Eliitti luo ilmastopopulismia ihan itse

Anna-Stina Nykänen kirjoitti Helsingin Sanomissa 13. syyskuuta korkeasti koulutettujen kukkoilusta, joka lietsoo populismia. Nykäsen esimerkkeinä olivat Sanna Marinin ja Jussi Saramon kohtaama halveksunta, toisen siksi että hän on työskennellyt kaupan kassana, toisen siksi, että hänellä on ”vain” datanomin koulutus.

Minulle tuli kirjoituksesta mieleen Kuntalehden juttu kesän alussa. Siinä kerrottiin Kuntaliiton teettämästä ilmastokyselystä kuntapäättäjille. Artikkeli kertoo tyrmistyttävän elitistisestä ilmastokeskustelusta. 

Kyselyn päätulos oli, että kuntapäättäjät epäilevät suomalaisten mahdollisuuksia vaikuttaa globaaliin ilmasto-ongelmaan. Lehtijutun mukaan tämä varsin realistinen mielipide tulkittiin tutkimuksen tiedotustilaisuudessa ilmastonmuutostyön vastustamiseksi, mitä esimerkiksi Lahden kaupunginjohtaja Pekka Timonen oli luonnehtinut ”pysäyttäväksi”.

Mutta eikö ole selvä fakta, että viisimiljoonaisen kansan mahdollisuudet ratkaista kahdeksan miljardin ihmiskunnan aiheuttama ongelma ovat pienet? Täysin ilmastoaktivistien opettamalla tavalla Timonen kuitenkin päättelee tämän päivänselvyyden sanojat haluttomiksi ilmastotyöhön, ehkä jopa asenneviallisiksi.

Tällaisessa ei tietenkään ole järjen häivää.

Varsinkin kun saman kyselyn mukaan enemmistö kuntapäättäjistä suhtautuu ilmastotyöhön myönteisesti. Aivan järkevästi he ajattelevat, että ilmastotyölle on muitakin perusteita kuin se, että Suomi ratkaisee koko ihmiskunnan ongelman. 

Kuntalehden mukaan ristiriita haluttomuuden – jota siis ei ole – ja myönteisten asenteiden välillä kiteytyy talouteen ja alueellisiin eroihin. Kuntapäättäjien mukaan se, mikä sopii ratkaisuksi jossakin, ei sovi ratkaisuksi kaikkialla.

Tämän ympäristönsuojelun perusteisiin kuuluvan itsestäänselvyyden toteaminen tuomitaan artikkelissa varautuneisuudeksi. Silti kyse voi olla jopa päinvastaisesta, kuten kustannustehokkaimpien ratkaisujen etsimisestä.

Kuntapäättäjiä huolettaa myös tasa-arvo. Monet ajattelevat, että ilmastotyötä tehdään vain aktivistien kanssa, se tukee eliitin työpaikkoja ja unohtaa vähäosaiset. Tämä ongelma tulisi Timosen mukaan hoitaa viestimällä ilmastonmuutoksesta ”laaja-alaisesti ja muutosta normalisoiden”.

Timonen ei siis näe ongelmaa siinä, että ilmastotyö syrjäyttää vähäosaisia. Jos he eivät tätä hyväksy, heidät pitäisi vain saada viestinnällä tuntemaan tilanteensa normaaliksi.

Kun tällaista lukee, ei todellakaan tarvitse ihmetellä, mistä syntyy populismin myrkkykaavun saanut poliittisen päätöksenteon vastustus.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 25.9.2020.

Kaipola näyttää kaapin paikan

UPM sitten päätti panna Kaipolan kiinni. Päätös sattui jopa henkilökohtaisesti: juuri Kaipolan mainiot insinöörit avasivat minulle paperinteon salaisuudet Toimittajat metsätaloudessa -kurssilla.

En osaa arvostella päätöstä. Minua hämmästyttää esimerkiksi Erkki Tuomiojan varmuus, että Kaipola tuotti voittoa mutta ei tarpeeksi ja siksi se piti panna kiinni.

Samoin, kuulemma, Stora Enson Kemijärven-sellutehdas kannatti. Vaikka, tai koska olen kotoisin Kemijärveltä, en suin surminkaan osaa sanoa senkään kannattavuudesta mitään. 

Keskustelu Kaipolan sulkemisen syistä on ollut kummallista. Tutkijat ovat yleensä puhuneet järkeä – eli että selitys on kaikkea muuta kuin yksinkertainen – kun taas poliitikoille on kelvannut vain yksi syy kullekin.

Puoluekannasta on voinut päätellä, mikä se syy on. Sama pätee journalisteihin, jos on vähänkin seurannut heidän kirjoitteluaan. Kaipolan päältä on hyvä huudella, kun se on kuollut.

Vähemmälle huomiolle on jäänyt yhteiskunnallinen keskustelu. Sitä seuraamalla havaitsee, että merkittävä osa Suomesta ei edes halua, että metsiä käytetään. Ei, vaikka heidänkin elinolonsa ovat ratkaisevasti riippuvaisia metsien käytöstä.

