Tilaisuuden julkituotuna aiheena oli suomalaisten suhde ruokaan. Todellinen aihe oli kuitenkin päällekäyvä korruptio, joka omalla tavallaan paljasti syitä suomalaisen ruokajournalismin ylimielisyyteen, koketeeraukseen ja todellisuudentajun puutteeseen.
Tapahtumapaikan nurkkauksessa oli esillä molekyyligastronomisia ruokia. Pikkupaloja, jotka oli tehty omituisilla kikka kolmosilla, muun muassa jäädyttämällä kastiketta tarkka sekuntimäärä – olisiko ollut yhdeksän sekuntia – nestemäisessä typessä. Tuloksena oli aivan tavallista pikkupalaa niin maultaan kuin rakenteeltaankin.
Mieleen tuli kotoa saatu oppi: ruoalla ei saa leikkiä. Se on tietenkin tarkoituksenmukaista unohtaa, jos on riittävän hyvätuloinen ja ruokaa on sen takia varaa pitää jonkinlaisena – niin, koketeerauksen kohteena.
Ruoalla siis leikittiin, ja lopuksi sitä jaettiin. En usko, että Pelastusarmeijan jonossa on sellaista kiihkoa, millä me kahmimme mukaan uutuuskahveja, rypsiporsasta, kivoja keksejä homejuuston alle laitettavaksi, ohraryynejä ja -helmiä, ruukkuyrttejä.
Ruotsalainen pöytä! Kiitos siitä.
Vaikka keskustelu oli pääosin hyväosaisten vieraantunutta valitusta siitä kuinka ”kansa” on tyhmää, järkipuheenvuorojakin pidettiin.
Ylimielisimmästä päästä oli se kysymys, jonka keskustelua vetänyt Maku-lehden päätoimittaja Marita Joutjärvi esitti panelisteille keskustelun päätteeksi: ”Mitä sanoa sellaiselle suomalaiselle juntille, joka kysymykseen suomalaisesta ruokakulttuurista rehvakkaasti ilmoittaa, että ’täällä mitään ruokakulttuuria ole’?”
Kysymys osoitti vain kysyjän junttiuden. Sanoa junteiksi niitä, joille kirjoittaa, ja siksi, että he eivät ole kirjoituksista mitään ymmärtäneet, ja etsiä vikaa kaikista muista paitsi itsestä – no, se on tyypillistä nykyjournalismia.
Tosiasiassahan nykyjuntti on päinvastaista mieltä. Hän ajattelee, että Suomessa nimenomaan on ruokakulttuuria, joka hakkaa kevyesti kaikkien muiden maiden ruokakulttuurit niin maussa, terveellisyydessä kuin ympäristöystävällisyydessäkin.
Mielipide on tietenkin pöyristyttävän tyhmä. Ikään kuin ylipäätään olisi järkeä laittaa kulttuureita paremmuusjärjestykseen. Nehän syntyvät kaikki ajan, paikan ja ihmisten omintakeisen toiminnan tuloksena. Se mikä on yhtä täällä, on toista tuolla.
Esimerkiksi se Suomessa usein kuultu väite, että suomalaiset makkarat ovat maailman parhaita, on täysin mieletön. Mutta tällaisia ovat Berlusconi-ruokakeskustelun mielipiteet, puolesta ja vastaan.
Tilaisuus paljasti myös synkällä tavalla sen, että mikään suomalaista ruokakulttuuria koskeva keskustelu ei ole tolkullinen, jos mukana ei ole elintarvikesektorin pahimman mafian, vähittäiskaupan edustajia.
Juuri vähittäiskauppa pitää sekä kuluttajaa että teollisuutta pihdeissään. Teollisuutta tuhoisassa pakossa kutistaa kaikkia katteita. Kuluttajaa pimennossa kaiken oleellisen ruokaan liittyvän suhteen.
Jakomielisenä kumppanina kaupalla on elintarviketeollisuus, joka haluaa pilkkoa keskustelun hyvästä ruoasta yksittäisiin tuotteisiin, kun pitäisi puhua ruokavaliosta. Niinpä meille tuodaan jatkuvasti myyntiin erilaisia purnukoita, mikä mihinkin vaivaan.
Samana päivänä kuin keskustelu pidettiin, Valio lanseerasi Olo-jogurtin, joka kuulemma ”parantaa ruoansulatusta”. Että parantaako varmasti, on jotakuinkin ainoa ruokatoimittajan esittämä kriittinen kysymys.
Sen sijaan pitäisi kysyä, miksi syödä niin, että ruoansulatus ei toimi. Mutta tätä kysymystä ei voi esittää, sillä vastaus löytyy vähittäiskauppiaan katteista.
Elintarviketeollisuuden jakomielisyyttä todisti HK-Ruokatalon luova johtaja, keittiömestari Jyrki Sukula. Hän kertoi firman neljän vuoden panostuksesta vähäkolesteroliseen porsaanlihaan, joka on vaatinut paljon tutkimusta ja esimerkiksi sopimusviljelijöiden verkoston.
