Uusiutuvien luonnonvarojen käyttö luo demokratiaa

”Resurssikirous on monille öljymaille tuttu ilmiö. Öljytulojen myötä korruptio kasvaa, valtaapitävät takertuvat asemiinsa ja heillä on resursseja sekä lahjoa äänestäjiä että ahdistella toisinajattelijoita”, kirjoitti Esa Salminen Ulkopolitiikka-lehdessä viime syyskuussa.

Salminen kertoi kirjoituksessaan yhdysvaltalaisen Centre for Global Development -ajatuspajan tutkimuksesta, jonka mukaan demokratian tila paranee, kun öljyntuotanto vähenee. Hän tarkkaili maailmaa samasta näkökulmasta kuin Juha Kuisma kirjassaan Tuli leivän antaa (Gummerus, 1997). Se on parhaita populaaritekstejä suomalaisten tavasta käyttää luonnonvarojaan.

 

Kuisma kysyy, miksi pohjoismaat ovat demokratioita, ja vastaa: koska ne käyttävät uusiutuvia luonnonvaroja. Se vaatii ennen muuta yhteistyötä, kun taas uusiutumattomien luonnonvarojen käyttö vaatii pääomia, siis rahaa.

Kuin olisin pudonnut peura-ansaan: tuottoisa hirven-, kauriin- ja peuranmetsästys sekä ammattimainen kalastus on aina perustunut yhteistyöhön. Se on myös saanut juridisia muotoja.

Metsästysoikeudet ovat rajattuja, mutta kun ne on saatu, ne ovat oikeuksia ja jopa velvollisuuksia. Kalastusoikeuksiin on sidottu vastuu kalavesien kunnosta. Demokratian kannalta on oleellista, että maanomistus on jakautunut laajalti ja omistus merkitsee todellista päätösvaltaa.

 

Huimaavin esimerkki luonnonvarayhteistyöstä on nykyaikainen metsätalous ja puunkorjuu. Se on kehittynyt vähitellen ja keskeisessä osassa on ollut suomalainen teknologiapolitiikka.

Metsäalalle on ollut siunaus, että sitä ei ole ulkoapäin opetettu teknologian käytössä. Tutkitusti metsäala onkin edistynein teollisuudenala mobiiliteknologian käytössä.

Puuta ostavat metsäteollisuusyhtiöt, hakkuutyön tekevät hakkuukoneet ja puutavaran kaukokuljetuksen hoitavat kuljetusyhtiöt ovat jo vuosikaudet olleet saumattomassa mobiiliyhteydessä toisiinsa.

Turhaa ajamista, eli energiaa säästyy, hakkuukoneelle tuleva karttatieto varmistaa hakkuukohteen ja estää luontokohteiden tuhoamisen ja puun ostaja tietää reaaliajassa, mitä puulajia, kuinka järeää ja kuinka pitkänä tien varressa on.

Tämä on erityisen tärkeää silloin, kun puu pitää kerätä erittäin monilta, hyvin pieniltä, Etelä-Suomessa keskimäärin vain runsaan hehtaarin suuruisilta hakkuualueilta.

Kokonaisuutta ei ole aina helppo uskoa tai ymmärtää. Eräillekin briteille kuvailtiin maastoretkien kautta koko puunkorjuun ketju pienistä hakkuualoista alkaen, minkä jälkeen he äimistelivät tehtaan suuria puupinoja: ”Where the HELL do these trees then come from?”

 

Youal Noah Hararin mukaan ihmisen menestyksen salaisuus on kyky tehdä yhteistyötä tuntemattomien kanssa. Juuri näin toimii nykyaikainen uusiutuvien luonnonvarojen käyttö.

Yhdysvaltalaisen ajatuspajan mukaan näyttää siltä, että kun maailma siirtyy yhä enemmän uusiutuvaan energiaan, öljyvaltioista saattaa tulla demokraattisempia. ”Kun öljytulot ovat vähentyneet kymmenisen vuotta, sortokoneistot tapaavat höllentää otetaan”, kirjoittaa Salminen.

Salmisen siteeraamassa tutkimuksessa kohteena oli 36 valtiota, joissa öljytuotanto vähentyi vuosien 1960 ja 2019 välillä. Niistä 33:ssa demokratia oli selvästi parantunut, kun tuotanto oli vähentynyt 15 vuoden ajan.