Jos maa on täynnä vastentahtoista väkeä, miksi kukaan haluaisi investoida? 

Elokuussa suomalaiset peliyhtiöt lahjoittivat rahaa metsien ottamiseksi pois talouskäytöstä. Kritiikitön journalismi kutsui tätä suojeluksi ja piti sitä yksinomaan hyvänä juttuna.

Suomen peliala ei ole tässä pioneeri. Yhdysvaltain autoteollisuus on jo pitkään viherpessyt mainettaan suojelemalla metsiä ja samaa tekee monikansallinen Kone Suomessa Koneen säätiön kautta.

Ketään ei kiinnosta viherpesun vaikutus toiseen teollisuudenalaan eikä sen tuomaan hyvinvointiin. Kukaan ei kysy, miksei peliala pese mainettaan tarjoamalla rahaa esimerkiksi peliriippuvaisten tueksi. 

Metsäalalla taas on raudanluja ohje, että mainetta ei pestä muiden kustannuksella. Ehkä se on naiivia, mutta se on kuitenkin rehellistä ja siitä on pidetty kiinni. Mainevoittoja sillä ei saa, mutta se tuo paremman mielen.

Vaikka metsäala näyttääkin kelpaavan minkä hyvänsä roskan viherpesuun, on yksi poikkeus: metsäala itse.

Vaikka ala sitoo omat ja monen muunkin hiilidioksidipäästöt, se ei riitä. Metsien käyttöä pitäisi rajoittaa poliittisin päätöksin, jotta saataisiin lyhytaikainen, täysin kestämätön nielu.

”Se olisi teollisuudelle signaali ja sokki: älkää investoiko tänne”, sanoi professori Petri Parvinen forest.fi-verkkolehdessä 27.3.2019.

Kaipola osoittaa, että Parvisen huoli ei ole turha. 

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 31.8.2020.

Vain työ tuo raha-arvon luonnonvaralle

 

Luin kesäkuisesta tiedotteesta, että Boston Consulting Group -konsulttiyhtiö oli määritellyt hinnan Suomen metsille. Tiedotteen mukaan kyse oli nimenomaan rahallisesta (financial) arvosta.

 

Yhtiön mukaan Suomen metsien arvo on 240–510 miljardia euroa. Määrä on huimaava, 1–2 kertaa Suomen koko pörssin arvo. Siitä kaksi kolmasosaa tulee metsien ilmastoarvosta – mitä se sitten tarkoittaakaan.

 

Konsultin kuuluu tietenkin laskea kaikenlaista. Pieni kritiikki on ehkä paikallaan.

 

Takavuosina muutamat suurvisiirit laskeskelivat Suomen metsien tuottoa mustikantuotannon perusteella. Tuotto oli suunnaton, verrattuna metsätalouteen. Se laskettiin niin, että arvioitiin metsään kasvaneiden marjojen määrä ja kerrottiin se niiden kilohinnalla torikaupassa.

 

Miten yksinkertaista!

 

Jos kuitenkin totuus kiinnostaa, yhdelläkään metsän puulla, varvulla tai marjalla ei ole ensimmäistäkään taloudellista arvoa, jos ihminen ei sitä kerää ja tuo metsästä pois. Eikä sekään riitä.

 

Sen lisäksi pitää olla markkinat, eli joku, joka haluaa maksaa tästä kaikesta vähintään niin paljon, että työstä saa palkan. Luonnontuotteena mustikka saa raha-arvon vasta sitten, jos joku suostuu maksamaan tätäkin enemmän.

 

Jotta luonnontuote saisi rahallisen arvon, sen täytyy päästä markkinoille. Ja markkinaa ei ole, ellei ole työtä tekevää välikättä ja hinnan hyväksyvää ostajaa. Metsään jäävien mustikoiden rahallinen arvo on pyöreä nolla.

 

Boston Consulting Groupin arvio Suomen metsien arvosta on yhtaikaa tarpeellinen ja hölmö. Tarpeellinen siksi, että se kertoo metsien mahdollisuuksista. Hölmö siksi, että se ikään kuin väittää näitä mahdollisuuksia todellisuudeksi.

 

Metsänomistajan kannalta on vain mielenkoostetta kuulla, että hänen metsänsä arvo on 100 000 euroa, jos siitä kaksi kolmasosaa on täysin teoreettista, konsulttiyhtiön toimistossa luotua laskennallista arvoa.

 

Jos joku tätä epäilee, kannattaa etsiä metsälle ostaja, joka maksaa hakkuualueesta kolminkertaisen hinnan alueella kasvavan puun markkinahintaan verrattuna, vaikka ilmastoarvon takia.

 

Mutta ei konsulttiyhtiö kuitenkaan täysin pihalla ole hankkeessaan. Sitä, mitä yhtiö suosittelee, ei useimmiten kerrottu Suomen tiedotusvälineissä.

