Suomi – tuo puurakentamisen mallimaa

Sanotaan, että seminaari ei ole turha, jos siellä saa edes yhden uuden ajatuksen. Metsäministeriön lokakuussa järjestämä Metsädebatti täytti ehdon.

Tilaisuudessa oli kuuden kansanedustajan paneeli ja sen aiheena oli metsien rooli hyvinvoinnin turvaajana. Edustajien puheista syntyi kuva, että he eivät oikein ole tunnistaneet, mitä varten heidät on erilaisiin luottamustehtäviinsä valittu.

He puhuivat puurakentamisesta aivan kuin se olisi jonkinlainen korkeammalta voimalta saatava lahja. Siitä saattaa ihmetellä, että tuleekohan se, ja jos tulee, niin milloin.

Voin vakuuttaa: tällä pelillä ei milloinkaan.

Meillä on tapana ihmetellä, miksi ruotsalaiset rakentavat niin paljon puusta mutta suomalaiset eivät. Selitys on kuitenkin tiedossa ja kerrottu moneen kertaan. Se löytyy politiikasta.

Ruotsissa puurakentamisen panivat alulle kunnallispoliitikot. He yksinkertaisesti päättivät, että tästä lähtien on rakennettava puusta tai sitten ei rakenneta ollenkaan.

Rakennusyhtiöille päätös oli kova pala. Ne sanoivat, että ei onnistu.

Pienet rakennusyhtiöt kuitenkin näkivät tässä tilaisuuden. Ne lähtivät tarjoamaan puutaloja.

Isot eivät lähteneet – eivät, ennen kuin oli pakko. Pakko tuli siitä, että ne pelkäsivät jäävänsä jalkoihin ja menettävänsä markkinat. Loppu on historiaa.

Muun muassa sellaista historiaa, että nyt nämä samat skanskat, peabit ja ncc:t valittavat Suomessa samaa kuin aikanaan Ruotsissakin, ettei se nyt vaan onnistu. Noinko vaikeaa on tietotaidon tuominen pelkästään yhden merenlahden yli?

Suomi todellakin on puurakentamisen mallimaa. Mitä tulee suuriin puutaloihin, eniten meillä on erilaisia markkinoiden ulkopuolella kehiteltyjä malliesimerkkejä.

Jos markkinaehtoista puurakentamista löytyy, se on syntynyt aivan kuin Ruotsissakin, poliitikkojen päätöksillä ja kaavavelvoitteiden kautta. Erona Ruotsiin on, että tällaista on kovin vähän.

Tuntuu siis perin kummalliselta kuunnella, kun kuusi kansanedustajaa, joista jokainen on ollut omassa kunnassaan vähintään kunnanvaltuustossa, arvuuttelee puurakentamisen tulemisajankohtaa tarkkuudella ”varmaan se joskus tulee”.

Hyvänen aika, pankaa toimeksi! Teillä on siihen kaikki valta.

Ja te äänestäjät, kun eduskuntavaalikamppailussa tapaatte näitä puurakentamisen ystäviä, kysykää, mitä he ovat tehneet asialle omassa kunnassaan.

Tai toisaalta. Paneelin aikana katselin korkea-arvoisen espoolaisen viranhaltijan Twitter-viestiä, jossa hän välitti kuvan Helsingin Sanomissa olleesta puurakentamista tukevasta kirjoituksesta. Hänen mukaansa ”se” olisi ilmastoteko Espoossakin.

No niin olisi. Mutta ne harvat poliitikot, jotka puurakentamista ajavat, ovat havainneet sen aivan tavattoman hankalaksi myös kuntien viranhaltijoille.

”Se on kummallinen asia se valta. Ei sitä ole täällä näkynyt”, totesi edesmennyt Kalevi Sorsa kerrattain. Muillekin kuin Sorsalle voi suositella vanhaa kikkaa: usein käynti optikolla auttaa.

Tai ainakin voisi hankkia peilin.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 28.11.2018.