 

Kolmannen asteen Lufthössel-kuulustelussa

Kuten tunnettua, saksalaisen lentoyhtiön Lufthansan pääkonttori pitää majaansa samassa osoitteessa Berliinissä, missä myös Saksan ilmailuministeriö bunkkasi jotakuinkin päivämäärään 9.5.1945 asti. Pitkään on mietitty, onko tällä ollut jokin vaikutus Luftwaff.. öö -hansaan. Nyt tiedämme, että on.

Tämä Luftjotain on nimittäin siitä erikoinen firma, että kun se lentää akselivallasta toiseen ja välilasku on yhdellä sen päälentokentistä, se säännönmukaisesti hukkaa vaihtomatkustajien matkatavarat. Näin kävi meillekin matkallamme Helsingistä Frankfurtin kautta Malagaan.

No, eihän siinä mitään. Joku sanoisi, että se on nykyaikaa. Sen sijaan siinä, miten Lufthaffe pyrkii korjaamaan tekemänsä virheen, on kaikuja menneiltä ajoilta.

Hansastadt Lufthösellyksen uhrille tulee sähköposti, jossa on linkki. Saadakseen Lufthöseltäjien haltuunsa ottamat matkatavarat takaisin itselleen uhrin on täytettävä linkin takaa avautuva lomake.

Lomake on mielenkiintoinen sekoitus turhien tietojen kysymistä, kolmannen asteen kuulustelua ja äärimmäisiä teknisiä hankaluuksia.

Matkatoverini yritti täyttää lomakkeen matkapuhelimella. Hän lähetti lomakkeen puolen tunnin kiroilun jälkeen, turhaan. Se vain ei onnistunut, mutta kuka kuvittelee, että se olisi kerrottu. Asia selvisi vasta kun kysyin, että tuliko sinulle ilmoitusta onnistuneesta lähetyksestä. Ei tullut.

Lomakkeessa kysytään kaikenlaista sellaista, minkä kaiken järjen mukaan pitäisi olla Lufthaffen tiedossa, kuten matkustajan täydellinen nimi, matkareitti, syntymäaika, ties mitä.

Osan näistä lomake osaa tarjota itsekin, mutta ehei, niitä ei pidä mennä hyväksymään, sillä niihin on piilotettu pirullinen kompastus, erikoismerkkejä, esimerkiksi risti (siis tavallinen +) etunimien väliin. Jos sen sinne jätät, ohjelma huutaa loppupäässä naama punaisena, että EI ERIKOISMERKKEJÄ, ERIKOISMERKIT ON POISTETTAVA.

Siis ristit pois, kaikenlaiset.

Täytät lomakkeen uudestaan, kokonaan. Tulee sama vastaus, EI ERIKOISMERKKEJÄ ja niin edelleen.

Ilmenee, että ääkköset on korvattava aakkosilla, olkoonkin että ensin vaadittiin nimen kirjoittamista siten kuin se on passissa, minkä kirjoitustavan Lufthanse siis tiesi jo entuudestaankin mutta mitä se kuitenkaan ei lomakkeessa tarjonnut vaan tarjosi vaihtoehtoa, jota se ei itsekään hyväksy.

Sitten kysytään osoitteita. Vaaditaan osoite määränpäässä, mikä on luonnollista, mutta sitten vaaditaan kotiosoite ja vakinainen osoite määränpäässä, siis mikä ihme sekin on? Ja sitten vielä kysytään, että mihin näistä kolmesta osoitteesta matkalaukku pitäisi toimittaa.

Miksiköhän ei voisi kysyä vain tuota viimeistä, että minne toimitamme laukun. On hirveä arvonta, että mitä vastaisi kohtaan ”vakinainen osoite määränpäässä”, kun sitä ei ole, mutta kohta on täytettävä, koska ohjelma ilmoittaa, että KAIKKI KOHDAT ON TÄYTETTÄVÄ.

No, laitan siihen se

n väliaikaisen osoitteen, jolloin syyllistyn valehteluun, mikä on autoritäärisen kulttuurin (sanoinko riittävän kauniisti) keino hallita ihmisiä: kun ihminen pakotetaan valehtelemaan, hänet saadaan tarvittaessa aina kiinni.

