksinkertainen.

Esimerkiksi paperintekoa ei vaadi mikään laki, mutta uusiutuvan energian tekoa vaatii perustuslain tasoinen Euroopan unionin direktiivi. Jos joudumme tilanteeseen, missä direktiivi ei voi toteutua suunnitelmien mukaan, vaihtoehtoja on kaksi: joko rikomme perustuslakia tai toteutamme sen toisin – tilanteessa, jossa on kiire.

Mistä uusiutuvaa energiaa on saatavissa nopeasti ja paljon? Muita vaihtoehtoja ei ole kuin metsä.

Se tarkoittaisi paperintekoon kelpaavan ainespuun massapolttoa.

Muualla Euroopassa se tehtäisiin ennen Suomea, koska muualla tilanne on vielä vaikeampi. Voi siis olla, että unioni ei vain sallisi ainespuun polttoa, vaan jopa vaatisi sitä.

Suomen metsätalouden tukijärjestelmiä uudistetaan kuitenkin sellaisella perusajatuksella, että puuntuotannon lisääminen on tarpeetonta. Metsäala osoittaa jälleen kyvyttömyyttään nähdä yhtään kauemmas lähitehtaan sulkemispäätöksestä ‒ sen kummemmin ajallisesti kuin paikallisestikaan.

Maailma tarvitsee puuta nyt ja tulevaisuudessa, enemmän kuin koskaan ennen. Esimerkiksi Ruotsissa tämä on ymmärretty, meillä ei.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 11.6.2012.