 

Metsätuotannon osalta yhtiöllä on kaksi suositusta, jotka tuntuvat suomalaisessa mittakaavassa vaatimattomilta: maapallolle pitää luoda uusia metsiä, niin talouskäyttöön kuin suojeluunkin. Lisäksi pitää lisätä puupohjaisten tuotteiden kierrätystä.

 

Näissä molemmissa Suomi ja sen metsäala ovat tietenkin edelläkävijöitä jo nyt.

 

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä  29.7.2020.

Taru on totuutta ihmeellisempi – esimerkkejä Greenpeacen viestinnästä

Pekka Rahko jakoi Twitterissä 12. elokuuta Suomen Luonnon jutun Viisi myyttiä luonnonmetsistä, osa 5, saatteella että "Uudempien tutkimustulosten perusteella vanhat metsät ovat hiilinieluja. Biomassan hiilivaraston kasvu jatkuu pitkään – kenties satoja vuosia – vaikkakin kasvunopeus heikkenee metsän ikääntyessä."

 

 

Menin tätä sitten kommentoimaan sanomalla, että ”Suomen Luonto on tehnyt ennenkin juttuja itse keksimistään metsäalan myyteistä. Esimerkiksi nykyään kukaan ei ajattele metsäalalla niin, että koska vanhat metsät eivät toimi hiilinieluina, ne ’tulisi hakata ja niiden tilalle pitäisi istuttaa nopeasti kasvavia nuoria metsiä’”, niin kuin Suomen Luonnon kirjoituksessa väitettiin.

Seuranneesta keskustelusta ilmeni, että itse asiassa siteerattu Suomen Luonnon juttu olikin juuri niitä aiemmin tehtyjä juttuja, vuodelta 2015.

Samassa ketjussa myös Greenpeacen metsävastaava Matti Liimatainen puuttui keskusteluun ja lupasi todisteita siitä, että vanha metsä todella on hiilinielu. Liimatainen lähetti kaikkiaan 17 päivitystä, ensimmäisenä tämän:

Liimatainen väitti minun kyseenalaistaneen tutkimusta. Ihmettelin, että missä. Eihän esimerkiksi Suomen Luonnossa edes mainittu mitään tutkimusta, mitä voisi kyseenalaistaa, sanottiinpahan vain tutkimustulos ja -vuosi. Jos tällaista todistelua ei oikopäätä usko, se tuskin on ainakaan tutkimuksen kyseenalaistamista.

Liimataisen mukaan olin myös väittänyt, että vanha metsä ei ole hiilinielu. Sellaista väitettä en noista teksteistä löydä, mutta totta on, että suhtaudun väitteeseen epäilyksellä.

Tässä tukeudun ennen kaikkea tutkimukseen. Jos tutkimus kääntyy toiselle tolalle, luovun epäilyksistäni.

Liimatainen siis lupasi lähettää tutkimusviitteitä, jotka todistavat, että vanha metsä on hiilinielu. Olen perehtynyt tähän väitteeseen ennenkin.

Voisi kuvitella, että jos esimerkiksi WWF:n tavoitteisiin sopii esittää vanha metsä hiilinieluna ja jos sillä on osoittaa tätä tukevaa tutkimusta, se tuo nämä tutkimukset esiin. Esimerkiksi antaessaan lausuntoa Kansallisesta metsästrategiasta.

Ja niin se tekikin. Se vain, että nämä tutkimukset eivät tältä osin kestä kritiikkiä, kuten osoitin täällä.

Liimatainen lähetti kaikkiaan 15 tutkimusviitettä, joita kommentoin alla yksi kerrallaan. Se, että Liimatainen ei hakenut väitteidensä tueksi verkkolinkkejä, niin kuin sosiaalisessa mediassa on tapana, ei ollut suurikaan ongelma. Mutta olinpahan senkin ajan ns. poissa pahanteosta.

Ympäristöväitteissä on aina kaksi tärkeää ulottuvuutta: onko väite totta ja onko se oleellinen. Vanhan metsän hiilinielun suhteen unohtuu aina kysyä, että jos sellainen onkin olemassa, onko se millään mittarilla oleellinen, siis oleellisen suuri. Toistaiseksi en ole nähnyt yritystäkään tämän asian selvittämiseksi.

Vanhan metsän hiilinieluväitteiden tueksi esitetetyt tutkimukset ovat hyviä tutkimuksia. Mutta yleensä ne eivät ota huomioon luonnonmetsien hiilipäästöjä, jotka johtuvat metsätuhoista – siis metsäpaloista, hyönteistuhoista ja vastaavista.

Nämä hiilipäästöt ovat kuitenkin oleellinen osa luonnonmetsän dynamiikkaa, mitä esimerkiksi ympäristöjärjestöt kovin korostavat silloin, kun ne vastustavat väitettä siitä, että avohakkuu jäljittelisi metsätuhoa.