Sitten kysytään, kauanko aiot viipyä osoitteessa, jonne laukku pitäisi toimittaa. Jostain syystä ei kysytä, mikä on matkasuunnitelma sen jälkeen (sitähän voisi perustellakin), kenen kanssa matkustat, millaisessa suhteessa olet matkakumppaneihisi, oletko aviossa, onko matkakumppanisi puolisosi ja jos ei ole niin miksei ja kuka hän sitten on ja niin edelleen. Lufthössöllä on vielä kehittämisen varaa.

Ja aina kun on täyttänyt väärin, pitää palata alkuun ja täyttää aivan kaikki kohdat kokonaan uudestaan. Ja taas kerran, EI ERIKOISMERKKEJÄ, ERIKOISMERKIT ON POISTETTAVA ja KAIKKI KOHDAT ON TÄYTETTÄVÄ.

Lomaketta täyttäessä tulee todella syyllinen olo, mikä lienee tarkoitus. Kuten tunnettua, syyllisiä voi olla vain yksi, ja jos minä tunnen syyllisyyttä, en varmaankaan syyllistä Lufthassaajaa.

 

Mihin olisin syyllinen? Tietenkin siihen, että matkustin Lufthussella, Tai ehkä se olisi vielä ollut hyväksyttävissä, mutta että matkatavaroiden kanssa.

Mainittakoon, että paluumatkalla matkatavaroita ei hukattu. Se luultavimmin johtui myötätuulesta, jonka turvin pääsimme Frankfurtiin ennen aikojamme, ja jostakin teknisestä kommelluksesta (en uskalla edes kuvitella), joka viivästytti lähtöämme Frankfurtista Helsinkiin.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Varsinkin kun tietää, minkä lentoyhtiön koneeseen en enää kuunaan astu. Mahdollisuus tulla syylliseksi jo ennen tutkintaa, kun syyllinen on tutkija, ei kiinnosta. Mieluummin otan vaikka muutaman tunnin pidemmän vaihtoehdon.

Eräs näkymä Lufthöseltäjien lentokoneesta.

Poltossa vapautuvaa hiiltä vastaava määrä sitoutuu metsään jopa ennen polttoa

Helsingin Sanomat julkaisi perjantaina 4. marraskuuta artikkelin Kylmää faktaa takkatulesta. Artikkeli kertoi takkatulen polttamisen ympäristövaikutuksista. Lähetin artikkelin johdosta lehteen tiistaina 8. marraskuuta alla olevan kommentin, jota lehti ei tietääkseni ole julkaissut.

 Artikkelissanne Kylmää faktaa takkatulesta (HS, 4.11.) kirjoitettiin näin: ”Usein puun polttoa perustellaan sillä, että päästetty hiili sitoutuu takaisin kasvavaan metsään. Niin sitoutuu, mutta siinä menee helposti sata vuotta.”

Ei mene, jos ”hiili sitoutuu takaisin kasvavaan metsään”. Väite perustuukin siihen kummalliseen oletukseen, että puun poltossa vapautuvan hiilen tulisi hakeutua juuri sinne poltetun puun kannolle odottamaan, että siihen kasvaa uusi puu, johon se sitten voi sitoutua. Jos olisi näin, siihen voisikin kulua se sata vuotta.

Todellisuudessa hiilidioksidimolekyyli voi sitoutua mihin vain kasvavaan kasviin, vaikka takkahuoneen ruukkukukkaan. Se voi sitoutua heti, ylihuomenna, sadan vuoden kuluttua tai ei koskaan.

Metsä on ekosysteemi eikä kokoelma yksittäisiä puita. Metsien ilmastonmuutosvaikutuksen kannalta yksittäisen hiiliatomin, hiilidioksidimolekyylin, puun tai muun kasvin kohtalolla ei ole mitään merkitystä.

Tärkeää on vain se, että Suomen metsät sitovat joka vuosi hiiltä enemmän kuin niistä poistuu, myös kun mukaan otetaan kaikki hakkuut. Niinpä poltettua klapia vastaava hiilimäärä sitoutuu metsään heti – tai jopa ennen kuin se poltetaan.

Kuka valitsee komission – EU:n tulevaisuus vaatii vastauksia

 

Suomen EU-politiikassa on ihmetelty kyvyttömyyttä vaikuttaa päätöksiin etukäteen. Reaktiivisuus on silmiinpistävää. Tulee ikävä Paavo Lipposta.

