Anteeksi, eduskunta

Niin sanotussa Nato-keskustelussa on nähty monenlaisia puheenvuoroja. Yksi tyrmistyttävimmistä oli eduskunnan puhemiehen Eero Heinäluoman kirjoitus otsikolla ”Nato-laukkaa”, jonka hän julkaisi muun muassa blogisivullaan 19. kesäkuuta.

Sinänsä kirjoituksen leimaavuus, vihjaileva sävy ja toisella tavalla ajattelevien väheksyntä ei ole uutta, varsinkaan Nato-jäsenyyden vastustajilta. Kirjoittaja kuitenkin on eduskunnan puhemies, jonka jo tehtävänsä puolesta pitäisi olla ensimmäisenä puolustamassa edustuksellista demokratiaa, mihin oleellisena osana kuuluu vapaa ja toista arvostava, asioihin paneutuva kansalaiskeskustelu.

Heinäluoman mukaan Venäjän ilmatilaloukkaukset ”nähdään suuren suunnitelman osana”, ”Nato-dosentit” pitävät rahtikoneita häivehävittäjinä, ukkosrintaman väistö nähdään Suomen valmiustestinä.

Näinkö eduskunnan puhemies vastaa ilmatilaloukkauksista huolestuneille kansalaisille? Johtuiko asiasta liikkeellä ollut väärä tieto ”Nato-dosenteista” vai hallituksen täydellisestä sekoilusta? Hiljaako siinä olisi pitänyt olla?

Heinäluoman mielestä Nato-keskustelu, joka hänen itsensäkin mukaan alkoi Ukrainan kriisistä, siis jotakuinkin helmi-maaliskuusta, on tyypillinen kesäkeskustelu, ”Ruokolahden leijona”, jota siis kukaan ei nähnyt.

Näin kevyesti hän kirjoittaa, vaikka Suomen naapurimaa on pyyhkinyt pöytää kaikilla itse allekirjoittamillaan sopimuksilla, miehittänyt osan naapurimaastaan sekä erittäin todennäköisesti aseistanut ja muutenkin tukenut maassa toimivaa aseellista vastarintaliikettä.

Millaista olisi Heinäluoman huulihumppa, jos tämä kohdistuisi Suomeen?

Heinäluoma väittää, että ”palstat täyttyvät kaikesta siitä hyvästä, mitä Nato voisi Suomelle antaa”. Noinkohan?

Hän muistuttaa, että Nato toisi myös velvollisuuksia ja antaa otsikolleen lopullisen katteen kysyessään, olisiko Suomi lähtenyt Yhdysvaltain rinnalla sotimaan Irakiin tai Etelä-Afganistaniin talibaneja tuhoamaan, kuinka paljon kaatuneita olisimme näissä operaatioissa hyväksyneet ja olisimmeko antaneet sotilaamme ulkomaiseen komentoon.

Heinäluoma siis kysyy, mutta ei vastaa, koska oikea vastaus olisi hänen kannaltaan väärä. Sen sijaan hän laukkaa uusiin väitteisiin.

Emme tietenkään lähtisi Irakiin, jos emme haluaisi. ”Etelä-Afganistaniin” – niin, Pohjois-Afganistanissahan olemme jo, mutta emme siis Natossa.

Ja kun Nato jäsenyys ei tällaiseen pakota, miksi kysyä kaatuneista? Tai sotilaistamme ulkomaisessa komennossa, missä he ovat jo nyt?

No, juuri siksi.

Vastenmielisintä Heinäluoman kirjoituksessa kuitenkin on toista mieltä olevien alaston väheksyntä. Hän ei havaitse, että me monet Naton kannalle siirtyneet olemme havainneet Venäjän politiikan muutoksen viimeistään vuonna 2008, kun se miehitti Georgiaa.

Tuolloin Venäjän politiikan muutoksesta puhui Suomessa äänekkäimmin Alexander Stubb, jota pilkattiin lausunnostaan laajasti.

Venäjältä tuskin tarvitsee pyytää Nato-kannatusta anteeksi. Mutta nyt tuntuu, että pitäisi pyytää, eikä vähemmältä kuin Suomen eduskunnalta. Toivon olevani väärässä.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 17.7.2014.