Vanha metsä – tai mikä hyvänsä – on tietenkin helppo osoittaa hiilinieluksi, jos ottaa huomioon vain hiilen sitoutumisen ja sivuuttaa sen, missä hiiltä vapautuu.

Seuraavassa käyn läpi kaikki 15 Liimataisen tutkimusviitettä. Toisin kuin Liimatainen, annan myös linkit, sikäli kuin olen niitä löytänyt, niin että voitte itse selvittää, puhunko puuta, heinää vai jotakin muuta.

1. Carey, E.V., Sala, A., Keane, R. & Callaway, R.M. (2001): Are old forests underestimated as global carbon sinks? Global Change Biology 7: 339–344. Tutkimus löytyy täältä. Kuten tiivistelmästä havaitaan, tutkimuksessa ei ole otettu metsätuhoja huomioon millään tavoin.

2. Desai, A.R., Bolstad, P.V., Cook, B.D., Davis, K.J. & Carey, E.V. (2005): Comparing net ecosystem exchange of carbon dioxide between an old-growth and mature forest in the upper Midwest, USA. Agricultural and Forest Meteorology 128: 33–55. Tutkimus löytyy täältä. Kuten tiivistelmästä havaitaan, tutkimuksessa ei ole otettu metsätuhoja huomioon millään tavoin. 

3. De Wit, H.A. & Kvindesland, S. (1999): Carbon stocks in Norwegian forest soils and effects of forest management on carbon storage. Rapport fra skogforskningen, Supplement 14. 52 pp. Tutkimus löytyy tätä kautta. Kuten jo tutkimuksen nimestä, mutta varsinkin linkin takaa löytyvästä tiivistelmästä havaitaan, se ei edes yritä selvittää sitä, onko vanha metsä hiilinielu vai ei.

4. Knohl, A., Schulze, E.-D. & Wirth, C. (2009): Biosphere-atmosphere exchange of oldgrowth forests: process and pattern. Pp: 141–158 in Wirth, C., Gleixner, G. & Heimann, M. (eds) Old-Growth forests – function, fate and value. Heidelberg, Springer-Verlag. Kyseessä on saksalaisen kustantajan myymä kirja, jonka voi tilata täältä. Tässä vaiheessa sen todistusvoimaan on mahdotonta ottaa kantaa.

5. Kutsch, W.L., Kolle, O., Rebmann, C., Knohl, A., Ziegler, W. & Schulze, E.D. (2008): Advection and resulting CO2 exchange uncertainty in a tall forest in central Germany. Ecological Applications 18: 1391–1405. Tutkimus löytyy täältä. Tiivistelmän perusteella on helppo havaita, että tutkimuksella ei ole mitään tekemistä sen kanssa, onko vanha metsä pysyvä hiilinielu vai ei.

6. Law, B.E., Thornton, P.E., Irvine, J., Anthoni, P.M. & Van Tuyl, S. (2001): Carbon storage and fluxes in ponderosa pine forests at different developmental stages. Global Change Biology 7: 755–777. Tutkimus löytyy täältä. Liimataisen lähteistä tämä oli siitä poikkeuksellinen, että tiivistelmässä puhuttiin myös metsätuhoista: ”Simulaatiot osoittavat, että vanhan metsän tapauksessa aika, mikä vaaditaan metsäpalon vapauttaman hiilen uudelleen sitomiseksi on 50–100 vuotta.”

7. Luyssaert, S., Schulze, E.-D., Borner, A., Knohl, A., Hessenmöller, D., Law, B.E., Ciais, P. & Grace, J. (2008): Old-growth forests as global carbon sinks. Nature 455: 213–215. Tutkimus löytyy täältä. Tutkimuksen tiivistelmä päättyy sanoihin ”uskomme kuitenkin, että suuri osa tästä hiiilestä, myös maaperän hiilestä, karkaa takaisin ilmakehään häiriön sattuessa” – ja häiriö tarkoittaa siis metsäpaloa tai muuta metsätuhoa.

8. Pregitzer, K.S. & Euskirchen, E.S. (2004): Carbon cycling and storage in world forests: biome patterns related to forest age. Global Change Biology 10: 2052–2077. Tutkimus löytyy täältä. Tutkimuksen tiivistelmässä sanotaan: Metsän iän ja metsätuhojen yhteyden ymmärtäminen on oleellista hiilikierron ymmärtämisen kannalta.

9. Röser,C.,Montagnani,L.,Schulze,E.-D.,Mollicone,D.,Kolle,O.,Meroni,M.,Papale,D.,Marchesini,L.B., Federici,S.&Valentini,R. http://2002.Net CO2 exchange rates in three different successional stages of the “Dark Taiga” of central Siberia.Tellus54B: 642–654. Valitettavasti haku tällä tekstillä, vaikka sitä yritti korjaillakin, ei tuottanut tuloksia.