Märkiä unia katoavasta nielusta

Metsäkeskustelu on niin sakeaa, että kaikkea ei ehdi oikoa ajoissa. Nyt palaamme Bios-järjestön tiedotteeseen 5. syyskuuta, missä järjestö kummasteli sitä, että aiemmin julkistettua Suomen YK:n ilmastosopimuksen maaraporttia ei siihen mennessä oltu käsitelty julkisuudessa.

Äkkipoika ajatteli, että selvähän tuo, raportti ei kertonut mitään ihmeellistä uutta. Vaan eipä aikaakaan: kun Bios kiinnitti kuuliaisten toimittajien huomion asiaan, tiedote päätyi likimain sellaisenaan tiedotusvälineisiin.

Bios väitti raportin osoittavan, että lisääntyvät hakkuut tekevät tyhjäksi Suomen kasvihuonekaasujen päästövähennykset. Tätä Bios todisteli raportin ennusteilla metsien hiilinielun pienenemisestä ja vertaamalla niitä tavoiteltuihin päästövähennyksiin.

”Erityisesti puun käyttöä lisäävän bioenergian ilmastohaitat ovat moninkertaiset hyötyihin nähden vuoteen 2030 mennessä, ja hyvin suurella todennäköisyydellä myös vuosikymmeniä sen jälkeen”, järjestö väitti.

Sitaatti ei vastaa maaraporttia muuten kuin yhdeltä osin: vuosiluku on oikein. Raportti esimerkiksi ei vertaillut hyötyjä ja haittoja millään tavoin.

Eikä niitä voikaan verrata. Eihän kukaan edes väitä, että hakkuiden kasvattamisen ilmastohyödyt olisivat saavutettavissa ”vuoteen 2030 mennessä” vaan vasta sen jälkeen.

Raportti ei myöskään viittaa sanallakaan vuoden 2030 jälkeiseen aikaan, niin että ”vuosikymmeniä sen jälkeen” on vain Biosin märkä uni, joka ei perustu mihinkään. Todennäköisyys on toisenlainen.

Raportti perustuu puun käytön osalta kansalliseen metsästrategiaan. Sen vaikutuksia on arvioitu Luonnonvarakeskuksen laskelmien nojalla. Niiden mukaan metsien hiilinielu ei pienene vuosikymmeniksi, vaan korkeintaan 20 vuodeksi ja palautuu ennalleen arviointikaudella 2035–44.

Ja tämä sillä edellytyksellä, että suunnitellut hakkuulisäykset toteutuvat. Todennäköisesti ne kuitenkaan eivät toteudu, jolloin nielu palautuu nopeammin.

Bios ihmettelee myös, miksi Suomen ilmastopäästöistä raportoitaessa ei oteta nieluja huomioon. Puhelinsoitto viranomaisille olisi auttanut.

Suomen tavoite on vähentää päästöjä. Nielujen sotkeminen tähän saattaisi johtaa kikkailuun, jossa päästöjä kuitattaisiin nielujen kasvattamisella.

Tällä linjalla ovat myös ympäristöjärjestöt, kaiken muun kuin Suomen talousmetsien hiilinielun suhteen. Suomen talousmetsillä kuiotenkin sopii korvata päästöjä, koska se johtaa ikuiseen tavoitteeseen vähentää metsien talouskäyttöä, keinolla – ja myös hinnalla – millä hyvänsä.

Kysyin metsäaktivisteilta sosiaalisessa mediassa, kuinka suuri sen nielun sitten pitäisi olla. Sain vain yhden vastauksen: niin suuri kuin mahdollista.

Tämä on tietenkin mahdoton tavoite, sillä siitä seuraisi kaiken uusiutuvan luonnonkäytön lopettaminen tykkänään. Niin hyvä kuin hiilinielu saattaakin olla, se ei voi mennä kaiken ohi.

Joskus unohtuu, että voidakseen elää, ihmisen on käytettävä luonnonvaroja. Jos niitä ei voi käyttää, ihminen kuolee.

Eikö silloin olisi hyvä käyttää niitä luonnonvaroja, jotka ovat ympäristön, luonnon ja ihmisen kannalta parhaita, nimittäin uusiutuvia? Jos se estetään, vaihtoehtoja on vain kaksi: fossiilitalous tai kuolema.

