Omasta blogista malka ei näy

”Populismi tuli tiedepuheeseen”, kirjoitti Tiina Raevaara Suomen Kuvalehdessä 16. helmikuuta. ”Tieteen tulokset kuulostavat usein arkijärjen vastaisilta, joten yksinkertaistaminen ja tutkijoiden väitteille naureskelu saattavat toimia.”

Raevaara on oikeassa. Mutta hän näkee tikun vain toisen silmässä, eikä malkaa, joka sojottaa esimerkiksi hänen omasta blogistaan samassa lehdessä 13. heinäkuuta viime vuonna.

Heinäkuisen Raevaaran mukaan ”Suomessa on ajettu väkisin eteenpäin ajatusta, että hakkaamalla isot määrät metsää saamme paitsi metsän sitomaan tehokkaasti hiilidioksidia, myös aimo varannon ’biopolttoainetta’ kaupan päälle”. Raevaara perusteli väitettään esimerkiksi keväällä 2017 julkaistulla 68 tutkijan adressilla, jota hän myös siteerasi.

Ei siis asia-argumenteilla, vaan auktoriteeteilla. Heistä suurin osa ei kuitenkaan ollut edes tutkinut kyseessä olevaa asiaa ja väitti – Raevaaran tavoin – metsätalouden ajavan esimerkiksi massiivista puun polttoa, mitä se ei aja.

Todellakin, kuulostaa arkijärjen vastaiselta, että hoitamalla ja sen osana hakkaamalla metsää voisimme luoda metsiin hiilinielun. Tälle omituisuudelta kuulostavalle asialle metsätalouden kriitikot ovat populistisesti naureskelleet laajasti.

Silti Suomen metsien puuvaranto on, merkittävältä osin metsänhoidon ansiosta, noussut 1950-luvun 1500 miljoonasta kuutiosta 2300:aan. Samana aikana metsistä on viety isot määrät puuta, 3700 miljoonaa kuutiota.

Keravalaisena Raevaaran on ehkä vaikea ymmärtää, että monin paikoin Suomessa tämä ei ole mikään ”väkisin eteenpäin viety ajatus” vaan arkipäivää, esimerkiksi metsäteollisuuden sivuvirroilla lämmitettävissä kaupungeissa.

Raevaara kritisoi kasvavia hakkuusuunnitteita ja sanoo, että ”jäljet voi jokainen suomalainen nähdä ympärillään”. Näin on, arkijärjen mukaan.

Arkijärjen vastaista taas on, että todellisuudessa päätehakattujen hehtaarien määrä on ollut pitkään trendinomaisessa laskussa. Kyse on juuri siitä, että puuvaranto on kasvanut, mistä johtuen jokaiselta hakattavalta hehtaarilta saadaan yhä enemmän puuta.

Raevaaran mukaan ”päätöksentekijöille metsä on pelkkää puupeltoa”. Tämä ei ole edes arkijärkeä, vaan pelkkä populistinen heitto. Me tiedämme, että yli neljä viidestä suomalaisesta puusta on luontaisesti syntynyt, joka hehtaarilla, Raevaaran puupellot mukaan lukien.

Raevaara jopa väittää, että ennen vuotta 2014 metsää sai hoitaa vain avohakkuin. Tuota edeltävät metsäoikeuskiistat koskivat kuitenkin lähes aina sitä, oliko hakkuun jälkeinen uuden metsän perustamisvelvoite täytetty.

Raevaaran mukaan tiedepopulismi näkee vihollisena yliopistot, tutkimuslaitokset ja tutkijat. Hän ei näytä ymmärtävän, että vastuullisen päättäjän on otettava huomioon kaikki päätettävänä olevasta asiasta tehty tutkimus, miellytti se tai ei.

Tiedepopulisti sen sijaan voi valikoida tutkimuksesta sen osan, mikä sopii hänen tarpeisiinsa. Suoranaista superpopulismia taas on tämän valinnan jälkeen väittää, että ne ovatkin ne kaiken tutkimuksen huomioon ottavat, jotka ”sivuuttavat tieteen”.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 22.4.2018.

Kakkapopulismi ei kestä tositestiä

Mikä onkaan herkullisempi asetelma: luonnon tuhoaminen paskanpyyhinnän takia. Kuka nyt viitsisi alkaa väitellä paskapaperin tarpeellisuudesta? Mainio kampanjavipu!