10. Tefs, C. & Gleixner, G. (2012): Importance of root derived carbon for soil organic matter storage in a temperate old-growth beech forest – Evidence from C, N and (14)C content. Forest Ecology and Management 263: 131–137. Tutkimus löytyy täältä. Kuten tiivistelmästä havaitaan, tutkimuksessa ei ole otettu huomioon metsätuhoja miltään osin.

11. Schulze, E.-D., Körner, C., Law, B. E., Haberl, H. & Luyssaert, S. (2012): Large‐scale bioenergy from additional harvest of forest biomass is neither sustainable nor greenhouse gas neutral. GCB Bioenergy 4: 611–616. Tutkimus löytyy täältä. Kuten jo otsikosta, mutta myös tiivistelmästä ilmenee, tämä tutkimus käsittelee lähinnä bioenergian tuotantoa.

12. U, K.T.P., Falk, M., Suchanek, T.H., Ustin,S.L.,Chen,J., Park,Y.-S.,Winner,W.E.,Thomas, S.C., Hsiao, T.C., Shaw,R.H., King,T.S.,Pyles, R.D., Schroeder, M. & Matista, A.A. (2004): Carbon dioxide exchange between an old-growth forest and the atmosphere. Ecosystems7: 513–524. Tutkimusta oli kovin vaikea löytää haulla, mutta lopulta se onnistui. Tutkimus löytyy täältä. Tämä tutkimus oli Liimataisen viitteistä ainoa, jonka tiivistelmässä sekä kommentoitiin metsätuhojen vaikutusta että väitettiin, että vanhan metsän hiilivarasto kasvaa niistä huolimatta, mutta että kasvu heikkenee ajan kanssa. Eniten vanhan metsän hiilidynamiikan suhteen kuitenkin korostettiin, että siitä ei tiedetä kovinkaan paljon. Esimerkiksi puiden kuolleisuudesta vanhoissa metsissä ei tämän tekstin mukaan tiedetä juuri mitään.

12. Wardle, D.A., Jonsson, M., Bansal, S., Bardgett, R.D., Gundale, M.J. & Metcalfe, D.B. (2012): Linking vegetation change, carbon sequestration and biodiversity: insights from island ecosystems in a long-term natural experiment. Journal of Ecology 100: 16–30. Tutkimus löytyy täältä. Tiivistelmässä sanotaan, että pystymme osoittamaan, että hiilen sitoutuminen maan päällä laskee ja maaperässä nousee lineaarisesti ainakin 5000 vuotta metsäpalon jälkeen.

13. Wardle, D.A., Hörnberg, G., Zackrisson, O., Kalela-Brundin, M. & Coomes, D.A. (2003): Long-term effects of wildfire on ecosystem properties across an island area gradient. Science 300: 972–975. Tutkimus löytyy täältä. Tämän tutkimuksen tiivistelmässä arvioitiin poikkeuksellisesti myös sitä, kuinka paljon vanhaan metsään hiiltä kertyy: ”…kun metsäpalosta kuluu aikaa, karikkeen maatuminen hidastuu nopeammin kuin ekosysteemin tuottavuus. Tämä kasvattaa maaperän hiilivarastoa metsäpalon jälkeen. Jokainen vuosisata ilman metsäpaloa sitoo puoli kiloa hiiltä jokaisen neliömetrin humukseen.”

14. Wirth, C. & Lichstein, J.W. (2009): The imprint of species turnover on old-growth forest carbon balances – insights from a trait-based model of forest dynamics. pp. 81–113 in Wirth, C., Gleixner, G. & Heimann, M. (eds) Old-Growth Forests – function, fate and value. Heidelberg, Springer-Verlag. Tässä Liimataisen viestintä meni vähän sekavaksi enkä oikein ymmärtänyt, mistä tutkimuksesta on kyse, mutta mahdollisesti tästä. Toisaalta, tämä on sama julkaisu kuin kohdassa 4. Toinen vaihtoehto on tämä. Mutta tässäkään tutkimuksessa ei ole käsitelty metsäpaloja tai muita häiriöitä millään tavoin.

15. Zhou, G.Y., Liu, S.G., Li, Z. et al. (2006): Old-growth forests can accumulate carbon in soils. Science 314: 1417–1417. Tutkimus löytyy täältä. Tässäkään tutkimuksessa ei käsitelty metsätuhoja lainkaan.

Nämä olivat Liimataisen tutkimusviitteet.  Hän haluaa antaa listastaan kunnian WWF:n Panu Kuntulle ja pyytää häntä, jos tämä ei riitä, lähettämään lisää esimerkkejä. 

Lopuksi haluan kiittää minäkin. Jos tämä jotakin opetti, niin sen, että todellakin, metsän ikääntymisen ja hiilensidonnan suhde vaatii lisää tutkimusta.

Asia on luonnontieteellisesti kiehtova ja on inhimillisesti kiinnostavaa, että siihen on pakotetusti oltava joku mielipide. Ainakin niissä piireissä, missä metsäasioista keskustellaan.