Ongelmat korostuvat Euroopan komission työntäessä jatkuvasti uusia aloitteita. Ne on kuorrutettu hyvillä tavoitteilla, kuten ilmastonmuutoksen ja luontokadon torjuminen.

Kun mennään käytäntöön, kuva muuttuu. Aloitteiden sisältö tuskin vastaa eurooppalaisen enemmistön tavoitteita eikä lainkaan hyväksyttyjä periaatteita.

Aivan kuin pahaisin ympäristöjärjestö, komissio hylkää siekailematta YK:n kestävän kehityksen periaatteet, perinteisen ajattelun kestävän kehityksen kolmesta tukijalasta sekä valikoi tieteellistä tutkimusta omien tavoitteidensa kannalta parhain päin. Tarvittaessa komissio sivuuttaa jopa selvästi ilmaistun EU-parlamentin tahdon.

Miten tällaiseen voi vastata, jos kannattaa luontokadon ja ilmastonmuutoksen torjumista, mutta paremmin keinoin, niin kuin Suomen metsäsektori? Mitä tehdä, jos komissio puhuu elinkeinoista vain taktisessa mielessä ja systemaattisesti hylkää niiden mahdollisuudet edistää komission itse julkituomia tavoitteita?

Vastaukset voivat alkaa vain sanoilla ”tavoite on hyvä, mutta…”. Jokainen, joka ymmärtää viestintää, tietää heti, että tällä tavoin voi vain hävitä.

 

Nykyinen komissio jatkaa lokakuuhun 2024 asti. Nyt, housut kintuissa, pitäisi kysyä, miten voisi etukäteen vaikuttaa siihen, millaista poliittista linjaa seuraava komissio ajaa? Ottaen huomioon erilaisista EU-hankkeista käydyn keskustelun, eikö juuri tämän pitäisi olla nyt suomalaisen EU-keskustelun ytimessä?

Siis sen, miten saisimme unionille luottamusta nauttivan hallituksen – asia, jonka toteutumista unioni itse edellyttää jäsenmailtaan.

Poliitikkojen ja päättäjien pitäisi selvittää, sekä itselleen että meille EU-kansalaisille, miten komissio ja sen poliittinen linja todellisuudessa valitaan. Aika harva taitaa sen tietää.

Nykyisen komission johtajan nimi putkahti esiin jostain ja sitten jäsenmaat tekivät esityksiä komission jäseniksi, jotka joku hyväksyi tai hylkäsi. Lopputuloksen sentään hyväksyi, tosin komissaari kerrallaan, parlamentti.

Jos me oikeasti olemme eurokansalaisia, meille pitää ennen kaikkea kertoa, kuka valitsee komission poliittisen linjan. Tämä on tehtävä, jos Euroopan unioniin halutaan edes jossakin määrin demokraattista kontrollia.

Jos siis Euroopan unionista halutaan keskustella, mielestäni keskustelun aihe pitäisi ennen kaikkea olla tämä: kuka valitsee päättäjämme ja millä poliittisella perusteella.

Onko tämä kohtuuton vaatimus?

 

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 21.11.2022.

 

 

Luovummeko mistään, jos luovumme jostain?

Ystäväni Hanna Weselius kysyi taannoin Facebookissa jotain, johon en osannut vastata lainkaan, heti. Ehkä en osaa nytkään.

Hanna kysyi: jos luovumme jostakin (esimerkiksi ilmaston tai ympäristön hyväksi), mistä oikein luovumme, tai, luovummeko oikeastaan mistään.

Kysymys on hyvä. Kun miettii omia luopumisiaan, ovatko ne todellisia?

 

Jos sammutan turhat valot, mistä luovun? Jos lasken huoneiston lämpötilaa, missä vaiheessa alan luopua jostakin? Jos syön ruoat ennen kuin ne ovat pilaantumiskunnossa, onko se oikeasti luopumista? Jos en osta sellaista, mitä kuitenkaan en käytä, eikö se ole suorastaan helpotus?

Pitkään mietittyäni olen tullut tulokseen, että on yksi luopumisen kohde, joka kirpaisee, mutta joka on myös merkittävin likimain kaikkien ympäristöongelmien kannalta. Se on polttomoottorin käyttö.

Siitä jos pääsisi irti, kaikki olisi hoidettu. Mutta kun ei pääse.

 

Kahvinkeitin on turha, jos kahvi on turhaa, mutta kun jotain on syötävä ja juotava. Kas kummaa, viina tehdään keittämällä. Sen hiilijalanjäljestä puhuu harva.