No, hienot naiset eivät sano noin. Siksi minäkin käytän jatkossa eri sanoja.

Johdonmukaisimmin kakkateemaa on hyväksikäyttänyt ympäristöjärjestö Greenpeace. Toinen toisensa perästä sen kampanjat ovat noudattaneet samaa kaavaa: aarniometsät hakataan kakkapaperin takia.

Ulkokultaisuus käy päälle: vaikka järjestö käyttää hienostelevia sanoja, kuten WC-paperi, se nimenomaan hyödyntää mielleyhtymää kakkaan.

Se on viisasta, kampanjateknisesti. On ylivoimaista puhua tapettavista puista ja alhaisilta vaikuttavista tarkoitusperistä.

Greenpeace hyödyntää meidän kaikkien synnynnäistä ja terveellistä inhoa kakkaa kohtaan. Samalla se on olevinaan ympäristöjärjestö, jonka nimenomaan pitäisi ymmärtää, mikä on kakan rooli luonnon kiertokulussa.

Meidän ympäristönsuojelijoiden kesken, kakassa ei pitäisi olla mitään inhottavaa. Suomeksi sanottuna: Greenpeace ei ole rehellinen, ellei se ilmoita, kumpaa se kannattaa: vessapaperia ja biodiversiteettiä, vai sen vaihtoehtoa – jota me emme edes tiedä.

Miten hyvänsä, kakalle on tehtävä jotakin. Juuri vessapaperi auttaa viemään kakan pois, mutta minne?

Ennen aikaan kakka kaavittiin pyllystä risuilla ja sammaleella. Sittemmin päästiin sanomalehtipaperiin.

Se ei kuitenkaan tunnu kivalta. Kannustan kokeilemaan, mieluummin muutaman viikon ajan – tiedän, mistä puhun.

Kakka on biodiversiteettiä, jonka vessapaperi vie parhaassa tapauksessa kompostiin. Se tukee elämän monimuotoisuutta.

Siihen Greenpeace ei puutu. Tai oikeastaan, en tiedä, mitä kakalle pitäisi Greenpeacen mielestä tehdä. Mitä se mahtaa itse sille tehdä?

Sen tiedän, että taiwanilaiset tietävät.

Taiwan on länsimaisella tavalla järjestäytynyt yhteiskunta Aasiassa. Siellä sattui lähtemään liikkeelle huhu sellun hinnannoususta. Siis sellun.

Sen seurauksena myös sellun jatkojalostustuotteiden hintaa alettiin ihmetellä. Taiwanilaiset ovat siis tässä suhteessa fiksumpia kuin monet suomalaiset, jotka eivät ymmärrä, että sellu on välituote.

Sellusta tehdään paperia. Kun taiwanilaiset tajusivat, että sellun hinta nousee, mitä he tekivät?

Kävivätkö taiwanilaiset hamstraamaan aanelosia, kävivätkö ostamaan sanomalehtipaperia?

Ei, he kävivät hamstraamaan sitä kaikkein tärkeintä, vessapaperia. Ja silti, uumoiltu hinnankorotus oli vain 30 prosenttia.

Miten kävi? Aika pahasti. Jopa Taiwanin pääministeri joutui ottamaan asiaan kantaa.

Kuvitelkaa, miten Greenpeacen kakkapuheeseen suhtauduttaisiin, jos pääministeri Juha Sipilä joutuisi vetoamaan, että älkää nyt hemmetissä hamstratko kakkapaperia, kyllä sitä riittää.

Taiwanissa pääministeri otti maaliskuun alussa yhteyttä tärkeimpiin vessapaperin toimittajiin ja totesi, että asia on kunnossa. Hyvä niin – yhteiskunta ei sentään järkkynyt kakkapaperin takia.

Ilmastopolitiikka – ymmärrän, vaikka en ymmärräkään

Kävin Luonnonvarakeskuksen seminaarissa, jossa selviteltiin hakkuutähteiden polton ilmastovaikutuksia. Tulos oli, että mitä pienijakeisempaa tähde on, sitä paremmat ovat ilmastovaikutukset – ja esimerkiksi kantoja ei pitäisi polttaa lainkaan.

Tulos lienee pakko hyväksyä, mutta sen ymmärtäminen on hankalaa.