Luonto turvataan arkisella työllä

Lempisitaattini on Attac-liikkeen perustajalta Ignacio Ramonetilta: on perustavaa laatua oleva virhe kuvitella maailma sellaiseksi kuin se tiedotusvälineissä kuvataan. Itse olen jatkanut tätä: virhe kasvaa, kun sen tekee journalisti työssään.

Uutiset kertovat isoista ja äkkinäisistä asioista. Asioiden seuraaminen ei ole journalismin vahvin puoli, ellei asia ole riittävän iso.

Muutos taas tapahtuu usein pienin askelin. Niinpä se jää huomaamatta.

Toimituspäällikkö Jussi Eronen kirjoitti Suomen Kuvalehden pääkirjoituksessa 29.5. pölyttäjistä. Viittauksia oli Sauli Niinistön tupajumikommenttiin vuodelta 1997, vuoden 2020 ”sointiin” – siis ei ”uutisointiin”, vaikka kaikki tieto kirjoituksessa on uutisista.

Kirjoituksessa viitattiin myös Euroopan unionin päätökseen monimuotoisuuden heikkenemisen pysäyttämisestä vuoteen 2020 mennessä ja siihen, mikä on kaatanut hankkeen: ”Meillä on aina jotakin tärkeämpää”.

Oikeasti tämä on kuitenkin tärkeää, ainakin ”meille”. Näyttää siltä, että ulkopuolisen on vaikea tunnistaa metsäalalla tehtyä monimuotoisuustyötä. Sitä ei tehdä suurin sanoin vaan arkisena työnä.

Verrattuna muuhun talouselämään, juuri metsäalalla tätä ruohonjuuritason työtä on tehty systemaattisimmin ja tuloksellisimmin. Sitä ovat tehneet metsäammattilaiset ja tavalliset suomalaiset perhemetsänomistajat. Tässä työssä on esimerkiksi havaittu, että paljon parjattujen avohakkuiden vaikutus monimuotoisuuteen ja vaikka nyt pölyttäjiin ei suinkaan ole yksiselitteisen kielteinen.

Kun kysyin vuoden 2010 uhanalaisarvion tehneiltä tutkijoilta, mikä oli tärkein yksittäinen syy siihen, että metsien uhanalaisilla meni jo tuolloin paremmin kuin muilla, vastaus oli selvä: päätehakkuun yhteydessä kaatamatta jätettävät säästöpuut. Edistys ei siis aina perustu lehtien uutisoimiin suuriin päätöksiin, vaikka suojelupäätöksiäkin on tehty paljon.

Nykyään perhemetsänomistajat jättävät 30 miljoonan euron edestä säästöpuita kaatamatta, omalla kustannuksellaan, joka vuosi. Lisäksi tulevat yhtiöiden ja valtion metsät. Ja uusin keino, harvennushakkuiden yhteydessä jätettävät tekopökkelöt, joita jätetään useita satoja tuhansia kappaleita vuodessa.

Vuoden 2019 arviossa metsien uhanalaisuus oli pysynyt ennallaan. Jos se siis oli kasvussa edellisen arvion aikaan vuonna 2010, niin kuin moni tuolloin väitti, käänteen parempaan on täytynyt tapahtua, muuten ei olisi päästy samalle tasolle kuin kymmenen vuotta aiemmin.

Havaintojeni mukaan tällaista uutista ei kuitenkaan ole näkynyt missään journalistisessa mediassa.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 27.6.2020.

Missä on Ylen journalistinen kritiikki?

Valitan: Antero Okkosen mukaan hyvässä journalismissa otsikko ei saa olla kysymys. Mutta jos sen kuitenkin on oltava kysymys, jutussa täytyy olla vastaus kysymykseen.

Tämä olisi yleisön palvelua, johon en nyt yletä. Vastaus löytyy vain Ylestä.

Sain kysymyksen metsien tuhosuuntaisen käytön suhteen. Todisteena oli Ylen juttu otsikolla ”Selvitys: Suomi on yksi huonoimpia metsien monimuotoisuuden säilyttäjiä – tutkijan mukaan ikuinen kiista avohakkuista ei ole ratkaisevaa”.

Kysyjän mielestä juttu on rankkaa todistusaineistoa. Niin olisi minustakin, jos edes juttu todistaisi otsikon pääväitettä jollakin tavalla, saati siteeratut tutkimukset.

Mutta ei.

Jutun alussa sanotaan näin: ”Nopeasti uhanalaistuneen hömötiaisen on enää vaikeaa löytää pesäkoloa itselleen suomalaismetsästä, koska lahot puut, joihin kolon saisi nokalla hakattua, loistavat poissaolollaan.”

Tosiasiassa kuitenkin sekä lahopuiden että suurten puiden määrä on viime 20 vuoden aikana lisääntynyt Suomen metsissä. Tämä näkyy selvästi Valtakunnan metsien inventoinneista.