Pahimmassa tapauksessa molemmat.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 12.11.2018.

Pyydän keskustelua, en demagogiaa

”Puupelto ei korvaa vanhaa arvometsää”, kirjoitti Iltalehti pääkirjoituksessaan 14. lokakuuta. Harvoin on muutamaan sanaan mahdutettu noin paljon demagogista tyhjyyttä.

Mikä se puupelto on, kun Valtakunnan metsien inventoinnin mukaan yli neljä viidestä suomalaisesta puusta on luontaisesti syntynyt? Siis jokaisella hehtaarilla.

Entä mitä on arvo ja kuka sen määrää? Saako jokainen itse ilmoittautunut metsänomistaja määrätä pääkirjoittajan kodin arvon?

Kirjoituksessa käsiteltiin Metsähallituksen hakkuista Suomussalmella tehtyä tutkintapyyntöä. Se on ihan hyvä jutun aihe, mutta että pääkirjoitus!

Voisiko odottaa, mihin tutkintapyyntö johtaa? Aiemmin ne eivät ole johtaneet mihinkään, mitä taas ei sakeasti kuulutetuista journalismin periaatteista huolimatta yleensä vaivauduta julkistamaan lainkaan, vaikka tutkintapyynnöt uutisoidaankin huolellisesti.

Sama lehti äimisteli Helsingin Sanomissa aiemmin päivällä julkaistua kirjoitusta, missä Atte Korhola väitti, että puupolttoaineiden päästöt ovat moninkertaiset fossiilisiin nähden. Sama väite kuultiin viime viikolla Yleisradiosta, sillä kertaa ympäristöekonomian professori Markku Ollikaiselta.

Ollikainen kuitenkin sanoo puhuneensa ”ainespuun” poltosta. Toimittaja vain oli muuttanut ainespuun puuksi, mikä käytännössä käänsi Ollikaisen lausunnon päälaelleen.

Asia nimittäin on niin, että ainespuuta – siis puuta, josta voi tehdä tuotteita – ei kukaan aiokaan Suomessa polttaa. Polttoon ohjataan vain metsäsektorin sivutuotteita, kuten hakkuutähdettä, joille ei löydy muuta käyttöä.

Korhola perusteli väitettään Facebook-sivullaan kolmella tutkimuksella. Niistä yhdessä tutkittiin suurten metsäalueiden avohakkuuta ja siitä saadun puun polttoa. Toisessa tutkittiin samaa asiaa, mutta puuta poltettiin pelkästään sähköä tuottavissa laitoksissa. Tämä tutkimus selvitti myös biopohjaisten liikennepolttonesteiden ilmastovaikutuksia, mutta tältä osin tutkimuksen biomassat olivat peltokasveja.

Tämä kaikki on kuitenkin aivan toista kuin meillä, missä yhtäkään hehtaaria ei kaadeta poltettavaksi ja energiaa tuotetaan kaksinkertaisella hyötysuhteella tutkimusmaa Hollantiin nähden. Tämä tuotiin esiin myös tutkimusartikkeleiden synnyttämässä tieteellisessä keskustelussa.

Kolmannessa tutkimuksessa verrattiin poltetun biomassan hiilipäästöjä niihin, jotka olisivat syntyneet, jos biomassa olisi jätetty lahoamaan. Toisin sanoen uusiutuvuutta, joka on kaiken puunkäytön perusta, ei otettu huomioon lainkaan.

Korhola tosin väitti, että otettiin, mutta minä en sellaisesta nähnyt merkkiä.

Mielestäni ympäristömuutoksen professorin täytyy tietää, jos hänen siteeraamansa lähteet eivät sovellu meille. Kun hän siitä huolimatta esittää niitä meille sopivina, onko ihme, jos ihmiset eivät ymmärrä?

Vastaavalla tavalla esille tuodaan kaiken aikaa kansainvälisten keskustelun termejä, jotka muualla tarkoittavat aivan muuta kuin meillä. Esimerkkinä metsänielujen kasvattaminen, joka maailmalla tarkoittaa metsittämistä.