Kantojen suhteen asia on sillä tavalla selvä, että jos ne jätettäisiin metsään, ne säilyisivät hiilivarastona vuoteen 2050 asti, mikä on koko Suomen ilmastokeskustelun ehdoton takaraja. Sen jälkeisestä ajasta ei keskustella, tuli sieltä mitä vaan.

Ja tällä menolla tuleekin. Kun koko globaali ilmastopolitiikka tavoittelee väärää asiaa, tulos ei voi olla kuin väärä.

Se väärä asia on kasvihuonepäästöjen vähentäminen. Oikea olisi jättää fossiiliset raaka-aineet käyttämättä.

Sitä saa, mitä mittaa. On tultu tilanteeseen, jossa tavoitellaan sitä, minkä pitäisi olla seuraus, ja oletetaan, että oikea tavoite saavutetaan tällä tavoin.

Kaikki myöntävät, että ongelmien ainoa todellinen syy on fossiilisten raaka-aineiden käyttö. Silti globaali ilmastopolitiikka jopa kannustaa – pahimmillaan uusien – fossiilisten raaka-ainelähteiden käyttöön.

Me tiedämme, että esimerkiksi Puola paransi takavuosina ilmastosijoituksiaan korvaamalla öljyn ja hiilen käyttöä maakaasulla. Tämä perustui siihen, että maakaasu tuottaa hiilipäästöjä energiayksikköä kohti vähemmän kuin muut fossiiliset polttoaineet.

Jopa ympäristötutkijat vertasivat Suomen huonoksi leimattua menestystä Puolaan. Ketään ei kiinnostanut, että se perustui uusien maakaasulähteiden käyttöönottoon.

Mutta kantoja ei saisi polttaa.

Luonnonvarakeskuksen tutkija Aapo Rautiainen sanoi seminaarissa, että ilmastonmuutoksen kannalta oleellista on, paljonko hiiltä on nimenomaan ilmakehässä. Kantojen sijaan olisi siis parempi polttaa vaikka maakaasua.

Maakaasun poltto kuitenkin lisää hiilen määrää elonkierrossa. Ja sen voin vakuuttaa, että mitä enemmän elonkierrossa on hiiltä, sitä vaikeampi sitä on pitää pois ilmakehästäkään.

Mutta tähän ongelmaan emme törmää ennen vuotta 2050. Sen jälkeen saa tulla mitä vaan.

Ilmastopolitiikka kannustaa myös jätemuovin polttamiseen, koska jäte ylipäätään on luokiteltu ilmastoneutraaliksi polttoaineeksi. Näin siitä huolimatta, että muovin ongelma – ikuinen säilyvyys – on myös sen vahvuus: se olisi ikuinen hiilivarasto, ellei ilmastopolitiikka kannustaisi sen polttamiseen.

Säilyvyys ei ole muovin ongelma, vaan meidän tapamme levitellä sitä kaikkialle. Muovi pitäisikin käytön jälkeen kerätä ja sitten käyttää uudelleen tai kierrättää, ja jos se on mahdotonta, loppusijoittaa turvallisesti.

Näin ei kuitenkaan tehdä, ainakaan vielä. Sen sijaan jätemuovi poltetaan, vaikka se lisää hiilen määrää sekä ilmakehässä että elonkierrossa. Ilmastopolitiikka nyt vaan on määritellyt sen ilmastoneutraaliksi.

Mutta kantoja ei saisi polttaa.

Tilaisuudessa puhuttiin myös korvaamisesta – siis siitä, että puuta käyttämällä voimme korvata fossiilisten raaka-aineiden käyttöä. Suomen ympäristökeskuksen tutkija Sampo Soimakallion mukaan tästä puhuminen on hankalaa, koska siinä nykytilannetta verrataan ”vaihtoehtoiseen todellisuuteen” – siis johonkin, jota ei ole olemassa.

Olen samaa mieltä, ja en ole. Tosiasiassa aivan kaikkea tulevaisuuskeskustelua tässä maassa haittaa, että nykyhetkeä verrataan johonkin tulevaisuuteen, siis todellista epätodelliseen.

Tosiasiassa meidän pitäisi verrata vaihtoehtoisia tulevaisuuksia toisiinsa. Ja tulevaisuushan on aina epätodellinen. Näin ajatellen Soimakallion ongelma häviää.