Kaiken ylijääneen ruoan pakastan, koska olen pihi. Kun syön sen, sulatan sen jääkaapissa, koska näin se on parempaa.

Koska kävelen ja fillaroin, liikuntasyistä, en käytä kovinkaan paljon edes julkista paikallisliikennettä. Lokakuussa kävin lentämällä Espanjassa. Tavallaan se liittyy työntekoon.

Junassa matkustan mielelläni, kaikkialle kotimaahan ja myös Venäjälle, jos sinne pääsisi. Se olisi mukavaa.

Voisin myös kehua syöväni sikaa mieluummin kuin nautaa, mutta sillekin on vain makuperustelu. Lintua söisin, jos kaupasta saisi syömäkelpoista. Veden makuinen liha ei kiinnosta.

Mutta se polttomoottori. Minulla on puolikas auto. Jos luovun siitä, luovun monesta asiasta tai ainakin joudun järjestämään ne toisin. Kuten sieniretkistä ja osasta mökkimatkoja. Jopa joistakin sosiaalisista suhteista – joita tosin en ole pitänyt riittävästi yllä muutenkaan.

Ehkä joutuisin nojautumaan toisten hyväntahtoisuuteen kiusallisessa määrin, koska ihmiset eivät useinkaan tahdo ottaa rahaa auton lainaamisesta, ainakaan kustannusten mukaan.

Saaressa olevalle mökille ajan perämoottorilla. Voisin soutaakin. Tosin aina sinne ei pääse soutamalla. Sitten en kaiketi menisi. Se olisi luopumista.

Ehkä kysymys ei kuitenkaan ole siitä, mistä luovuimme, vaan siitä, millaista elämää haluamme. Kun kaikesta ei voi luopua, on ratkaistava, mitä haluamme.

Ihmisen on pakko käyttää luonnonvaroja, muuten ihminen kuolee. Eikö silloin pitäisi miettiä, mitä luonnonvaroja olisi viisainta käyttää, ja ennen kaikkea, mihin?

Ehkä uusiutuvia? Niiden ongelma on, että aurinkoa ja tuulta lukuun ottamatta niiden käyttö perustuu hengiltä ottamiseen. Ympäristöjärjestöt käyttävät tätä tietenkin hyväkseen median suosiollisella avustuksella.

Tällainen valinta ei kuitenkaan useimmiten ole tavallisen kuluttajan ulottuvilla. Mikä on? No, esimerkiksi, lapsenteko.

Tilastomittareilla lapsenteko on kaikkein epäekologisinta. Mutta tilastot eivät mittaa sitä, mikä olisi lapsenteon vaihtoehto eivätkä sitä, mitä lapsi tuo – paitsi kansantalouteen.

Joku saattaisi kysyä, onko lapseton elämä elämää lainkaan.

Entä lemmikit? Onko lihaa syövästä koirasta hyötyä ja miten tilastot mittaavat sitä? Tiedän ihmisiä, jotka menisivät sekaisin ilman koiraa. Miten se auttaisi ilmastoa?

 

Osana ekologista ohjelmaansa Pentti Linkola halusi purkaa voimalinjat, mikä tietysti olisi ekologian kannalta täysin hyödytön ponnistus. Mutta kun ne olivat Linkolan mielestä rumia.

Hän halusi myös pitää kiinni joistakin äärimmäisen epäekologisista mukavuuksista, kuten kahvista, mitä ilmeisimmin koska piti siitä. Eikä siis suodatinkahvista ja kahvinkeittimestä, vaan energiaa tuhlaavasta, tulella kuumennettavasta pannukahvista.

Hän tiesi, millaista maailmaa – toisin sanoen kulutusta – hän halusi tavoitella.

 

Neuvostotutkinta tuo vääriä tuloksia

Neuvostoliitosta sanottiin, että esimerkiksi ympäristölainsäädäntö oli siellä tiukkaa, mutta asiaa helpotti, että sitä ei tarvinnut aina noudattaa. Olen joskus miettinyt, onko ajattelutapa meillä niin toisenlainen, että vitsillä kannattaisi ylpeillä.

Suomessa kaavoittaminen on tiukasti säädeltyä. Kaavoittajan tulisi arvioida valmisteltavan kaavan ympäristövaikutukset, millä tarkoitetaan paitsi ekologisia vaikutuksia, myös esimerkiksi vaikutuksia elinkeinoelämään ja virkistysmahdollisuuksiin.