Ja kun maailmalla puhutaan metsäkadosta, se tarkoittaa oikeasti aavikoitumista, mikä boreaalisessa metsässä on mahdotonta.

Näin tehdään, koska meillä ongelmat ovat globaalissa vertailussa pienet. Mahdollisuutemme ovat aivan muualla, esimerkiksi metsitysasiantuntemuksen viennissä.

Kirjoituksen lyhyempi versio on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 22.10.2018.

Eläköön diesel – tai ainakin minä kannatan

Olen viime aikoina osallistunut muutamiin verkkokyselyihin, joissa mukamasten selvitellään sitä, kuinka ympäristöystävällinen olen. Ne ovat omituisia ihan kauttaaltaan, niin että puutun tässä nyt vain yhteen ulottuvuuteen, nimittäin pahimpaan.

Se on yksityisautoilu.

Ne kysyvät, omistanko auton. Vastaukseni on, että en minä vaan tiedä.

Parempi kysymys olisi, että omistaako kotitaloutesi auton. Paitsi että siihenkään minulla ei oikeastaan ole vastausta.

Se on nimittäin niin, että omistan tarkalleen ottaen 45 prosenttia Wolkswagen Golfista. Tällä realiteetilla en osaa vastata näihin kysymyksiin. Tätä on nykyaika, jonka kyselyiden tekijät löytävät kenties ensi vuosituhannella.

Sitten ne kysyvät kulkutavoista. Ajatko autolla, bussilla vai et.

Vastaa nyt tähänkin. Tänään ajan, huomenna en. Pyrin ajamaan fillarilla, paitsi talvella, mutta en minä voi tietää, milloin se onnistuu. Loput kävelen, autoilen tai bussittelen.

Näitä ne kuurnivat, ja kasvissyöntiä, mutta esimerkiksi sitä ei kysytä lainkaan, miten asuntoni lämmitetään. Mutta niin on, että jos syön pelkkää porkkanaa, saan ajaa bensa-autolla mielin määrin. Näin sanoi yksikin kysely.

Mutta diesel, se tulee vielä. Mitä tulee kasvihuonekaasuihin, uudet dieselit päästävät niitä vähemmän kuljetuskilometriä kohti kuin bensa. Mutta siitähän ei ole kysymys. Vai onko?

Todellisuudessa – voiko sellaisesta puhua – kaikki päästöt ja muutkin ikävät asiat menevät nykyään sekaisin. Harva ymmärtää, mistä on kyse. Kaikki ajavat omaa etuaan miten vain parhaiten voivat.

Kun luonnonsuojeluliitto haluaa lopettaa avohakkuut (ja sitä myötä metsätalouden kannattavuuden), mikä vain argumentti kelpaa, kuten avohakkuiden kielteinen ilmastovaikutus, jota ei ole.

Dieseliäkään ei voi moittia kasvihuonepäästöistä, mutta tämä vain verrattuna muihin fossiilisiin päästölähteisiin. Diesel on parempi kuin bensa, myös sähköfossiilisissa hybrideissä.

Lisäksi merkittävä määrä suurimmasta osasta Suomessa myydystä dieselistä on kotimaista UPM Verno –biodieseliä, tehty puusta.

Ensimmäisenä maailmassa, muuten.

Mutta tietenkin diesel on paha noin niin kuin ylipäätään. Anteeksi siitä.

Sitten ovat nämä typen oksidit, joita dieselistä tulee. Sekavassa keskustelussa tämä yhdistyy ilmastonmuutoksen kanssa, vaikka niillä on vain langanlaiha yhteys.

Enkä sano tätäkään minkään muun takia kuin siksi että mielestäni sitä ei ole lainkaan – kunhan vaan varmistan takapihan.

Niin tai näin, 90 prosenttia typen oksideista suodatetaan typeksi ja vedeksi. Näitäkin päästöjä tulee dieselistä yhtä paljon tai vähemmän kuin bensalla.