Silti olen samaa mieltä siitä, että korvaamisesta puhuminen on hankalaa. Se jos mikä on irrallaan todellisuudesta.

Ei vain siksi, että puutuotteiden hiilivaraston kasvu on kokonaisuuden kannalta aivan mitätön. Vaan myös siksi, että kukaan ei tiedä, korvaavatko puutuotteet todellisuudessa mitään fossiilista.

Itse asiassa, en ole nähnyt yhtään esimerkkiä, missä fossiilinen raaka-aine olisi jätetty käyttämättä siksi, että on käytetty uusiutuvaa. Muutenkin, pidän lähes varmana, että jokainen vähänkään käytettävissä oleva kaasu- ja öljytippa tullaan myös käyttämään, varsinkin kun ilmastopolitiikka itsekin osittain siihen kannustaa.

Ja kun tipat loppuvat, niistä tulee riita. Näky on, että viimeinen pisara tullaan käyttämään sen panssarivaunun polttoaineena, jonka miehistö valloittaa viimeisen lähteen. Eikä ole ollenkaan varmaa, että se tippa riittää viemään vaunun takaisin kotikonnulle, jos sellaista enää on.

Kirjoitus on julkaistu myös Suomen Metsäyhdistyksen blogina 15.3.2018.

Kuluttaja – tuo energiapolitiikan räsynukke

Sähkölaskun kilpailuttaminen tuli takavuosina jonkinlaiseksi puheenaiheeksi. Jopa kuluttajaviranomaiset kannustivat mokomaan. Kuluttajan osa oli hoksata, että eihän hommassa ole mitään järkeä.

Tarjoukset ovat voimassa vain jonkun kuukauden, minkä jälkeisistä hinnoista ei kerrota mitään. Eikä kilpailuttaminen edes koske suurinta osaa sähkölaskusta, jatkuvasti osuuttaan kasvattavaa sähkön siirtoa. Sitä ei koske mikään markkinatalous, tuskin edes sääntely – vain voima. Enkä nyt tarkoita sähkövoimaa.

Kotisähkön käyttö on aikaa sitten karannut kaiken suunnittelun ulkopuolelle. Voit olla vaikka kokonaan ilman sähköä, lasku ei siitä juuri muutu.

Sähköyhtiöille tämä ei kuitenkaan riitä. Ne haluaisivat (Tekniikka&Talous, 17.1.) liittää sähkölaskuun uuden osan, jossa ne laskuttaisivat käytetyn maksimitehon, tai jonkinlaisen keskiarvon perusteella. Tällä osalla ja siirtomaksulla yhdessä yhtiöt eivät kuitenkaan saisi kerätä enempää rahaa kuin nykyisellä siirtomaksulla, sanoo työ- ja elinkeinoministeriö.

Uskokoon ken tahtoo.

Uudistus veisi kuluttajalta, tuolta energiapolitiikan räsynukelta, viimeisenkin järjen sähkönkäytön suunnittelusta. Ei olisi mieltä aurinkopaneeleissa, ilmalämpöpumpuissa eikä sähkön säästössä, koska lasku olisi aina sama. Ei olisi järkeä pitää yhtäkään sähköistettyä mökkiä talven yli kylmänä.

Mikä märkä uni sähköyhtiölle!

Tämä on kuitenkin vain esimerkki Suomen energiapolitiikasta, jota ei ole. Meillä kaikki energiaan liittyvä alistetaan mille hyvänsä intohimolle – niin rahanahneudelle kuin politiikallekin. Lopputulos on sekasotku, josta eivät hyödy kuin sähköyhtiöt.

Mikä hyvänsä energia-asia, mikä käsitetään ympäristöystävälliseksi, on tehtävä muusta piittaamatta. Niin tuuli, aurinko, puu kuin ydinvoimakin. Niinpä kivihiilellekin on pakko maksa tukea, koska muuten ympäristökaaos kaataisi koko systeemin.

Vielä Kekkosesta päästyäkin energia on ulkopolitiikkaa. Paitsi ettei niin saa sanoa, koska eihän Venäjä kiristä energialla, ja jos kiristääkin, ei ainakaan Suomea, ja jos kiristääkin Suomea niin ei se nyt vaan kiristä.