Siinä on taas tuote, joka ratkaisee ongelmat periaatteella ”osta tätä niin paranet vaivatta”.
Toisaalta Sukulaa selvästi ahdistivat paneelissa esitetyt näkemykset, joiden mukaan ihmisillä on enemmän rahaa ja siksi myös resursseja panostaa hyvään ruokaan. Hän totesi karusti:
”Kaupassa hinta on ainoa merkityksellinen tekijä. Esimerkiksi kotimaisuus ei paina mitään.”
Edelleen: ”Saksasta alkoi tulla tällä viikolla porsaan ulkofilettä hintaan 1,90 euroa kilo. Hinnalla kilpailu on täysin mahdotonta. Sanotaan mitä sanotaan, mutta hyllystä lähtee aina ensimmäisenä se lihapulla, missä on vähiten lihaa.”
Markkinointijohtaja Arto Arhipoff Electroluxilta ryhtyi mainostamaan: ruoan säilytys on tärkeää. Jälleen lahtipenkki huusi vähittäiskauppaa, joka väkipakolla kasvattaa myymäläkokoa, jolloin kauppamatkat kasvavat ja kaupassa käydään harvemmin.
Se merkitsee, että kauppa siirtää ruoan säilytysvelvollisuuden koteihin ja luo markkinoita paitsi autoille, myös Electroluxin kodinkoneille, joita vähittäiskauppa sattumoisin myy.
Toisaalla kauppa myy pitkään säilyvää, eli marinointiliemillä pilattua, tuoretuotteeksi mainittua roskaa. Ja ostoskärry täyttyy.
Arhipoffin mukaan tämä osoittaa, että suomalaiset osaavat nauttia ruoasta. Siihen voi vain sanoa, että jos haluaa hankkia kodinkoneen voidakseen tehdä maistuvaa ruokaa, sitä konetta ei tee Electrolux, vaan minä.
Yläkuvassa näette kodinkoneen, joka todella parantaa ruoan makua ja laatua. Sitä kutsutaan moderniksi heinälaatikoksi, ja Electrolux ei kykene tekemään sitä kilpailukykyiseen hintaan, laadusta nyt puhumattakaan.
Kyseessä on tyroksissa haudutettava kattila (entisaikaan, kun ei ollut tyroksia, kattila haudutettiin heinissä), jolla lähes kaikki suomalaiset, uunissa valmistettavat ja muutkin perinneruoat valmistuvat paremmin kuin missään, ja lisäksi energiaa säästäen. Kiehautat vain kattilan sisällön ja laitat heinälaatikkoon. Kattila on vielä aamullakin niin kuuma, että sormia polttaa.
Ja se maku!
Esimerkiksi läskisoosi maistuu aivan toiselle, kun sen tekee näin. Hernekeitto, kaikenlaiset puurot, kaalipohjaiset ja muutkin laatikot, karjalanpaisti, särä (tosin savun makua on saatava jostain).
Alakuvassa heinälaatikko on suljettuna. Jos sisällä on kahden, kolmen litran kattila, se säilyy tosi kuumana helposti 12 tuntia. Jos sisällä olevassa ruoassa on isompia möhkäleitä, sitä kannattaa kiehauttaa pari kertaa ennen kuin sen jättää pidemmäksi ajaksi hautumaan.
Raportti surullisesta keskustelusta on hyvä päättää surulliseen kommenttiin ja sen saamaan hyvään vastaukseen. Keittiömestari Pekka Terävä nimittäin äityi syyttämään suomalaista ruokakulttuuria uskonnon pilaamaksi, ja sillä täysin absurdilla perusteella, että ”tammikuussa syödään huonosti”.
Tosiasiassa suomalaisessa ruokakulttuurissa ei tarvitse syödä huonosti koskaan. Sen sijaan hyvään syömiseen ja hyvään ruokakulttuuriin kuuluu kaikkialla, että arkena – kuten tammikuussa – syödään arkisesti.
Se on eri asia kuin syödä huonosti. Aivan kuten Sukula sanoi: ”Kohtuus nautinnon ja arjen välillä on olennaista.”
Suomalainen ruokakulttuuri kärsiikin eniten kohtuuden puutteesta. Se ihannoi sellaista syömistä, mitä voi jatkaa niin pitkään kuin napa kestää. Suomalainen ruokakulttuuri on kiihkoista ilmaisen ruoan keräämistä.
Siksi suomalainen sanoo aina parhaaksi ravintolaksi sitä, missä on seisova pöytä – mutta ei tietenkään koskaan tällä perusteella.
Suomalainen ruokakulttuuri on seisovan pöydän diktatuuri.
Kyllä minä tykkään, että hyvä jääkaappi on hyvä asia. Mitä harvemmin käy kaupassa, sitä vähemmän tarpeettomia asioita tulee ostettua. Siinä jääkaapissa voi säilyttää lihaa, jota voi sitten valmistaa ruoaksi hitaasti hauduttamalla - joko styroxlaatikossa tai sitten ihan vain arkisesti uunissa. Onko uuni kodinkone?
VastaaPoista