Muovi on viaton, ihminen ei

Minulla oli kuluneella viikolla (tarkennus: 18.9.) tilaisuus kuunnella selostusta Muovitiekartasta, jota valmistellaan ympäristöministeriön vetovastuulla. Metsäteollisuuden uusilta tuotteilta kuulemma odotetaan suuria tiellä muovittomaan tulevaisuuteen.

Näihin odotuksiin on vaikea yhtyä. Ei siksi, etteikö meillä olisi puupohjaisia muoveja tai muovien korvikkeita – on ollut jo kauan ja lisää tulee. Ongelma ja myös ratkaisut kuitenkin ovat aivan muualla.

Itse asiassa muovi ei ole ollenkaan ongelma. Sen sijaan ongelma ovat muovia yltympäriinsä levittelevät ihmiset.

He esimerkiksi kuvittelevat, että kunhan vain saadaan biopohjaisia muoveja, kaikki järjestyy, koska ne maatuvat. Todellisuudessa ne maatuvat yhtä hyvin tai huonosti kuin fossiilisetkin muovit.

Biomuovin raaka-aine kuitenkin on uusiutuvaa, minkä takia sen voisi polttaa. Mutta ei siinäkään mitään järkeä ole, sillä sehän on käyttökelpoinen hiilivarasto.

Siitä, kuinka paljon muovia meillä ja maailmalla käytetään, ei ole kovin laajaa ymmärrystä. Eikä siitä, kuinka paljon biomassaa kasvaa ja kuinka paljon siitä voisi käyttää fossiilisten muovien korvaamiseen.

Todellisuudessa suhteet ovat sellaiset, että biomassa ei muovin korvaajana riitä edes alkuun.

Mutta fossiilisen muovin käytön lopettaminen se vasta ongelma olisikin. Se kun ei lopettaisi muovin raaka-aineen tuottamista.

Öljynjalostusprosessi on sellainen, että raakaöljystä tulevat ne jakeet mitkä tulevat, ja vain osa niistä soveltuu vain muovin tekemiseen.

Öljynjalostuksen ja samalla siis muoviraaka-aineen tuotannon määrän sanelee lentokerosiinin kysyntä. Ja kerosiinin käyttö ei näyttäisi olevan vähenemässä, jos lentoliikenteen kasvusta mitään voi päätellä.

Ympäristöministeriön mukaan Muovitiekartan tekijät tiedostavat tilanteen. Sille ei kuitenkaan kuulemma voi mitään, koska Suomi on niin pieni tekijä.

Selitys hämmästyttää. Useimmilta tuollainen leimattaisiin oikopäätä vastuun ja johtajuuden puutteeksi.

Sitä paitsi, miksi emme tekisi muovia, jos sen raaka-ainetta kumminkin öljynjalostuksessa syntyy? Eihän muovia parempaa materiaalia juurikaan ole, ennen muuta siksi, että se on ikuinen.

Mutta tämäkin on väännetty muovin ongelmaksi. Se kuitenkin merkitsee ikuista hiilivarastoa. Jälleen: ongelma onkin vain siinä, minne ihmiset sen hiilivaraston rakentavat. Onko se välttämättä tehtävä keskelle valtamerta?

Nyt kuulen vastauksen, että valtamerten muovilautat tulevat jokseenkin kokonaan viidestä joesta, jotka ovat maailman alikehittyneimmillä alueilla, eivät meillä.

Tiedetään. Juuri siksi hämmästyttää, että meillä pohditaan muovitonta Suomea. Eikö meidän pitäisi miettiä, miten saisimme maailman suomettumaan, tällä kertaa muovin suhteen.

Meillä homma on hoidettu – ja hoidetaan, työ lienee vielä hiukan kesken – teollisuuden, viranomaisten ja kansalaisten yhteistyöllä. En ole kuitenkaan kuullut, että tämän innovaation vienti olisi missään arvossa esimerkiksi Business Finlandin työlistalla.

Jos ei ole, miksi ei? Emmekö me halunneetkaan profiloitua nimenomaan ratkaisujen tuottajana?

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 21.9.2018.

Suomi-kaupunki vieroo vihreyttä

Metsäkaupunkeja on kyllä olemassa. Mutta ei niitä Suomessa ole.