Tapio selvitti taannoin Suomen Metsäsäätiön rahoituksella, miten kaavoitus vaikuttaa metsäelinkeinoon ja miten kaavoittajat näitä vaikutuksia arvioivat. Tulos oli, että vaikutuksia metsäalaan ei arvioida juuri koskaan kunnollisesti. Kaavoittaja ei aina edes ymmärrä, että metsäala on muutakin kuin metsätaloutta, jos sitäkään.

 

Jos kaavoitus rajoittaa hakkuita, se vaikuttaa paitsi metsänomistajaan, myös metsätalouteen ja -teollisuuteen. Luulisi olevan selvää, että kaavan vaikutukset vaikka nyt työllisyyteen pitäisi selvittää.

Elinkeinoista useinkin huolta kantavat kuntapäättäjät eivät tästä välitä. Saako esimerkiksi virkistysmahdollisuuksien lisäämisellä enemmän ääniä kuin muutaman työpaikan säilyttämisellä?

Kun asiasta puhuttiin Tapion selvityksen tiedotusseminaarissa, salissa kuului äänekäs, Lahden kaupungista tulleen kaavoitushenkilön puuskahdus: ”Eihän tuolla tavalla saa yhtään kaavaa kannattavaksi!”

Puuskahtaja oli ehkä oikeassa. Toisaalta, eihän laki edellytä kuin arviointia.

Arviointi ei estä kaavoittamista. Tarkoitus on, että päättäjät tietävät, mitkä ovat kaavan vaikutukset.

Jos virkistyskaava johtaa paikallisen sahan kaatumiseen, niin onpahan sentään työttömillä enemmän virkistysmetsää. Mikään ei estä kaavan hyväksymistä, jos päättäjät haluavat tätä.

 

Nyrkkisääntönä voi sanoa, että kaadettu puu tuottaa metsän ulkopuolella kansantuotetta kymmenkertaisesti metsään nähden. Tätä ei haluta ottaa huomioon, kun metsiä poistetaan talouskäytöstä.

Ei esimerkiksi ekologisissa kompensaatioissa ja hiilikompensaatioissa. Näin ne saadaan näyttämään taloudellisesti järkeviltä.

Ilmastopaneeli on arvioinut, mitä maksaa, jos metsiin luodaan hiilivarastoja hakkuita vähentämällä. Vähänhän se maksaa, kun teollisuuden luomaa kansantuotetta ei oteta huomioon.

Onko siis ihme, jos yhteiskunnan veronmaksukyky ei riitä siihen, mitä poliitikot valtiolta haluavat?

Ehkä työnteon kautta tulevan lisäarvon ja veropohjan arvostus pitäisi tosissaan laskea osaksi kestävää kehitystä. Eikä vain juhlapuheissa.

 

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 12.10.2022.

Kompensaatiomarkkinat meillä jo on, mutta säännöt puuttuvat

 

Suomalaismetsiin kohdistuu entistä enemmän odotuksia. Yksi esimerkki ovat kompensaatiot, joita on kahdenlaisia: ekologiset kompensaatiot ja hiilikompensaatiot.

 

Kompensaatio on yksi tapa ratkaista ympäristöongelmia markkinatalouden keinoin. Ajatus on, että jos joku aiheuttaa ekologisia menetyksiä tai hiilipäästöjä, hän voisi korvata ne kustantamalla vastaavan parannuksen jossakin muualla, usein metsissä.

Kompensaatioille on jo kehittynyt markkina. Silti siitä, millainen kompensaatio on hyvä, ei ole olemassa yhteistä käsitystä. Sääntöjä tehdään monella taholla ja esimerkiksi Luonnonvarakeskus on koonnut verkkosivun hiilikompensaatiosta ja sen periaatteista.

Hyvä kompensaatio on aina viimesijainen keino. Sitä ennen pitää tehdä kaikki voitava, jotta negatiivinen ympäristövaikutus vältetään. Toiseksi tärkeintä on vaikutuksen minimointi ja vasta jos se ei riitä, voidaan harkita kompensaatiota.

Kompensaation pitää olla ”lisäinen”. Sen pitää siis tuottaa todellinen, menetyksen korvaava parannus joko ekologian tai ilmaston tilaan, verrattuna siihen, miten tulevaisuudessa normaalisti toimittaisiin.