Kehitys myös jatkuu: Luonnonvarakeskuksen skenaarioiden mukaan kaikissa esillä olleissa hakkuuvaihtoehdoissa talousmetsissä saavutetaan viimeistään vuonna 2060 taso – lahopuuta 20 kuutiota per hehtaari – jolla luonnonmetsän prosessit alkavat ekologian tutkijoiden mukaan toimia.

Hyvä kysymys on, miksi ei aiemmin. Hyvä vastaus on, että totta kai saisimme metsiin valtavan määrän lahopuuta kaatamalla kaikki puut tässä ja nyt.

Lahopuulajeja se ei auttaisi, koska ne tarvitsevat ennen muuta lahopuujatkumoa, millä tarkoitetaan riittävää määrää eriasteisesti lahonnutta puuta. Pitkälle lahonnutta puuta ei tietenkään voi saada aikaan muuten kuin ajan kanssa.

Ja mitä tulee hömötiaiseen, sen uhanalaistumisesta tutkijoiden raportti sanoo paljastavasti: koska muutakaan syytä ei ole keksitty, sen täytyy olla metsätalous.

Arviossa ei ole otettu lainkaan huomioon esimerkiksi ilmaston lämpenemistä mahdollisena syynä hömötiaisen kärsimyksiin. Toisaalta hömötiaisen reviirejä valtaa sinitiainen, joka selviää hömöserkkuaan paremmin lämpimämmässä ilmanalassa.

Luonnonvarakeskuksen tutkija Ilkka Vanha-Majamaa sanoo kirjoituksessa, että ”Suomessa jätetään ehkä kaikkein vähiten säästöpuita avohakkuiden yhteydessä ja lahopuuta on metsissä huomattavasti paljon vähemmän kuin muualla boreaalisessa vyöhykkeessä.”

Väite hämmästyttää kovin, samoin kuin muutkin kirjoituksen väitteet siitä, miten Suomi asettuu kansainvälisessä vertailussa. Muista maista kirjoituksessa mainitaan vain Ruotsi, jossa metsäyhtiöt laskevat tiukasti suojelluksi alueeksi jopa päätehakkuissa kaatamatta jätettyjen säästöpuiden ympärillä olevan, halkaisijaltaan noin kahden metrin suuruisen ympyrän.

Suomessa ei ole kuunaan alennuttu tällaiseen.

Esimerkiksi Kanadan metsissä tehdään yleisesti aukkoja, joiden koko on 20x20 kilometriä (40 000 hehtaaria). Lahopuuta ei jätetä yhtään eikä kukaan tule metsään hakkuun jälkeen esimerkiksi istuttamaan tai kylvämään uusia puita.

Suomessa tulee, sitä vaatii laki. Eikä keskimääräisen hakkuualueen koko ole Etelä-Suomessa 40 000 vaan 1,4 hehtaaria.

Kirjoituksessa sanotaan, että ”muualla pohjoisella havumetsävyöhykkeellä on herätty Vanha-Majamaan mukaan jo 1980-luvulla siihen, että luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseksi vaaditaan paljon enemmän sekä elävää että kuollutta puuta metsien käsittelyjen yhteydessä”.

Tällainen väite voi perustua vain tietämättömyyteen. Esimerkiksi suomalaiset metsäyhtiöt pystyvät helposti näyttämään, että meillä tähän on herätty viimeistään 1980-luvulla.

Kirjoituksessa sanotaan, että ”esimerkiksi Ruotsissa jätetään hakkaamatta keskimäärin 11 prosenttia hakkuualueista. Suomessa taas alle kolme prosenttia puuston kuutiomäärästä jätetään keräämättä.”

Miten voi verrata näin? Ruotsin osalta puhutan alueesta, Suomen osalta kuutioista. Eihän tällaisessa vertailussa ole mitään muuta järkeä kuin se, että saatiinpa taas Suomelle pienempi prosenttiluku.

Kirjoituksen väliotsikossa sanotaan, että “kaikki kuollut puu pitäisi hakkuissa säästää”. No, niin säästetäänkin. Mitä ihmettä sillä edes tekisi?

Kirjoituksessa sanotaan, että ”Suomessa on sitouduttu pysäyttämään luonnon monimuotoisuuden väheneminen vuoteen 2020 eli kuluvaan vuoteen mennessä. Näin ei kuitenkaan ole käynyt, vaan lajisto hupenee kovaa vauhtia. – Käytännössä juuri mitään toimenpiteitä ei ole tehty laajassa mittakaavassa, Vanha-Majamaa sanoo.”

Tämä lausunto on nimenomaan ekologian tutkijalta täydellisen käsittämätön. Ensiksi, luonnon monimuotoisuuden väheneminen ei ole lainkaan sama asia kuin lajiston hupeneminen. Lajiston hupeneminen toki viittaa luonnon monimuotoisuuden heikkenemiseen, mutta se ei ole sama asia.