Nyt kriittinen maakuntalukija terhentyy ja alkaa vastaväitteille: ainakin meidän maakuntapääkaupunkimme on. Mutta ei se ole.

Ei ole Joensuu, ei Jyväskylä, ei Kajaani eikä Oulu, eikä myöskään Rovaniemi. Päinvastoin, metsä on niistä pyritty viemään mahdollisimman kauas.

Ei ole Helsinkikään. Voisi kuvitella, että niin paljon kuin helsinkiläispoliitikot kurmoottavat muuta Suomea huonoista elintavoista, he sentään pitäisivät takapihansa kunnossa.

Voisi ajatella, että kun he haukkuvat metsäalaa haluttomuudesta rakentaa hiilivarastoja metsiin siten kuin kaupungin viisaat haluavat, he rakentaisivat, vilpittömyytensä osoittimena, omille takapihoilleen edes jotain hiilivarastoa muistuttavaa.

No, eivät he rakenna. Sen sijaan he sanovat, että sellaisen merkitys olisi kuitenkin olematon. Kummasti tämä argumentti kelpaa, jos vastuuta pakoilee oikealla tavalla ajatteleva ihminen.

Mutta metsäkaupunkeja on olemassa. Kannattaa vaikka googlata seuraavat sanat: World First Forest City ja pääsee tänne.

Löytyy kiinalainen kaupunki, joka tekee kaikkensa kasvattaakseen kasveja. Eikä pelkästään ilmastonmuutoksen takia, vaan myös siksi, että se lisää kaupungin viihtyisyyttä.

Meilläpäin tällaiseen ei ole havahduttu.

Esimerkiksi minun työmatkallani Mannerheimintiellä on katupinnoitteeseen jätetty kymmenittäin aukkoja puiden istuttamista varten. Voisi ajatella, että jos ilmastonmuutoksesta kannetaan Helsingissä pientäkään huolta, näissä paikoissa kasvaisi puu.

Mutta ainakaan kolmasosassa aukkoja ei kasva yhtään mitään.

Itse asiassa Helsingissä on suuret määrät pinta-alaa, jolla ei ole mitään käyttöä. Miksi niitä aareja ei panna kasvamaan? Siksi, että Helsinki ei ole kiinnostunut ilmastonmuutoksen torjunnasta – paitsi joillakin mediaseksikkäillä höpötavoilla.

Ja kasvien kasvattaminen taas, se ei ole kovinkaan seksikästä, vaan pitkäjänteistä ja vaativaa työtä.

Minun mielestäni Helsingissä – ja muissakin kaupungeissa – pitäisi olla viherkasvatusvastaava. Hänen tehtävänään olisi aktiivisesti etsiä kaupungista paikkoja, joissa voi lisätä kasvillisuutta.

Ja kaikkialta, ei vain julkisista tiloista. Minulle on esimerkiksi kerrottu, että Helsingin kerrostalokortteleiden sisäpihoista on asemakaavan vastaisesti rakennettu parkkipaikkoja. Eikö olisi paljon järkevämpää rakentaa sisäpihoista puutarhoja ja alkaa vasta sen jälkeen suunnitella niitä kerrostalojen katoille?

Ei, pihaa ei Helsinki viherrä, kun taas ne kerrostalojen viherkatot, niin hankalia ja riskialttiita kuin ovatkin rakentaa ja käyttää, ne ovat kaikkien edistyksellisten ihmisten lempilapsia. Ehkä auton kimppuun käyminen on liian vaativa hanke.

Entä pitääkö kaupunkipuistojen olla niin vähäpuisia? Katsokaa esimerkiksi Joensuun yliopistokampuksen ympäristöä, katsokaa Rovaniemeä melkein mistä kohtaa vaan, tai Oulua, joka on yhtälaista kasvitonta aavikkoa kuin mikä hyvänsä siperialainen kaupunki.

Ja kyllä löytyisi Jyväskylästäkin aika monta puun paikkaa siitä keskustan ja Jyväsjärven välistä, noin esimerkiksi.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 24.8.2018.