Hiukkaspäästöttömissä kattiloissa ei saisi polttaa mitään, koska puun poltto saunankiukaassa tuottaa hiukkaspäästöjä. Energiaa ei pitäisi tuoda, mutta jos tuo, huoltovarmuus vaatii varastointia, mutta kun muuta ei voi varastoida kuin fossiilista.

Bioenergia työllistää, mutta ei kannata. Turve lisää huoltovarmuutta, mutta kun sen pitäisi olla ruotsalaista, koska ruotsalainen turve ei ole fossiilista vaikka suomalainen onkin.

Samalla sähköyhtiöt esittävät uudistusta, jossa ei ole ekologian häivääkään. Vastustajiksi yhtiöt ovat nerokkaasti maalittaneet kesämökkiläiset, joiden sähkölasku kasvaisi jopa satoja euroja vuodessa.

Nämä kuulemma vastustavat esitystä pihiyttään. Ei siis siksi, että se on järkeä vailla, ainakin jos ajattelee maan energiapolitiikk… no joo.

Uskomattomasti esitys onnistuu, jos se edes toteutuu toivotusti, olemaan ristiriidassa joka ikisen julistetun energiatavoitteen kannalta, niin paljon kuin niitä tässä maassa onkin.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 5.2.2018.

Syke tutkii luontojärjestöille

Hämmästelin toukokuun lopussa sitä, kuinka merkittävätkin tiedotusvälineet olivat ryhtyneet pitämään luontojärjestöjen esityksiä jotakuinkin virallisina suojelualueina. Mutta maailma yllättää.

Nyt yllättäjä on Suomen ympäristökeskus Syke, joka on tehnyt tutkimuksen ”Suojelualueet ja luonnonsuojelullisesti arvokkaat metsät Barentsin euroarktisella alueella”.

Aiemmin en ole nähnyt, että tieteellisissä tutkimuksissa käytettäisiin ympäristöjärjestöjen luomaa käsitettä ”korkean suojeluarvon metsä” (High Conservation Value Forest). Näitä Syken tutkimus Barentsin alueelta etsi.

Ajattelin ensin, että hyvä. Kas kun luontojärjestöjen määritelmät käsitteelle ovat, kauniisti sanoen, vaihdelleet.

Tutkimuksessa onkin väliotsikko ”Korkean suojeluasteen metsän määritelmä”. Siinä kuitenkin todetaan, että mitään yleistä määritelmää ei ole tehty.

Sen sijaan tutkimus käy läpi erilaisia aluelistauksia. Kuten virallisesti suojellut tai suojelluiksi suunnitellut alueet, vaikka ne kuulemma voivat olla käsiteltyjäkin. Eikä niiden edes tarvitse olla metsiä.

Tutkimuksen metodina on hyväksyä kaikki tietoon saadut suojeluesitykset. Niiden luonnonsuojelullista tasoa ei arvioida.

Mukana on myös poroelinkeinolle tärkeitä alueita, mutta mitä, sitä ei kerrota. Samoin mukana ovat väliaikaisesti suojellut, poronhoidolle tärkeät metsät Inarissa. Silti tutkimus väittää laskevansa mukaan vain biodiversiteettisyistä tärkeitä alueita.

Kaikkien mukaan otettujen alueiden luonnonsuojelullisesta arvosta ei edes tutkimuksen mukaan ole tietoa, mutta sitä ”todennäköisesti on”. Mukana ovat ilmakuvista löydetyt, Metsähallituksen alue-ekologisen suunnittelun kautta suojeltujen alueiden ”tärkeät ympärysalueet”, kaikki ympäristöjärjestöjen arvokkaiksi tai mahdollisesti arvokkaiksi määrittelemät alueet ja lisäksi ”muut, ilmakuvien perusteella arvokkaiksi määritellyt alueet”.

Tällä tavalla takapihan perunamaakin saadaan korkean suojeluarvon metsäksi.

Suomen osalta erilaisia suojelusyitä on lueteltu kolme ja puoli sivua, Ruotsin osalta puoli. Suomen suhteellista huonoutta korostetaan silläkin, että Ruotsin laajat, suojellut tunturiylängöt on laskettu metsiksi, vaikka niillä ei ole juuri puita nähty.

