Ilmastopolitiikka – ymmärrän, vaikka en ymmärräkään

Kävin Luonnonvarakeskuksen seminaarissa, jossa selviteltiin hakkuutähteiden polton ilmastovaikutuksia. Tulos oli, että mitä pienijakeisempaa tähde on, sitä paremmat ovat ilmastovaikutukset – ja esimerkiksi kantoja ei pitäisi polttaa lainkaan.

Tulos lienee pakko hyväksyä, mutta sen ymmärtäminen on hankalaa.

Kantojen suhteen asia on sillä tavalla selvä, että jos ne jätettäisiin metsään, ne säilyisivät hiilivarastona vuoteen 2050 asti, mikä on koko Suomen ilmastokeskustelun ehdoton takaraja. Sen jälkeisestä ajasta ei keskustella, tuli sieltä mitä vaan.

Ja tällä menolla tuleekin. Kun koko globaali ilmastopolitiikka tavoittelee väärää asiaa, tulos ei voi olla kuin väärä.

Se väärä asia on kasvihuonepäästöjen vähentäminen. Oikea olisi jättää fossiiliset raaka-aineet käyttämättä.

Sitä saa, mitä mittaa. On tultu tilanteeseen, jossa tavoitellaan sitä, minkä pitäisi olla seuraus, ja oletetaan, että oikea tavoite saavutetaan tällä tavoin.

Kaikki myöntävät, että ongelmien ainoa todellinen syy on fossiilisten raaka-aineiden käyttö. Silti globaali ilmastopolitiikka jopa kannustaa – pahimmillaan uusien – fossiilisten raaka-ainelähteiden käyttöön.

Me tiedämme, että esimerkiksi Puola paransi takavuosina ilmastosijoituksiaan korvaamalla öljyn ja hiilen käyttöä maakaasulla. Tämä perustui siihen, että maakaasu tuottaa hiilipäästöjä energiayksikköä kohti vähemmän kuin muut fossiiliset polttoaineet.

Jopa ympäristötutkijat vertasivat Suomen huonoksi leimattua menestystä Puolaan. Ketään ei kiinnostanut, että se perustui uusien maakaasulähteiden käyttöönottoon.

Mutta kantoja ei saisi polttaa.

Luonnonvarakeskuksen tutkija Aapo Rautiainen sanoi seminaarissa, että ilmastonmuutoksen kannalta oleellista on, paljonko hiiltä on nimenomaan ilmakehässä. Kantojen sijaan olisi siis parempi polttaa vaikka maakaasua.

Maakaasun poltto kuitenkin lisää hiilen määrää elonkierrossa. Ja sen voin vakuuttaa, että mitä enemmän elonkierrossa on hiiltä, sitä vaikeampi sitä on pitää pois ilmakehästäkään.

Mutta tähän ongelmaan emme törmää ennen vuotta 2050. Sen jälkeen saa tulla mitä vaan.

Ilmastopolitiikka kannustaa myös jätemuovin polttamiseen, koska jäte ylipäätään on luokiteltu ilmastoneutraaliksi polttoaineeksi. Näin siitä huolimatta, että muovin ongelma – ikuinen säilyvyys – on myös sen vahvuus: se olisi ikuinen hiilivarasto, ellei ilmastopolitiikka kannustaisi sen polttamiseen.

Säilyvyys ei ole muovin ongelma, vaan meidän tapamme levitellä sitä kaikkialle. Muovi pitäisikin käytön jälkeen kerätä ja sitten käyttää uudelleen tai kierrättää, ja jos se on mahdotonta, loppusijoittaa turvallisesti.

Näin ei kuitenkaan tehdä, ainakaan vielä. Sen sijaan jätemuovi poltetaan, vaikka se lisää hiilen määrää sekä ilmakehässä että elonkierrossa. Ilmastopolitiikka nyt vaan on määritellyt sen ilmastoneutraaliksi.

Mutta kantoja ei saisi polttaa.

Tilaisuudessa puhuttiin myös korvaamisesta – siis siitä, että puuta käyttämällä voimme korvata fossiilisten raaka-aineiden käyttöä. Suomen ympäristökeskuksen tutkija Sampo Soimakallion mukaan tästä puhuminen on hankalaa, koska siinä nykytilannetta verrataan ”vaihtoehtoiseen todellisuuteen” – siis johonkin, jota ei ole olemassa.

Olen samaa mieltä, ja en ole. Tosiasiassa aivan kaikkea tulevaisuuskeskustelua tässä maassa haittaa, että nykyhetkeä verrataan johonkin tulevaisuuteen, siis todellista epätodelliseen.

Tosiasiassa meidän pitäisi verrata vaihtoehtoisia tulevaisuuksia toisiinsa. Ja tulevaisuushan on aina epätodellinen. Näin ajatellen Soimakallion ongelma häviää.

Silti olen samaa mieltä siitä, että korvaamisesta puhuminen on hankalaa. Se jos mikä on irrallaan todellisuudesta.

Ei vain siksi, että puutuotteiden hiilivaraston kasvu on kokonaisuuden kannalta aivan mitätön. Vaan myös siksi, että kukaan ei tiedä, korvaavatko puutuotteet todellisuudessa mitään fossiilista.

Itse asiassa, en ole nähnyt yhtään esimerkkiä, missä fossiilinen raaka-aine olisi jätetty käyttämättä siksi, että on käytetty uusiutuvaa. Muutenkin, pidän lähes varmana, että jokainen vähänkään käytettävissä oleva kaasu- ja öljytippa tullaan myös käyttämään, varsinkin kun ilmastopolitiikka itsekin osittain siihen kannustaa.

Ja kun tipat loppuvat, niistä tulee riita. Näky on, että viimeinen pisara tullaan käyttämään sen panssarivaunun polttoaineena, jonka miehistö valloittaa viimeisen lähteen. Eikä ole ollenkaan varmaa, että se tippa riittää viemään vaunun takaisin kotikonnulle, jos sellaista enää on.

Kirjoitus on julkaistu myös Suomen Metsäyhdistyksen blogina 15.3.2018.