Käistä ja metsänkäytöstä

Sitä voi olla vaikea uskoa, mutta minun mielestäni ihmiset saavat ajatella aivan niin kuin tahtovat. Mistä hyvänsä asiasta.

Se vain nyppii, kun nämä ajatukset perustuvat toisinaan aivan kummalliseen huuhaahan. Niin kuin nyt nämä käkiajatukset.

Sain lahjaksi linnunpöntön. Aika hervottoman, yli metrisen. Sopii isokoskelolle, kuulemma. Selviää ensi kesänä.

Pönttömaakari oli kertonut ihmisistä, jota haluavat ostaa käenkestäviä pönttöjä. Näiden mielestä käki on ilkeä, kun se loisii ihanien pikkulintujen pesissä.

Käkiparka ei tästä keskustelusta varmaankaan paljoa ymmärrä.

Nämä ihmiset lienevät mielestään luonnonsuojelun asialla. Kuitenkin he katsovat oikeudekseen häiritä luonnon tapaa toimia – siis tapaa, jossa loisilla on oma roolinsa, jota ne toteuttavat kun eivät muutakaan osaa.

Tämän pitäminen ilkeytenä ei ole luonnonsuojelua, vaan ilveilyä – anteeksi vain.

Samalla tavalla minua hämmästyttävät nuo metsien käytön vastustajat. Takavuosina jopa amerikkalainen Worldwatch-instituutti kehotti lehdessään välttämään metsäpohjaisia sellukuituja ja käyttämään niiden sijaan peltokuituja.

Hyvänen aika!

Lähetin lehteen vastineen, jossa yritin kertoa, mitä se peltokuidun tekeminen edellyttää, verrattuna metsäpuiden kuituun.

Ihan aluksi meillä on metsä. Sitten peltokuidun viljelijä raivaa metsän. Se tarkoittaa, että hän vie metsästä pois kaikki puut, lopullisesti.

Hän vie myöskin kannot ja juurakot, niin perusteellisesti kuin vain suinkin voi. Paljon perusteellisemmin kuin metsätaloudessa, jossa joskus kerätään osa kuusen kannoista, mutta yleensä ei niitäkään, kun ei niistä kukaan edes maksa.

Sitten peltokuituviljelijä vie kaikki muutkin kasvit pois, maaperässä olevine siemenineen, sillä hän vie myös humuksen ja tuo omat mullat tilalle.

Sitten viljelijä kylvää entiseen metsään kasvilajeja, jotka tuskin ovat kotoperäisiä. Hän tekee kaikkensa, että muut kasvit, ns. rikkaruohot pysyvät viljelykseltä pois, jopa myrkkyjen avulla.

Lopuksi hän avohakkaa kerran vuodessa kaiken, mitä on saanut kasvatettua. Ei siis vaikkapa 80 vuoden välein, niin kuin metsätaloudessa.

Tälle toiminnalle on tehty kaikennäköisiä ekosertifikaattejakin. Vai onko?

Ei tietenkään. Sen sijaan niitä on tehty metsätaloudelle, joka kuitenkin käyttää alkuperäisiä puulajeja, ei pyri tuhoamaan mitään lajia vaan päinvastoin, ei juurikaan puutu humukseen eikä ainakaan vie sitä metsästä pois ja häiritsee luonnon kiertoa vain 20–30 vuoden välein.

Ruokamaataloutta en ole tässä moittinut. Se ei ole mikään käki, kun parempaakaan tapaa tehdä ruokaa ei ole keksitty. Mutta moni ymmärtää entistä vähemmän, miksi pellolla pitää tehdä muutakin kuin ruokaa.

Todellisuudessa meidän ei pitäisikään verrata vain yhtä metsätaloutta toiseen, vaan maankäyttömuotoja toisiinsa. Metsätaloutta on hyvää ja huonoa, mutta perimmältään kyse on siitä, mitä haluamme tehdä maalla.

Jos haluamme tukea luonnon prosesseja, käytämme mahdollisimman paljon metsiä. Tätä monen on vaikea ymmärtää.

Esimerkkinä Worldwatch-instituutti. Eivät ne tietenkään kirjoitustani julkaisseet.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 20.7.2018.