Tutkimus laillistaa ympäristöjärjestöjen tulkinnan kansainvälisesti hyväksytyistä Aichi-suojeluperiaatteista. Järjestöjen mukaan vain tiukan suojelun alueet täyttävät periaatteissa vaaditun 17 prosentin suojelutason. Selvitys vetoaa samaan, toistuvasti.

Todellisuudessa Aichi-sopimus ei edellytä tiukkaa suojelua. Suomen Aichi-kelpoisuutta tarkastellaan sopimusmaiden välisessä prosessissa, ei Sykessä. Prosessin tulos on yksiselitteinen: Suomi täyttää vaatimukset kirkkaasti.

Tutkimus kuitenkin tuo luontojärjestöjen esityksille kauan kaivatun arvovallan. Sitä, miksi arvostettu valtion tutkimuslaitos alentuu näinkin heikoin perustein yksittäisten etutahon palvelukseen, on vaikea käsittää.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 19.1.2018.
Suomen ympäristökeskus julkaisi kirjoitukseen vastineen, joka löytyy täältä. Maaseudun Tulevaisuudessa käytiin kirjoituksesta erittäin hyvää keskustelua, joka on luettavissa täällä. Keskustelun perusteella tästä kirjoituksesta on poistettu seuraavat, ilmeisen virheelliset virkkeet: "Mukaan on laskettu esimerkiksi osa niin sanotussa dialogiprosessissa yhteisesti hylätyistä luontojärjestöjen esityksistä. Metsähallitus kävi prosessia luontojärjestöjen kanssa."

Voiko kuolleen tappaa?

Olen kotoisin Kemijärveltä ja pysynyt hengissä pitkälti vesivoimarakentamisen turvin. Isän palkka maksettiin Kemijoen rakentamisen johdosta maksetuista kalakorvauksista. Näiden korvausten seassa kasvoin, kalanviljelylaitoksella.

Tiedän täsmälleen, kuinka monimutkainen asia on pohjoisen vesivoimarakentaminen. Olin soutajana, kun isä teki Näskän- ja Paattinkijärvien välissä olevassa bifurkaatiolammessa kalantutkimusta. Olen käynyt maailman hienoimmassa vesivoimalassa Jumiskossa.

Marraskuun lopussa näin WWF:n, Suomen luonnonsuojeluliiton, Suomen Vapaa-ajankalastajien Keskusjärjestön, Paliskuntain yhdistyksen, Luonto-Liiton, Greenpeacen ja Birdlifen tiedotteen, jossa ne vetosivat ”Kemijoki Oy:n hallitukseen: Kemijoen viimeinen luonnontilainen osuus säilytettävä”. Tiedotteen mukaan ”Kemijoki Oy on suunnitellut rakentavansa Rovaniemelle uuden vesivoimalaitoksen, joka tuhoaisi Kemijoen viimeisen luonnontilaisen osuuden”.

Sanottakoon heti, että minulla ei ole vahvoja kantoja uuden vesivoiman suhteen. Ehkä juuri siksi haluaisin, että ne, joilla sellaisia on, perustelisivat niitä tosipohjaisilla argumenteilla.

Sillä eihän se jokiosuus, minne voimalaitosta suunnitellaan, mitenkään voi olla luonnontilainen. Sen yläpuolella on tavattoman isoja järviä, vaikka nyt Kemijärvi, joita on säännöstelty vuosikymmenet. Lisäksi ylävirrassa on lukuisia voimalaitospatoja ja kaksi jumalattoman suurta tekojärveä.

Jos tällainen joki on luonnontilassa, koko käsite on määritelty uudelleen. Tosin en tiedä, miten.

Toiseksi, jos jokiosuus sitten olisikin luonnontilassa, millä ihmeen perusteella se olisi viimeinen? Juuri tällaisen puheen toisessa ulottuvuudessa Suomen viimeiset vanhat metsät aiotaan vuodesta toiseen hakata juuri nyt, vaikka niitä on suojeltukin enemmän kuin missään muualla.

Jos tämä Kemijoen pätkä on luonnontilainen, sitä suuremmalla syyllä sitä on myös Kemijärven yläpuolinen Kemijoki, ihan Kemihaaran latvoille asti. Missä kohtaa Kemijoki muuttuu Kemihaaraksi, siitä toki voidaan keskustella.

