Taiteen määritelmä

Helsingin Sanomien toimittaja Jukka Petäjä kirjoitti 12.4.2014 artikkelin siitä, mikä on taidetta. Petäjä aloitti kirjoituksensa kertomalla tarinan äidistä ja lapsesta ”Rooman historiallisen keskustan museossa”.

Missä, sitä ei määritellä, mutta ehkä se ei ole tärkeää.

Petäjä kertoo äidistä ja tyttärestä, jotka ”livahtavat lähemmäs takaseinälle ripustettua taulurivistöä, joka esittelee 1950-luvulla suunniteltuja italialaisia mainoksia.”

Vieressä on kuitenkin mainoksia, joista lapsi tunnistaa yhden. Sen johdosta äitinsä sitten loihe lausumaan, että ”kulta hyvä, se ei ole mikään taideteos. Se on makeis- ja jäätelöyhtiö Motan mainos.”

On tärkeää kertoa lisäksi, kuten Petäjäkin sanoo, että mainos siteeraa Michelangelon Aatamin luominen -maalausta. Syystä jota en ymmärrä, Petäjä jättää kuitenkin kertomatta, miksi tämä kuva on meille kaikkein tutuin: sehän on se kahden toisiinsa ulottuvien käsien kuva nimeen Nokia – connecting people.

Mitä on taide? Kysymys kuulostaa vaikealta – niin kuin sivumennen sanottuna lähes kaikki oikeat kysymykset. Itse yritin lähestyä kysymystä sitä kautta, mikä ei ole taidetta.

Havaitsin, että useimpien kanssaeläjieni mielestä taidetta ei ole huono taide.

Krediitit seuraavasta menevät opiskeluaikojeni kulttuurivaikuttaja Tuure Holopaiselle, joka määritteli yksinkertaisesti: taide on sitä, mikä on tarkoitettu taiteeksi. Tämä viisastutti minua paljon.

Yhtenä esimerkkinä tarkoitan herättämääni hämmennystä, kun nuorsosiaalidemokraattista kokemattomuuttani menin Rovaniemen Viirinkankaan Viiri-Nuorten salissa ilmoittamaan – vuosi oli jotakuinkin 1974 – että seinällä roikkuva Stalinin kuva ei kenties edusta sitä taidekuvaa, minkä olin saanut senaikaisesta, toki kovin perifeerisestä Suomen kansakoulusta.

Minua ei tyrmätty. Pikemminkin ajateltiin, että tässä on mahdollinen demagogi, minkä johdosta minuun kohdistettiin merkittäviä haltuunottotoimia.

Kyse oli tietenkin taiteenlajista nimeltä sosialistinen realismi. Myöhemmin, oltuani töissä jopa mainostoimistossa, löysin (tai siis luin: Kaarina Kilpiö, Kulutuksen sävel, Like, 2005, kiitos serkkuni Anu Juva) vastauksen kysymykseeni: jos sosialistinen realismi on taidetta, mitä on kapitalistinen realismi.

No, sehän on kaikessa oleellisessa – mainontaa.

Eikö mainonta juuri yritä – paino sanalla yritä – antaa sitä kaunista, onnistuvaa, menestyvää ja voittavaa kuvaa, mitä sosialistinen realismikin? Onnellista elämää, joka, jos ei olekaan juuri tässä, niin ainakin juuri tuossa nurkan takana, kunhan teet tietyt toimet.

Ja onhan se. Kuka muka ei ajattele niin? Eikö muka ole niin?

Mutta onko se taidetta? Jos se ei ole taidetta, onko sitä myöskään sosialistinen realismi?

Ylle kirjoittamaani Tuure Holopaisen määritelmään vastataan yleensä luettelemalla kaikenlaista kamalaa, mikä on tarkoitettu taiteeksi, minkä jälkeen kysytään, että onko sekin muka sinusta taidetta. Mielestäni on, jos se on tarkoitettu taiteeksi, sillä onhan oltava olemassa huonoakin taidetta, jos on hyvää.

Niinpä taiteeksi tarkoitettu sosialistinen realismikin on taidetta, jota tosin monet pitävät huonona. Taiteenlajeista se on kuitenkin siinä mielessä kiinnostava, että se todella osoittaa taiteen hyvyyden riippuvan ajasta, paikasta ja historiallisesta tilanteesta.

1950-luvulla sosialistinen realismi oli korkeatasoista Neuvostoliitossa ja kauheaa lännessä. Neuvostoliiton kaaduttua siihen on alettu tuntea kiinnostusta, joka on osin camp-henkistä – enimmin kuitenkin lännessä. Neuvostoliiton alusmaissa siitä ei pidetä ja Venäjälläkin oli vuodet, jolloin se ei kiinnostanut, mutta nyt siellä on ehkä palattu ainakin jonkin verran takaisin.

Kapitalistinen realismi – mainonta – taas ei ole taidetta, ellei sitä ole sellaiseksi tarkoitettu. Ja se voi muuttua taiteeksi vaikkapa vain sillä, että joku panee säilykepurkit riviin ja ripustaa niistä laaditun kuvan seinälle.

Silti sekin toimii oikein hyvin myös mainoksena. Väittäisin, että Campbellin keittojen maine oli hyvä jopa Suomessa jo kauan ennen kuin niitä edes myytiin täällä, saati mainostettiin. Kiitos taiteen.