Mutta hyvä, jos halutaan puhua lajiston hupenemisesta, niin uusimman, vuonna 2019 julkaistun uhanalaisuusarvion mukaan metsälajisto nimenomaan ei hupene, vaan metsälajien uhanalaisuus on viime kymmenen vuoden aikana säilynyt ennallaan.

Jos uhanalaisuus siis heikkeni edellisen arvion aikaan eli vuonna 2010, niin kuin esimerkiksi ympäristöjärjestöt kiivaasti tuolloin väittivät, käänteen parempaan on täytynyt tapahtua, muuten emme olisi samalla tasolla kuin kymmenen vuotta aiemmin.

Lopuksi kirjoituksessa sanotaan, että ”Talousmetsien hakkuutapojen kehittämisen lisäksi tarvitaan lisää suojelualueita, jotta lajeille riittäisi myös luonnontilaisia metsiä.”

Metsien uhanalaisuuden hyvä kehitys havaittiin jo vuonna 2010 julkaistussa arviossa. Kysyin tuolloin arvion tehneiltä tutkijoilta, mikä voisi olla syy tähän. He vastasivat, että suurin yksittäinen syy on säästöpuiden jättäminen päätehakkuiden yhteydessä.

Syy ei siis ollut luonnonsuojelualueiden lisääminen, jota sitäkin oli tehty paljon, vaan tämä metsänomistajien omalla kustannuksellaan (30 miljoonaa euroa vuodessa) vapaaehtoisesti tekemä toimi, jota on jatkettu kaiken aikaa ja jatketaan edelleen.

Me tulemme taas – Metsien Suomi näkyy ja kuuluu

Tätä kirjoitettaessa Metsien Suomi -viestintähankkeen kampanjat televisiossa ja sosiaalisessa mediassa ovat olleet käynnissä kaksi päivää. Ja kun tämä kirjoitus julkaistaan (Maaseudun Tulevaisuudessa siis 20.5.2020), TV-kampanja on laajentunut ja radio- ja ulkomainoskampanjat ovat alkaneet.

Palautetta hankkeesta on tullut jo pitkään. Niin kuuluukin. Tarkoitus on, että keskustelua syntyy ja metsäala osallistuu siihen.

Jotkut ovat kyseenalaistaneet metsäalan oikeuden puhua metsien käytöstä. Joissakin palautteissa metsäalaa on suorastaan vaadittu vaikenemaan ja jättämään metsäalan viestintähankkeen suunnittelun tutkijoille ja ympäristöväelle.

Tämä on outoa. Olisiko se silloin metsäalan hanke? Kuinka vaatimukset sopivat siihen, että metsäalaa on kautta aikain arvosteltu viestintäopintojen suureksi vaikenijaksi?

Viestintähankkeita suunnittelevat viestinnän asiantuntijat. Esimerkiksi tutkijoiden osaaminen on aivan muualla.

Se ei tietenkään estä käyttämästä asiantuntijoiden tietoa. Metsien Suomessa niin on myös tehty, sillä se on ainoa mahdollisuus.

Metsäalalla moni on ajatellut, että viestinnästä ei seuraa mitään hyvää. Silti metsäala on harjoittanut pitkään yhteistä, tosiasiapohjaista, maltillista, pitkäjänteistä, tuloksellista ja jopa kadehdittua viestintää eri kohderyhmissä.

Mutta tilanne muuttuu. Mielipidetutkimukset kertovat, että suomalaiset hyväksyvät metsäalan toiminnan ja tarkoitukset, mutta onko tilanne pysyvä?

Viestinnän tarkoitus on muuttaa maailmaa, mutta se ei voi tehdä sitä miten hyvänsä. Kun me esimerkiksi olemme sanoneet, että 75 prosenttia Suomen pinta-alasta on metsää, meitä on syytetty harhaanjohtamisesta. Että ei se mitään metsää ole, hakkuuaukkojakin on vaikka kuinka paljon.

Mutta ei metsäala eikä Metsien Suomi voi eikä halua ilmoittaa yhteiskunnalle, mikä on ”oikea” metsän määritelmä. Me käytämme sitä, joka on tehty laajassa yhteistyössä ja sen on meille kelvattava. Muut voivat määritellä toisin, mutta jos meillä ei ole yhteisiä käsitteitä, meillä ei ole keskustelua.

Tietenkin olemme valmiita keskustelemaan siitä, mitä tuo 75 prosenttia sisältää. Se sisältää myös avohakkuualueita, mutta yhteiskuntamme on yhteisesti katsonut nekin metsäksi.

Kahdesta syystä: laki velvoittaa metsänomistajaa palauttamaan puuston avohakkuun jälkeen ja se myös tehdään.

Juuri tämä on sitä peruskeskustelua, mihin haluamme haastaa kaikki: metsistä saa olla mielipiteitä ja ne pitää voida tuoda julki. Mutta jos joku haluaa muuttaa määritelmiä, se on demokratiassa politiikan paikka, ei viestinnän.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 20.5.2020.