Esimerkiksi Helsingin Sanomien artikkelin yhteydessä julkaistussa kartassa Kemihaaraa ei olekaan, se on Kemijokea ihan Tulppioon asti. Järjestöjen väitteen mielettömyyttä lehti ei silti havainnut, tai ainakaan raportoinut.

Tiedotteen mukaan virtakohtien katoaminen olisi kuolinisku vaellussiialle. Voin olla väärässä, mutta eihän vaellussiika ole vaeltanut enää vuosikymmeniin Kemijoessa – ei edes Ounasjoessa – muuten kuin poikasena ihmisen kuljettamissa astioissa.

Voimalaitos siis tappaa jo kertaalleen kuolleitakin, vai?

Kuulemma porojen ”laidunmaiden pirstoutuminen aiheuttaisi ongelmia”. Miten voi puhua ”pirstoutumisesta”, jos jokiuoma lisää leveyttään patoamisen takia?
Kysyin asiaa parilta allekirjoittajalta verkossa. WWF myönsi, että jokiosuus ei ole luonnontilainen, mutta vakuutti, että se kuitenkin on arvokas.

Jos näin on, eikö sitä pysty todistamaan faktoilla? Miksi juuri luonnonsuojelua saa perustella millä hyvänsä puheella? Esimerkiksi jokiosuuden ”viimeisyyttä” WWF:n ei mielestään tarvinnut kommentoida lainkaan.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 20.12.2017.

Metsien käyttö on ratkaisu, ei itsepetos

Kirjoitin alla olevan kommentin Anna-Liina Kauhasen kirjoitukseen Helsingin Sanomissa 19. marraskuuta. Koska kommenttia ei julkaistu, julkaisen sen tässä:

"Anna-Liina Kauhanen arvosteli Suomen ilmastopolitiikkaa (HS, 19.11.2017) ”Suomen hieno sijoitus maailman parhaiden ilmastopolitiikan tekijöiden listalla on itsepetosta” itsepetokseksi, koska se ajaa vain metsäteollisuuden etua. Jos ajaisikin, mitä vikaa siinä olisi?

Eikö ilmastonmuutoksen torjunta saa olla tuottavaa liiketoimintaa? Tämähän on hyväksytty jopa tavoitteeksi esimerkiksi aurinko- ja tuulivoiman osalta, vaikka niistä ei ole kannattavia saatukaan.

Saksalaisen ympäristöjärjestö Germanwatchin opastamana Kauhanen on huolissaan siitä, että lisääntyvä metsien käyttö pienentäisi väliaikaisesti metsien hiilinielua. Kuitenkin järjestön kannattama aurinko- ja tuulivoiman rakentaminen on tuottanut ilmastopäästöjä jo ennen käyttöönottoaan, ja aivan muissa kertaluokissa kuin Suomen veikattu hiilinielun pieneneminen.

Esimerkiksi Stanfordin yliopiston mukaan maailman aurinkoenergiajärjestelmä on vasta näinä vuosina tuottanut energiaa yhtä paljon kuin sen rakentaminen on vienyt – pääosin kiinalaista hiilisähköä. Suomessa hyötysuhde on vieläkin huonompi.

Rakentaminen käyttää fossiilista energiaa vielä pitkään. Eikö tästä vaikeneminen ole itsepetosta?

Ympäristöjärjestöt vastaavat, että joskushan tulevaisuuden energiajärjestelmä on rakennettava. Tulevaisuuden rakentamisesta on kyse myös metsien lisäkäytössä.

Esimerkiksi Luonnonvarakeskuksen Metsä 2060 -arviot osoittavat, että käyttämällä metsiämme oikealla tavalla ja nyt, saamme ennen näkemättömän hiilinielun silloin kun Pariisin sopimus sellaisia vaatii, siis tämän vuosisadan loppupuolella. Mutta ympäristöliikkeen puheissa ei kuulu vuoden 2060 jälkeen elävien polvien ääni millään tavalla.

Metsien käyttö on ratkaisu. Metsäala pystyy luomaan kestäviä ratkaisuja fossiilisten raaka-aineiden korvaamiseksi, mistä tulee lisää näyttöä päivä päivältä.

Pitäisikö niistä luopua siksi, että joku onnistuu tekemään siitä tuottavaa taloustoimintaa? Eikö sen päinvastoin pitäisi olla kaikkien muidenkin etu?"