Esimerkiksi lannoituksen aiheuttama metsänkasvun lisäys ei ole lisäinen, jos lannoitus tehtäisiin muutenkin. Usein tehdään, onhan lannoitus taloudellisesti hyvin kannattava toimenpide.

Sekään ei ole lisäistä, että hävitetään hehtaari metsää ja korvauksena suojellaan toinen hehtaari, kuten Luonnontieteellisen keskusmuseon tutkijatohtori Joel Jalkanen sanoi Suomen ympäristökeskuksen seminaarissa syyskuun alussa.

Näin tehtäessä ympäristön tila nimittäin ei parane: tuloksena on yksi menetetty hehtaari. Suojelu voidaan hyväksyä korvaukseksi vain, jos kyetään varmasti osoittamaan, että metsä muuten olisi tuhottu. Esimerkiksi kohteen uhanalaisten lajien turvaaminen ei riitä, jos ne estäisivät hakkuun muutenkin.

 

Hiilikompensaatioon liittyy myös hiilivuodon välttäminen. Jos jokin metsäalue suojellaan hiilivarastoksi, ilmaston kannalta sillä ei ole merkitystä, jos hakkuu siirtyy muualle – naapurikuntaan tai jopa naapurivaltioon. Tällaisesta hiilivuodosta on selvää näyttöä.

Kompensaation pitää myös olla pysyvä. Ekologisen kompensaation suhteen jopa niin, että se alue, missä luontomenetyksiä korvataan esimerkiksi ennallistamalla, pitää suojella pysyvästi.

Hiilikompensaation pysyvyys on vaikeampi asia. Voiko esimerkiksi talousmetsän hiilivarastoa pitää koskaan pysyvänä?

Kansainvälisesti on edellytetty, että hiilivarasto säilyy vähintään sata vuotta. Suomessa on tyydytty jopa vain 15–20 vuoteen.

Pysyvyyteen liittyy myös metsätuhon riski. Jos kompensaatiometsä palaa, sen hiilivarasto karkaa kerralla ilmakehään. Tätä on tapahtunut esimerkiksi Yhdysvalloissa.

Tuhoon on varauduttu ylikompensaatiolla. Silloin tuotettava hiilivarasto saattaa olla yli kolminkertainen korvattavaan päästöön verrattuna.

Hiilikompensaatioon liittyy kaksoislaskennan välttäminen. Esimerkiksi metsien hiilinielut lasketaan nykyään aina valtion hiilitaseeseen. Jos ne sen lisäksi lasketaan vielä kompensaation hankkineen tahon hyväksi, puhutaan kaksoislaskennasta.

Kaksoislaskennan välttäminen vaatisi virallisen kompensaatiorekisterin, jota maa- ja metsätalousministeriöltä on odotettu jo pitkään. Jos sellainen joskus saadaan, rekisteriin hyväksytyt kompensaatiot poistetaan valtion hiilitaseesta. Samalla hankkeille saadaan hyvä laadunvalvonta.

 

Kompensaatio ei aina ole ongelmatonta, vaikka se täyttäisi laatukriteerit. Se saattaa esimerkiksi vaikuttaa markkinoille tulevan puun määrään, eikä sen vaikutuksia metsäteollisuuteen ole toistaiseksi otettu huomioon.

Jos puun määrä markkinoilla vähenee, vastaus yleensä on, että sitten siitä pitää vain maksaa enemmän. Teollisuuden on kuitenkin saatava tämä raha markkinoilta. Se ei ehkä ole mahdollista, ainakin jos käy niin kuin Arvometsä-yhtiön Aleksi Vihonen ennusti Luonnonvarakeskuksen Metsäthiilikompensaatiossa -seminaarissa syyskuun alussa: ”Jos raakapuun hinta ei kaksinkertaistu kymmenessä vuodessa, metsänomistajan kannattaa jatkossa myydä vain hiiltä.”

Menetys kansantaloudelle voi olla suuri. Kaadettu puu tuottaa jalostuksessa kymmenkertaisen arvonlisän metsätalouteen verrattuna.

Onneksi asia selvitetään Pellervon taloustutkimuksen tutkimuksessa. Otetaanko tulos huomioon kompensaatioiden kriteereissä, on eri asia.

 

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 25.9.2022.